Miten voikaan nauttia vapaista päivistä niin paljon, varsinkin kun on ollut näin ihana keli. On tuntunut siltä, kuin koko hermosto olisi levännyt. Lepo ei ole mulle vain tauko arjesta, vaan tila, jossa kehon ja mielen luontainen tasapaino on palautunut. Ja siltä nyt on tuntunut. 

Istahdin terassin riippukeinuun aurinkoon lukemaan kaupasta löytämääni lehteä. Tuntui vaan tosi hyvältä, ihan vain olla ja istua auringossa ja selailla ja lueskella lehteä. Havahduin siihen, että tämähän on oikeasti tosi hyvä lehti. Just munlainen. Naurahdin miehelleni, että mä olen 50vuotias ja en ole koskaan tilannut lehtiä ja nyt voisi kyllä olla jo sen aika ja laitoin sillä sekunnilla lehden tilaukseen. Tämä pari päivää on tuntunut jo ihan lomalta. Auringon lämpö, kesä ja se, että pääsimme näkemään mun hyvän ystävän kanssa teatterin ja hyvän ruuan äärellä nollasi mieltä ja kehoa. Oikeastaan ihan sama mitä me yhdessä teatterissa katsotaan, meillä on aina yhtä hauskaa. Se on vaan se joku taika. Kun valot sammuvat ja esitys alkaa, tunne on aina yhtä ihmeellinen – vaikka olisin nähnyt saman näytelmän useammankin kerran, se tunne on vaan aina sama. Voi nauraa hauskoille sattumuksille, surra epäoikeudenmukaisuutta ja huokailla rakastavaisten onnea. Ja pakko sanoa, että olemme nähneet aivan mielettömiä teatteriesityksiä.
Teatteriharrastus vaatii toki meiltä aikaa ja rahaa. Mutta olemme todenneet, että rahaa on aikoinaan tyhmempäänkin laitettu, kun kävimme viikonloppuisin baareissa. Nyt laitamme sitä rahaa oikeastaan meidän ystävyyteen.
Ja on aika mahtavaa, että olemme löytänyt teatterin ja teatteri on valloittanut meidät! Ja voimme sanoa, että käymme paljon teatterissa, siksi arvostan aina sitä hetken ainutkertaisuutta. Toki tähän päälle käymme yleensä aina syömässä ja kahvilla tai lasillisella, missä päivitetään ne kuulumiset. Siinä jää sitten hetki aikaa nauraa meidän tyhmille jutuille ja kyllä, aina me puhutaan maailma edes hiukan paremmaksi. Ennen tarvittiin siihen rinnalle alkoholia, nykyisin ei edes sitä. 

Eilen kävin äidin kanssa myös haudalla ja istutin isälle ne kesän ensimmäiset värikkäät kesäkukat. Olimme paljon ulkona auringossa. Hautausmaa oli tosi kaunis. Tilaa jäi myös liikunnalle ja olin niin onnellinen siitä, että pystyin tänään juoksemaan. Ilma oli mitä parhain. Linnut lauloivat ja kielot kukkivat. Tein pitkän juoksulenkin ja kunnon porrastreenin ja se tuntui  vaan niin älyttömän hyvältä. Kävimme päivällisellä anopin patojen äärellä.

Tärkeää oli viikonloppuna keskittyä hyvään, koska mulla oli olo, että tänään joudun käymään läpi kudosneulanäytteen. Jotenkin vaan tiesin sen, olen pari kuukautta odottanut pääseväni lääkäriin ja tänään se vihdoin koitti. Olen ylpeä itsestäni ja siitä miten sanoitin tunteeni ja kerroin ääneen mitä tarvitsen. Vaihtoehto ei ollut kohdallani poistua paikalta. Vaan kulkea tunteen läpi. Toivoin ja sanoitin, että he kertovat minulle siitä mitä tapahtuu ja saisin käsiini jotakin mitä voisin puristaa ja mihin voisin kanavoida pelkoni. Muuten vain hengitin, puristin pyyhettä ja luotin. Rukoilin mielessäni, että anna rauha. Jossain kohtaa huomasin, että tärisin ja muistin opettajani sanat;  keho vapauttaa itsensä tärinän kautta ja näin kävi. 

Nyt sitten odotellaan ja toivotaan toki parasta !

❤️

Hän toivoi, että mieli kestää kaiken…

Kun isäni sairastui vakavasti mietin samaa. Tilanne mitä kohtasin hänen vierellään, tuntui hirveältä ja sattui myös minuun. Välillä tuntui siltä, kun minut olisi revitty rikki ja parsittu uudelleen kasaan.
Kun seurasin vierellä sitä läheisen kipua ja elämän kuihtumista, tuli päähän ajatuksia; tässäkö se oli?! Ei ole enää toivoa, ei sanoja; että sinä selviät!
Oli vain se hetki missä kaikki oli hyvin tai hetki missä mikään ei tuntunut olevan hyvin. Jossain kohtaa luovutin ja jossain kohtaa taas sisuunnuin ja totesin, että jotenkin tässä on pakko pysyä kiinni elämässä ja jatkaa elämää. 

