Pahimmat säröt tunnemaailmaan syntyvät lapsuudessa alle 5-vuotiaana. Kun puhutaan suurista peloista, näiden pelkojen juuret löytyvät yleensä juuri lapsuuden ensimmäistä vuosista. Olen niin monta kertaa miettinyt, miksi loppuun palaminen nosti esiin juuri tietyt pelot ja omalla kohdallani kuoleman pelon. Joka vielä tänäkin päivänä saa kehoni aktivoitumaan pakene tai puolustaudu tilaan. Tänään ymmärsin terapiassa jotakin suurta. Tai oikeastaan se ymmärrys sai alkunsa jo viikonlopun opintojen kautta. Missä kuvailin surun tunnettani täysin mustalla värillä. Ja ihmettelin, kuinka moni muu kuvasi surua sinisen eri sävyinä. Jäin miettimään mikä on se musta  mikä on oman suruni päällä. 

Kun palaan lapsuuteni juurille, sen pienen tytön elämään joka osasi jo kävellä ja harjoitteli puhumaan. Jolle oma pappa oli todella rakas ja tärkeä, samoin mummi ja omat vanhemmat. Siinä pienen tytön elämässä tapahtui yhtäkkiä jotakin suurta, pappa joka oli tärkeä sairastui ja joutui sairaalaan. Ja pieni tyttö ei koskaan enää nähnyt pappaa. Pappa jäi sinne ja meni taivaaseen. Äiti joka oli tärkeä suri  ja murehti omaa isäänsä ja aivan syystä. Siihen päälle jonkin ajan kuluttua mummi joutui sairaalaan, joka oli tärkeä tuolle pienelle tytölle. Tytön äiti rukoili, että mummi selviäisi. Tuon pienen tytön  oma äiti lohdutti mummia, suri isää ja tytön pappaa ja koitti jaksaa samalla hoitaen parhaansa mukaan tuota pientä tyttöä. Tuo pieni tyttö kuuli monta vuotta, että tuo vuosi oli musta vuosi. Niin musta, että se jälkikäteen on melkein pyyhkintynyt pois mielestä. Kun ihminen suree, jää lapsi usein kohtamaatta. Lapsi kuitenkin vaistoaa äidin surun ja tunteet. Usein kuitenkaan tiedostamatta syytä noille tunteelle. Ei pieni lapsi ymmärrä. Syntyy vain suuri avuttomuus, hylkäämisen kokemus ja tunne surusta, että kaikki ei ole hyvin. Kyyneleet pyyhitään ja pää käännetään pois. Pienelle tytölle  jää tunne, että häntä ei nähdä. Nämä kaikki ovat syntyneet elämästä. Näin vain kohdallani tapahtui. Sille ei voinut mitään. Näiden tunnelukkojen pohjalta tuolle tytölle syntyy selviytymistapa. Kun emotionaaliset tarpeet ei tyydyty lapsen elämässä, joutuu lapsi selviytymään tunteiden ja tilanteen kanssa käytännössä yksin. Tallentunut kokemus jää pysyvästi aivojen mantelitumakkeeseen. Se aktivoituu pintaan myöhemmin, aikuisena. Suruni on ollut musta. Musta kuin oman äidin musta vuosi. Pelkona, että myös isä, äiti ja mummi lähtevät pois. Lähtihän pappakin. Minun on ollut vaikea itkeä muiden edessä. Helpompi on ollut kääntää katse pois ja pyyhkiä kyyneleet. Tai mennä toiseen huoneeseen itkemään. Minun on helpompi ollut vain selvitä. Tehdä asioita, että ei tarvitsisi itkeä. Tai itkeä vain vähän aikaa ja sitten sanoa, nyt et enää kyllä itke. Unohtaen, että itku on sielun saippua. Ilman kyyneleitä, ei omat tunteet tule kohdatuiksi. Herkkä olen ollut aina. Mutta silti nähnyt sen herkkyyden jotenkin pahana asiana. En ole antanut itselleni sitä syvintä lupausta näyttää heikkouteni muiden edessä.

Sisäinen lapsi on se tunteva osa meistä. Se joka on haavoittunut menneisyydentraumojen johdosta. Se kantaa kaikki lapsuuden kipukokemukset ja tunteet. Vasta sen jälkeen kun on kohdannut uudestaan nuo lapsuuden kipukohdat ja tunteet. Voi aito herkkyys ja luovuus vapautua näkyviin. Itse olen tehnyt tätä kohtaamista kohta neljättä vuotta. Niiden kohtaaminen ei tapahdu hetkessä. Tänään ymmärrän miksi suru nostaa esiin pelon kuoleman takana. Tänään ymmärrän miksi koen avuttomuutta surun hetkellä. Ymmärrän myös sen, miksi poissaoleva katse saa aikaan tunteen, että minua ei nähdä. Ja miksi kuolema saa aikaan hylätyksi tulemisen pelon ja yksin jäämisen pelon. Se tunne on tallennettuna aivojen tuohon pieneen mantelitumakkeeseen. 

Tänään tunnen tunteeni. Olen kohdannut pelkoni. Ja ymmärrän. Ymmärrän enemmän kuin eilen. Ymmärrän myös sen, miksi rakastin lapsena pieni tulitikkutyttö satua. Käsittelin sen kautta omaa tunnemaailmaani ja koitin saada lohdutusta tunteille jota en lapsena osannut pukea sanoiksi. Terapeuttini sanoi, että kun tunteita alkaa käsittelemään. Se on kuin avaisi hanan. Tuntuu, että ne tulevat esiin voimalla. Mutta kun tunteet alkavat virtaamaan, voimme paremmin." Mustaan suruun" auttaa tulla kohdatuksi. Hakeutua jopa nähdyksi. Ja pysyä tässä läsnä. Kiinni tunteissa. Monesti jopa sairaudet johtuvat kehon tunteista joita ei ole käsitelty. Ja ihminen saattaa parantua tämän jälkeen. Terapian lopuksi terapeuttini sanoi, että on sulla melkoinen tukiverkosto rinnallasi. Koira joka alkoi yskimään loman aluksi ja joka sai sun väsymyksen tunteen esiin ja  laittoi tunteet käsittelyyn. Ja mies, joka palauttaa sut tähän hetkeen. Ja sinä, jolla on rohkeutta mennä pelkojesi läpi. En voi kuin ihailla. 

Itse en voi tässä kohtaa kuin sanoa, kuin että on mulla elämässä monta suojelusenkeliä. Hän joka kuuntelee, hän joka työntää eteenpäin, hän joka lohduttaa ja hän joka antaa ymmärryksen. Ja kaikki te muut! Sanoin tämän terapiassa. Ja sanon sen vielä nyt. Kun olen itseni äärellä, mun on hyvä olla. Teen matkaa joka mua kiinnostaa ja mikä mua voimaannuttaa. Mun loppuunpalamisella oli tarkoitus ja se on tämä, tässä ja nyt. Se kaikki antoi uuden suunnan mun elämälle ❤️