Syksy, mikä ihana tekosyy kääriytyä viltin alle, sytyttää kynttilät ja avata kirja. Antaa aikaa itselle ja omille tunteille. Luoda positiivisia värikkäitä mielihyvän tunteita harmauden tilalle. Istua ja kuunnella itseään ymmärtävästi ja rakastavasti. Tehdä asioita mitkä tuntuvat hyvälle. Kävellä luonnossa ja ihmetellä, aistia ja kosketella. Nähdä luonnon kauneus vaikka värit ovatkin poissa. Nauttia auringosta, silloin kun se paistaa ja tuntea sisäinen lämpö niinä hetkinä kun se on pilvessä. Yritän nähdä kauneuden niitäkin päivinä, silloinkin kun ei ole kaunista. Ja aistia asioita läsnäolon kautta. 

Olin pitkästä aikaa viime viikolla terapiassa. Juttelimme paljon eilen mielen yhteydestä kehon kiputiloihin. Miten selkäkipu voi kätkeä sisäänsä eri tunnetiloja. Ja miten tärkeää on osata vapauttaa tunnetiloja ja antaa tunteiden tulla jota kautta myös kehon tunteet vapautuvat. Ja pelko väistyy. Pohdimme miksi syksy ja tietty osa talvea ja syksyä on itselleni jotenkin väsyttävä ja kehossa tuntuva jännitys ja kiputilat nousevat silloin helpommin pintaan. Itse olen ollut sitä mieltä, että se johtuu siitä, että uuvuin ja paloinloppuun syksyllä. Tosin monesti ihmettelin jo silloin miten tietty maisema saa kehoni tietyllä tapaa pelosta jopa suunnitaan. Terapeuttini taas on monta kertaa maininnut, että itse uskoo asialla olevan ne syvemmät juuret. Jonka johdosta teimme sitten mielikuva harjoituksia. Silmät suljettuina istuin ja ajatuksissani kuljin näissä harjoituksissa lapsuuden maisemissa ja syksyisissä fiiliksissä. Katselin värejä ja kiinnitin huomiota kehon tunteisiin. Siirryin hiljalleen myös siihen osaan talvesta joka itselleni tuntuu jotenkin kipeimmältä. Mieleeni tästä harjoituksesta jäi selvästi harmaa, sumuinen, sohjoinen keli ja pensas jonka vieressä oli oli pieni joki. Tuon maiseman tosin harjoituksessa kuvittelin olevan maalla missä usein vietin kyllä ehkä enemmänkin kesiä. Siinä hetkessä tuo pieni pensas kuitenkin jäi mieleeni ja kaikki muu ympäriltä pyyhkiytyi pois. Jätin mielikuvan tietoisesti mielestä pois terapian jälkeen. Ja päätin kuunnella kerrankin enemmänkin kehoani. Koko keho tuntui jännittyneeltä ja erityisesti selkä tuntui todella kipeältä. Kipujen ollessa kovimmat, katselin valokuvia ja kuuntelin kehoani ja tietyt valokuvat burnoutin aikana otetuista maisemista tuntuivat tietyllä tapaa jopa ahdistavilta. Ja jollakin tapaa jopa oksettavilta. 

Eilen sitten salilla ollessani tapahtui jotakin. Kävelin juoksumatolla ja yhtäkkiä mieleeni tuli tuo pensas. Pensaan ympärille alkoi muodostumaan sumua, lunta, pieni joki ja tuttu tie. Muistin itseni kävelemässä koulutietä. Olin varmaan joku 12-vuotias. Oli talvi, lumi oli osittain sulanut. Sumu esti näkemästä pitkälle. Kävelin. Yhtäkkiä sumun keskeltä eteeni tuli tien vieressä pienen puron toisella puolella auto. Auto oli valkoinen ja pakettiauto, sen auton kyljessä oleva ovi oli auki. Kyydissä oli kyykyssä housut kintussa keski-ikäinen mies. Mies hymyili ja oli silmät kiini. Hän tyydytti samalla itseään. Huutaen minulle, että hän haluaa minut kyytiinsä. Säikähdin. Tunsin kuinka sydän hakkasi kurkussa asti. Inhotti, oksetti. Juoksin. Mies hyppäsi auton rattiin. Kuulin kun hän starttasi autonsa. Minä juoksin. Oli liukasta. Ja kaaduin. Nousin ylös ja pelkäsin niin paljon. En katsonut taakseni. Kuulin auton äänen. Juoksin. Juoksin niin lujaa kuin liukkaalla voi päästä metsään ja sieltä omakotitalo alueelle. Itkin. Nielin kyyneleitäni. Pelkäsin. Olin aivan kauhuissani. Ajattelin, että kuolen. Juoksumatolla muistin yhtäkkiä sen mitä en muistanut edes minulle tapahtuneen. Olin täysin sen poistanut mielestäni. Niin ison asian. Yhtäkkiä tunsin. Tunsin vasta nyt kuinka silloin olin pelännyt. Edes vanhemmilleni en ollut asiasta kertonut. Salannut. Hävennyt ja pelännyt. Kehoni muisti. Se ei unohtanut. Ja niin paljon kun olen miettinyt miksi tietty maisema saa minut melkein tolaltani. Eilen itkin, melkeinpä tärisin samalla. Sen jälkeen koin kuin vapautuvani. Tuntui kuin olisin puhdistunut jostakin mikä oli painanut sisintäni kaikki nämä vuodet. Nyt voin ajatella, että minä selvisin. Ja ymmärrän tunteitani. Keho on viisas se ei unohda. 

Murhe ja suru on suhteellisia. Vaikka pahempaakin tapahtuu ja minä selvisin. Tunteet jäivät silti silloin käymättä läpi. Tänään on ihan ok tuntea. Selvisin! Ja nyt kaikki on hyvin! ❤️