Tunnemylläkässä oli tärkeää huomata pienet asiat ja tunnistaa ne voittoina. Nähdä se mikä elämässäni toimii  edelleen? Kaikesta huolimatta, mikä hoituu?
Pieni voitto saattoi olla vaikka se, että hei, tänään jaksoin mennä töihin, selvisin työpäivästä. Tänään taas tunnistin, että tuntui  hiton pahalta. Pystyin itkemään ja hengitämään tunteen läpi ja oli se pieni hetki, milloin tunne päästi irti ja keho rauhoittui.
Tai vaikka ihan se, että sain silmät auki. Nousin sängystä ja keitin aamukahvin ja nautin siitä.

Muistan vieläkin sen ihan ensimmäisen hetken kun kävin sairaalassa isäni sairastuttua. Miten sanat siinä hetkessä takertuivat kurkkuun ja pelko kuristi ihan fyysisesti kaulaa. Miten sydän hakkasi ja jalat eivät kantaneet ja miten rauhallinen hengitys helpotti sitä hetkeä.
Yritin olla vahva ja pysyä pystyssä ja olla toisen tukena. Pidin kädestä ja silitin poskea. Kun suljin osastolta lähtiessä oven, romahdin kuin pieni tyttö. Itkin ja huusin, että miksi?! Romahdus liittyi siihen, että kehomme ja mielemme huutaa käsittelemään ne negatiiviset tunteet. Emme voi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jossain vaiheessa tunteet vyöryvät yli, ja silloin pitää pysähtyä.

Sama on ollut omien sairauksien kohdalla. Vaikeinta on elämässäni ollut hyväksyä ahdistavia tapahtumia, jotka tulevat kuin yllätyksenä. Vaikeinta on ollut hyväksyä niihin liittyviä ajatuksia, ajatusten johdosta laskevaa mielentilaa ja hermoston kiihtymistilaa. Tilaa, missä tänään tiedän, että aivot on ns. liskoaivojen varassa. Jähmety tai kuole! Erossa jätetty tai vakavasti sairastunut, tai läheisensä menettänyt voi etsiä pitkään syitä ja selityksiä tapahtumille. Etenkin näitä syitä tulee etsittyä helposti itsestä: kun minä nyt olen tällainen, niin eihän minua kukaan huoli. Miten voikin olla, että juuri minä joudun kokemaan tällaista?!
Sille itsesäälillekin on kyllä aikansa. Sekin kun on eräänlaista tunteiden käsittelyä. Velloa täytyy ja käydä pohjalla omissa tunteissa, jotta voi taas ryhdistäytyä. 

Oleellista kuitenkin  omalla kohdalla on ollut, ettei jää pyörimään tuskaansa ja ajattele, että kaikki on omaa syytäni. Tai se, että sairaudesta ei muodostu osa identiteettiä.
Silloin lamaantuu eikä tule rakentaneeksi vastustuskykyään, sitä omaa tarinaansa.
Avioerosta, sairastumisesta, läheisen kuolemasta tai työpaikan menetyksestä tekee usein mieli puhua. Tämä liittyy jo ihmisten tarpeeseen tarinallistaa tapahtumia ja tulla jollain tavalla nähdyksi.
Minä puhun ystävälle ja kumppanille, joskus jopa terapeutille. Hänelle joka kuuntelee, mutta myös hellästi ravistelee, jos siihen on tarve. Joskus teen tiliä elämästäni Facebookissa tai oman työpaikan kahvihuoneessa. 

Kriisi saa meidät hämillemme, se lyö meidät polvilleen.
Tulee tarve jäsentää kaikkea, panna palikoita paikoilleen. Miten tässä näin kävi? Ääneen ajatteleminen ja ajatusten jäsentäminen on todella tärkeää jossain kriisin vaiheessa.

Muutos on kriisi, kriisi on muutos. Muutokset kasvattavat. Joka kerta sitä tulee väistämättä pohtineeksi omaa elämää ennen ja jälkeen.
Sanoisin, että vahva ihminen, joka on käsitellyt kriisinsä synnyttämät ahdistavat tunteet, uskaltaa katsoa elämäänsä ikään kuin ulkopuolelta ja sanoa ääneen, että kyllä, näin minulle kävi. Tältä se minusta tuntui. Tästä minä selvisin! 

Olen elämäni aikana ymmärtänyt, että vastoinkäymisiin voi valmistautua vahvistamalla psyykkistä sietokykyä eli resilienssiä, pitämällä huolta fyysisestä kunnosta sekä luomalla turvaverkkoja. Tärkeintä on hyväksyä elämän epätäydellisyys ja opetella joustavia ajattelumalleja ennen kriisin iskemistä. Tärkeää on ollut myös ymmärtää, mitä hermostossani tapahtuu ja miten voin tasapainottaa hermostoani ja palauttaa itseäni kaiken jälkeen.

Juttelimme ystäväni kanssa myös siitä, miten olisi hyvä osata myös kuunnella. Lopulta sillä ei ole väliä, mitä olemme kohdanneet, vaan sillä, kuinka opimme sitä katsomaan ja ymmärtämään. Koska aika usein kuvittelemme, että osaisimme ratkaista  toisen pahan olon. Vaikka lopulta terapeuttikaan ei tee tätä potilaan puolesta. Joskus tärkeintä olisi vain sanoa; halusin vain kysyä, miten voit.

Toisaalta taas, omassa elämässäni olen tarvinnut myös heitä ketkä ovat ravistelleet. Alkuun kuunnelleet ja lopulta keskeyttäneet, jos oma näkökyky on alkanut kaventumaan. Koska aika usein käy niin, että kun aivot ovat liskoaivojen varassa, oma näkökyky mahdollisuuksien näkemiseen katoaa. Kun ihminen toimii ”liskoaivojen” varassa, aivojen kehittynein osa eli otsalohko (joka vastaa loogisesta ajattelusta ja harkinnasta) kytkeytyy hetkellisesti pois pelistä. Tällöin toimintaa ohjaavat aivojen vanhimmat osat, kuten mantelitumake ja aivorunko, jotka reagoivat ympäristöön välittömästi ja hälyttävät vaarasta. Silloin toivon, että lähellä oleva ihminen näkee ja auttaa pääsemään tähän hetkeen ja kytkee takaisin tähän hetkeen. 
Se ei silti tarkoita mitätöintiä, vaan kuulemista, ymmärrystä ja tunteiden läpikäyntiä yhdessä. 

Olen saanut tehdä itseni kanssa aika paljon töitä sen jälkeen, kun se ns. hermostoni hajosi. Mulla on myös traumatausta, mikä on tehnyt tästä työstä työläämpää. 

Omassa työssäni tiimin johtajuudesta käsin, olen päässyt oikeastaan sinne harjoituskentälle.
Tämä rooli herättää minussa ajoittain aika haastaviakin tunteita. Epäkohdat kun ei parane itsestään. Vaan niiden takana on aina ihminen, joka nostaa asian esiin ja uskaltaa sanoa ääneen, että tämä nyt vaan ei toimi. On jaksettava kuin taistella sen puolesta mihin haluaa muutostq. Se on ajoittain raskasta ja kuluttavaa. Aika usein myös yksinäistä. Siihen tarvitaan sitä sinnikkyyttä ja myös rohkeutta ja halua vaikuttaa ja tehdä toisin. Koska jos katse kohdentuu vain siihen mikä on huonosti tai rikki, jokin osa alkaa hajoamaan minussa itsessäni. Tämä nostaa esiin sellaista turhautuneisuutta ja jopa kiukkua ja silloin kun nousee aggressio, aivojen fiksuin osa “sammuu” ja toimintaamme alkavat ohjata alkeelliset liskoaivot. Näin käy erityisen helposti siellä
internetin keskusteluissa, tai työpaikoilla tai parisuhteessa. Näissä tilanteissa kun kehossa on päällä puolustusreaktio se ei enää erota ärsyttävää kommenttia hyökkäävästä leijonasta, se tunnistaa kiihtymyksen ja alkaa valmistaa sinua pakoon tai taisteluun. Kun tämä keskustelu menee tunteisiin, järkiaivoilta “sammuvat valot”. Nykyisin tunnistan itsessäni kiihtymisen ja ylivirittymisen merkit. Vaikka itselleni tunnetta ei ole aina kiva kohdata. Ymmärrän, että fiksuin osa aivoistani ei juuri silloin ole käytettävissä, sillä adrenaliini vie minua kuin kiukkuista pässiä narussa. En ole silloin oma järkevä osa itsestäni, vaan alkeellinen liskoversio itsestäni. Siksi tarvitsen sen pienen hetken ja palaan asian äärelle myöhemmin. Vasta silloin kun hermostoni on rauhoittunut. 
Koska oikeasti tämä adrenaliinikuohahdus poistuu elimistöstä noin 20 minuutissa ja tähän väliin jää tila, missä voi valita. Rauhoittumista auttaa omalla kohdallani pitkät uloshengitykset, toisen tuki ja omien tarpeiden sanoittaminen. Ehkä vaikein asia sietää on ollut kipu ja kuoleman pelko. 

Itse ylivirittyneisyyden tila on ehkä
vastaava kuin ohituskaistalla autolla ajaessa – hetken tuntee pystyvänsä tekemään mitä tahansa, mutta jossain vaiheessa vauhti alkaa turruttaa. Ongelmaksi muodostuu se, että viimeistään kotona huomaa, ettei sisäisen kierroslukumittarin lukema laske lainkaan. Täydellinen väsymys tulee mustana huppuna päälle, mutta ylivireystila ei kuitenkaan poistu sohvalla makaamalla.

Eli lopulta, se mitä tapahtui ennen, oli silloin. Merkityksellistä on ymmärtää, mitä minussa tapahtuu juuri nyt. Mitä tarvitsen, että voin tasapainottaa minussa olevan herkän hermoston tilan. Arjessa toistuu yhä useammin jatkuva hermostollinen ylivirittyneisyys sekä mahdollinen ylivireydestä putoaminen alivireyteen ja uuvuttavaan väsymykseen. On tärkeää ymmärtää millä itseään voisi auttaa. Jos olen lamaantunut, mikä tuo turvaa ja auttaa, palauttamaan minut toimintakykyiseksi. Jos olen alivirittynyt, mikä potkaisee minut liikkeelle. Jos kehoni ei voi hyvin, miten voin sietää tätä tunnetta, että en lisää hermostooni paineen tunnetta. 

❤️

Ajattelen, että elämäntapamuutos  on oikeastaan pysyvä muutos arjen tavoissa ja ajattelussa. Ei projekti, jonka jälkeen sanotaan taas heippa kaikelle ja palataan vanhaan. Käytännössä se tarkoittaa, että alan tekemään arjessa toistuvia valintoja, jotka tukevat kehoa ja mieltä. Se ei vaadi täydellisyyttä, vaan johdonmukaisuutta.

Elämäntapamuutoksessa on kyse myös käyttäytymisen muuttamisesta. Pelkästään se, että tiedämme mitä kannattaisi tai olisi hyvä tehdä, ei oikein riitä toiminnan muuttamiseen. Siihen tarvitaan paljon enemmän. Jokainen meistä esimerksiksi taatusti tietää, että painonhallita on helpompaa, jos ei ahmi herkkuja joka päivä. Tai että uneen on sitä helpompi rentoutua, mitä aikaisemmin illalla lopettaa älylaitteiden käytön. Mutta vaikka tiedämme, emme silti osaa aina toimia. Koko homman juju on lopulta siinä, että pääsee kiinni siihen, mikä on itselle se olennainen juttu, jonka takia elämäntapamuutos tuntuu haastavalta. Ratkaisun avaimet löytyvät työstämällä joko omia arvoja, tunne-elämän kysymyksiä tai uskomuksia. On hyvä ollut pohtia, millaiset asiat tekevät minut onnelliseksi ja onnettomaksi. Olen oivaltanut, että ne onnelliseksi tekevät asiat ovat hyvin yksinkertaisia asioita, tavallista arkea. Omalla kohdalla suurin syy elämäntapamuutokseen on ollut se, että koen etten ole voinut hyvin ja olisi kiva, jos vielä löytyisi jotain sen oman hyvinvointini tueksi. Haluan oikeastaan kokea, että voisin tämän ikäisenä voida kehossani yhtä hyvin kuin vuosia sitten. Vaikka silloin, en todellakaan syönyt terveellisesti. Silloin vain nuorempi kehoni pystyi korjaamaan vielä itse itseään. 

Yhtenä iltana heräsin taas pohtimaan, että perus tunteeni taitaa nykyisin olla väsymys. Toisaalta ymmärrän ja olen hyväksynyt asian, että en ole nuori enää ja tämän ikäisenä se on myös normaalia. Toisaalta taas syvennyin pohtimaan, että jospa tähänkin asiaan voisi vaikuttaa vielä enemmän omilla valinnoilla. 

Voin kertoa, että
olen etsinyt tietoa, olen lukenut kirjoja ja tutustunut erilaisiin ruokavalioihin. Olen käynyt kursseja ja valmennuksia ja saanut niistä myös apua. Tuntuu ehkä taas kliseiseltä todeta; hormonit. Mutta usko tai älä, tämä elämänvaihe vaihdevuodet tai postmenopaussi ei mene ohi ilman kehollisia muutoksia. Toiset saavat apuja hormoneista. Joskin toisille hormonihoito ei sovi, oireita voi kuitenkin lievittää elämäntapamuutoksilla. Siksi olen alkanut tutkimaan asiaa enemmän. Ja totesin, että tämän ikäisenä elämäntapamuutos perustuu lisäämiseen: enemmän energiaa, enemmän jaksamista, selkeämpi rytmi ja toimivat rutiinit. Muutos syntyy, kun tavat ovat niin helppoja ja arkeen sopivia, että ne muuttuvat osaksi identiteettiä, eivätkä vain lyhyeksi erilliseksi projektiksi.

Vuosia sitten jo luovuin; tupakasta, sen jälkeen oikeastaan alkoholista. Sitten vähensin sokereita, hiilareita ja vehnää ja otin käyttöön yazio sovelluksen ja aloin harrastamaan liikuntaa. Nämä toimivatkin oikeastaan siihen saakka kun alkoi se ns. postmenopaussi.

Vaikein asia itselläni on ollut sietää unen katkonaisuus ja siihen liittyvät ärtyneisyys ja alakuloisuus ja uupumuksen tunteet. Sekä huono palautuminen ja eräänlainen makeanhimo ja vatsan ympärille herkemmin kertyvä rasva. Ja tämä on herättänyt erilaisia ajatuksia. Myös vihan ja kiukun tunteita. En halua kuitenkaan kantaa vihan tunteita mukanani. Ne ovat liian raskaita ja mielestäni merkki jonkinlaisesta keskeneräisyydestä
Siksi kiitän tänään ystävääni siitä, joka sanoi minulle aikoinaan, että sä selviät paremmin kun menet aikaisemmin nukkumaan. Koska ongelma ei ole se, että et nukahtaisi, vaan se, että heräät aikaisemmin. Ja opettelin jo silloin siirtämään kellon rytmiä toiseen suuntaan ja koen, että se on auttanut edes jollakin tavalla. Mutta väsymys ja energiatasot vaihtelevat. Voidaankin sanoa, että väsymys  ja uupumus ovat erittäin yleisiä oireita postmenopaussissa eli vaihdevuosien jälkeisessä ajassa. Vaikka varsinaiset ns. kuumat aallot voivat helpottaa, estrogeenitason pysyvä mataluus voi aiheuttaa monimuotoisia oireita, jotka vaikuttavat jaksamiseen ja arjessa selviämiseen.

Kuukausi sitten juttelin työkaverini kanssa vaihdevuosista, hormoneista ja omasta jaksamisesta. Näiden vuosien aikana kun on ollut tärkeää puhua omista tunteista ja saada myös vertaistukea. Hän kun on saman ikäinen kuin minä. Hän kertoi aloittaneensa valmennuksen, koska halusi eroon sokerin himosta. Pitkän keskustelumme jälkeen päätin lähteä mukaan.

Myönnän, että mun vahvuus ei ole koskaan ollut sellainen asioiden mittailu ja  punnitseminen. Varsinkaan silloin jos kyseessä on ruoka. Mutta, mun vahvuus on epämukavuusalueelle hyppääminen ja sinnikkyys.
Mä en anna helpolla periksi. Siksi ajattelin kokeilla tätäkin. Menin kauppaan ja ostin uudet kivan väriset mittalusikat ja lähdin tälle matkalle. Vaaka kun meiltä löytyi omasta takaa. 

Ja nyt on reilut kaksi viikkoa takana ja uskokaa tai älkää, olen edennyt täysin ohjeiden mukaan. Ja hei, ensimmäinen Vappu ilman sokeria. Edelleen koen haastavana sen mittailun ja punnitsemisen, mutta uskon valmentajaani. Se on ollut toisella viikolla jo helpompaa kuin ensimmäisellä. 
Ja helpottaa vielä enempi kun viikot etenevät ja kaikesta syntyy se elämäntapa ja rutiinit.

Ja onhan tämä muutos tuonut mukanaan myös hyvää, Ja voin kertoa, että se sokerin himo jäi ensimmäiseen päivään ja olen huomannut sen tärkeimmän, että energiaa on enempi Se sokerin himon poistuminen on ollut jopa outoa. Se samanlainen outo tunne tuli kaupassa, kun oli joskus tupakan kanssa. Kun mieli ei enää kaivannut, en tiennyt mitä käsilläni tekisin. Ja nyt huomasin kun mieli ei enää tiennyt millä palkita itseään viikonlopun kunniaksi, mieli on ollut jopa melankolinen. Vaikka olen iloinnut tästä olotilasta ja siitä, että sokeri ei huuda hyllyllä nimeäni ja farkut mitkä eivät menneet jalkaan vielä pari viikkoa sitten, menivät jo nyt. On silti jokin siitä omasta elämän palkitsemisjärjestelmästä ollut poissa. Tällä viikolla kun vappuna voimia on vieneet allergiaoireet, limaisuus ja nenän tukkoisuus. Tajusin eilen, että mullahan ei ole tullut mitään mielitekoja. Vaikka yleensä niitä sairastellessa tulee. Samaan aikaan myös ymmärsin, miksi olen ollut enemmän jopa allapäin. Niin syyhän on juuri tämä. Olen tottunut palkitsemaan itseäni silloin kun olo on kirja ja kun mieli taipuu melankoliaan. Vaikka vertaisryhmän tukea en ole kaivannut, sitäkin olisi ollut tarjolla. Olen ajatellut, että elämäntapa ei synny muiden voimalla, vaan itseni. Vaikka toiset siitä hyötyvät. Omalla kohdalla taas on tärkeää luoda uusia toimintamalleja vanhojen tilalle. Tässä valmennuksessa ehkä eniten olen hyötynyt siitä, että on se ammattilainen joka vastaa kysymyksiin ja kertoo korvaavia vaihtoehtoja jos jokin ei toimi. Näihin neuvoihin olen joutunut turvaamaan tälläkin matkalla. Koen, että olemme tehneet oikeastaan  kaiken yhdessä: suunnittelut ruokailut ja liikunnat. Aluksi jopa olemme laskeneet ne kaikki syömämme ja kuluttamamme kalorit yhdessä. Ja se niin ärsyttävä laskeminen ja mittojen pyörittely on auttanut hahmottamaan kokonaisuutta ja motivoinut samalla syömään kevyemmin sekä liikkumaan. Ja lopulta se, että on tuntunut siltä kuin söisi paljon, on lopulta valinta. Valitsenko pullan, vai samoihin kaloreihin mahtuvan ateriaan. Ja jos se valinta on ateria- niin silloin saat enemmän ns. ”samalla rahalla”.

Mutta, mulle itselleni on törkeää pidemmässä juoksussa se, että elämäni ei ole kontrolloitua. 

Enemmänkin …

”Ideaalitilanteessa hyvinvoinnin vaaliminen solahtaa osaksi arkea ja siinä on tilaa myös joustolle.
Hyvinvointia tukevat rutiinit ovat arvokkaita, mutta niiden ei kuulu rajoittaa ja viedä iloa elämästä.”

❤️

Niin. Ehkä sillä, että olen pohtinut, voisinko luoda uusia kokemuksia ja turvallisuutta omaan hermostooni  ja sen vakauttamiseen.

Sisäiseksi lapseksikin sitä kutsutaan. Ja vaikka joskus ehkä tuntuukin, ettei sitä turvallisuutta ole ja turvaa ei nämä tulevaisuuden näkymät aina tuo. On kai normaalia tuntea ja olla välillä väsynyt ja kiukkuinen. Ja pohdin myös, että voisinko kohdata nämä tunnereaktiot sellaisella myötätunnolla.

En niin, että olen tässä nyt suuresti epäonnistunut, kun sain itseni kokemaan taas ahdistusta. Vaan niin, että on ehkä normaalia pelätä, kun ei oikein tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 

”Oletko sä sitten murehtija ja huolestuja?!” -hän jatkoi…

Aika moni ihminen murehtii paljon ja huolestuu asioista. Vastasin. Moni herää yöllä kahden tai kolmen aikaan huolimylly päässään. Samaan aikaan saattaa olla kova hiki ja sitten jo kylmä eikä uni meinaa tulla uudelleen. Enkä puhu nyt vaihdevuosiin liittyvästä peiton heiluttelusta eli yöllisistä kuumista aalloista.

Mä kun olin ennen sellainen, mutta nykyisin taas sellainen, että asioihin jumiutuminen on mulle merkki siitä, että jotain täytyy muuttua ja siksi mä reagoin.

Ja nyt viime viikonloppuna mä onnistuin, sain purettua edes jotenkin kehollista, kuristavaa tunnetta ja vaikka se ei aina ole mukava niille lähellä oleville, se on ollut välttämätöntä oman jaksamisen vuoksi.

❤️

Koska se jaksamisen ydin piilee oikeastaan siinä, että osaa toimia. Kun tuntee, että nyt en voi hyvin ja kuorma alkaa painamaan hartioita ;

Osaan paremmin pysähtyä. Ymmärrän tänään, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat sellaisia kuten minä, että olen liikkeessä. Teen asioita ennakoiden ja tiedän, että voimakas tunne, ei ole vain hermoston. Vaan myös sisäisen lapsen ”hätähuuto”. Jokin tässä hetkessä, on ehkä sieltä menneisyydestä. Mikä ei kuulu tähän hetkeen. Jokin myös kertoo siitä, että ehkä on liikaa kaikkea. Mutta nykyisin kuitenkin tiedostan,  olevani tässä hetkessä. Ja on sallittua tuntea. Ja on sallittua ohjata ja sanoittaa oma tarve. Siitä tunteesta huolimatta. 

Jatkuva ylikierroksilla eläminen johti reilu kymmenen vuotta sitten minut tilaan, jossa mikään ei oikein tuntunut miltään. Silloin jouduin pakon sanelemana burnoutin kautta, harjoitella hidastamista ensimmäistä kertaa elämässäni. Silloin ymmärsin, että suurin voima millä voin jaksaa on läsnäolon tila ja, että enemmän ei ole enemmän. Vaan enemmän on osata pysähtyä ja luoda omien arvojen mukainen elämä.

Tämän jälkeen on menty paljon eteenpäin ja pelkästään työ ei ole enää se mikä tuo elämääni merkitystä. Vaan sen ympärillä on koko elämä, joka tuntuu hyvältä joka päivä, eikä ainoastaan silloin, kun tavoitteet on täytetty. Ja siksi on ollut tärkeää opetella olla tekemättä mitään ja parantaa sen kautta myös läheisten hyvinvointia.

Kun oma hormonitoimintani muuttui, se toi kuitenkin mukanaan kasan haasteita. Ensimmäisen koronan alkuaikoina aloin kärsiä voimakkaasta energiavajeesta. Olin pitkään väsynyt ja alakuloinen, mutta hain silti virtaa ja energiaa opinnoista tai liikunnasta. 

 Nyt olen alkanut ymmärtämään, että omissa toimintavoissani on ollut vielä vähän parantamisen varaa. On ollut pakko taas pysähtyä ja miettiä uudestaan miten liikun, miten opiskelen, mitä ennen kaikkea syön ja miten nukun ja miten palaudun. 

On ollut myös hyvä kiinnittää huomiota omiin ajatuksiin ja tulkintoihin ja siihen, miten voin muuttaa tekijöitä mitkä kuormittavat. 

Koska en halua elää jatkuvassa selviytymistilassa ja palata takaisin siihen, mistä kaikki aikoinaan alkoi. Onneksi opintojeni kautta olen tänä vuonna saanut kulkea matkaa skeemoihin. Olen saanut huomata, että kannan kahta aika voimakastakin skeema mukanani ja ne ovat; 

Uhrautuvuus: Olet oppinut ottamaan vastuuta muiden tunteista. Kun toinen valittaa, koen alitajuisesti painetta myös ”pelastaa" hänet. Kiukku on suojakeino tätä taakkaa vastaan – mielen tapa sanoa: "En jaksa enää kannatella sinua".

Toinen niistä on Oikeutus / Suuruus: Jos koet, että toisen heikkous tai valitus on ärsyttävää "hukattua aikaa" tai tehottomuutta, kiukku voi nousta vaativuudesta. Koet, että toisen pitäisi "ottaa itseään niskasta kiinni".

Kun taas toinen ei kohtaa sinua (vetäytyy tai on kylmä) ja se nostaa kiukun, kyseessä on tyypillisesti:

Hylkäämisen pelko: Tämä on yleisin syy. Kun toinen ei kohtaa, koet alitajuista pelkoa yksin jäämisestä. Kiukku on tässä tapauksessa "protesti-itkua": yrität raivolla pakottaa toisen takaisin kontaktiin.

Emotionaalinen deprivaatio (tunnevaje): Koet, ettei tarpeitasi huomioida koskaan. Kun kohtaamista ei tapahdu, kiukku nousee pitkäaikaisesta vaille jäämisestä.

Ja miten iloinen olen siitä, että tänään tiedostan olevani niin pitkällä, että tunnistan nämä.

Ja yleensä tunnen nämä silloin, kun elämässä on liikaa kaikkea. Huomaan kehoni merkit; tunnistan, missä kohtaa kehoa kiukku tuntuu ensimmäisenä (esim. Kuistus kaulalla, kiristys leuassa tai vatsassa) ja ne keholliset reaktiot näiden ympärillä ovat voimakkaita, tunnen kuinka sydän hakkaa ja verenpaine nousee kohisten ja tätä olen reilu vuoden harjoitellut, että osaisin rauhoittaa kehoni ja erottaa vastuun. Ja kyllä, joudun ihan muistuttamaan itseäni, että toisen valitus on hänen tunteensa ja minun tehtävä ei ole korjata sitä. Vaan ehkäpä vain todeta; 

”Kuulen, että sulla on paha olla, mutta en pysty juuri nyt ottamaan tätä vastaan. Palataanko asiaan myöhemmin?"

Tai esittää pyyntö;

⬇️

”Kun sinä vaikenet ja olemme kaikki hiljaa, minulle tulee olo, että et ole täällä ja se saa hämmentymään. Toivoisin, että sanoisit edes jotain."

Koska kun – toisen uhriutuminen ja toisen vetäytyminen – toistuvat, ne luovat usein kehän, jossa kiukku tuntuu ainoalta tavalta pitää puoliaan ja voin kertoa, että se ei toimi!

Oikeutuksen tunnelukon alkaessa hellittää, samanarvoisuus lopulta lisääntyy. Kukaan ei ole toistaan erityisempi tai arvokkaampi, parempi tai huonompi ja kaikkien tarpeet otetaan tasavertaisesti huomioon. Kukaan ei tiedä toisen puolesta miten tämän tulisi elää elämäänsä, eikä kenenkään tarvitse pelätä ylimitoitettuja vihanpurkauksia.

Välillä on omalla kohdalla ollut parempi ottaa aikalisä: Jos mahdollista, poistua jopa jopa paikalta 5 minuutiksi. 

Tai todeta: " Että, nyt en pysty ja palaan asiaan myöhemmin tai, että haluan hetken rauhoittua, jotta en sano pahasti."

Meillä opinnoissa heräteltiin ajatusta, että pitäisi pohtia minkä ikäinen olet kun huudat vaikka puolisollesi.  En ole tätä koskaan oikeastaan pohtinut, mutta kuvittelisin, että lapsi ja varsinkin omassa parisuhteessa on ollut todella haastavaa kutsua paikalle se itsessä oleva aikuinen ja sanoittaa sitä omaa tarvetta, mitä tarvitsee.

Tämä on vaikeinta, mutta tehokkainta. Koska kiukku ja sanomattomat sanat karkottaa toisen, mutta haavoittuvuuden näyttäminen kutsuu lähemmäs. Työssä skeemat aktivoituvat usein samalla tavalla kuin siviilissä, mutta roolit (esim. esihenkilö tai kollega) tuovat mukanaan tarpeen säilyttää se ammatillisuus. Kun toista ei tunne samalla tavalla kuin oman perheen jäsenen tai puolison. Toisaalta taas, siksi on tärkeää myös luoda yhteyttä toiseen ja nähdä myös sen valittajan syvin tarve. Mitä hän tarvitsee, vaikka ei osaa sanoittaa sitä. Työntekijän jatkuva valittaminen kun voi laukaista sinussa vaativuuden tai uhrautuvuuden lukon, jolloin kiukku nousee siitä tunteesta, että toinen "saastuttaa" työilmapiirin tai kaataa vastuunsa sinulle” . Silloin ei myöskään jää tilaa yhteyden kokemukselle. Mutta näissä tietyissä hetkissä pitää osata myös katkaista..

”Minua alkaa turhauttaa, koska tuntuu, että odotat minun ratkaisevan tämän puolestasi. Tarvitsen sitä, että otat itse vastuun tästä asiasta."

”Kun olet hiljaa, minusta tuntuu, että jään ihan yksin. Se tuntuu pahalta. Voisitko vain pitää minua kädestä tai sanoa, että olet siinä.”

Elämän paradoksi onkin oikeastaan se, että jos sinulla on uhrautuvuuden lukko, vedät puoleesi ihmisiä, jotka uhriutuvat.

Jos sinulla on hylkäämisen pelko, saatat päätyä yhteen sellaisten kanssa, jotka vetäytyvät. Tämä on todella turhauttavaa, mutta se on lopulta myös mahdollisuus: voit parantua lukoistasi juuri näissä suhteissa oppimalla reagoimaan uudella tavalla.

Hätälauseet ovat loistava työkalu, koska ne on valmiiksi mietitty "kylmässä tilassa". Kun tilanne kuumenee ja skeema aktivoituu, aivosi eivät kykene luovaan ajatteluun – silloin tarvitset selkeän, lyhyen lauseen, jonka voit sanoa melkein ulkomuistista.

Kuten ;

”Minun on nyt vaikea pysyä tässä keskustelussa mukana, kun painotus on vain ongelmissa. Käännetäänkö katse siihen, mitä voimme tehdä?"

Tämä eräänlainen blogi aikoinaan lähti siitä, että halusin löytää kanavan millä purkaa työn paineita ja sen juurisyitä ja tunteita, mitkä liittyivät loppuunpalamisesta toipumiseen.

Viime aikoina olen paljon pohtinut vähän samoja tunteita ja ajatuksia mitä silloin kävin läpi. Mulla on ollut työpaikka mihin on ollut kiva mennä. Mutta viimeisten kuukausien aikana, mukaan on tullut huoli. Sellainen työnilo sitä omaa asiakkaan parissa tehtävää työtäni kohtaan ei ole kadonnut, mutta huoli siitä omasta jaksamisesta ja oman työni rajaamisesta on noussut enemmän ajatuksiini. Työniloa kun koetaan silloin, kun oma työ tuntuu hallittavalta, ymmärrettävältä ja mielekkäältä. Siksi on ollut tärkeää tunnistaa työn mielekkyyttä heikentävät epäkohdat ja viestiä niistä myös esihenkilölle. Koska tämä on se millä voin auttaa itseäni jaksamaan ja riittämään työhöni myös tulevina vuosina. 

Työnilo on vahvasti myönteinen tunnetila, jonka ansiosta töihin on kiva tulla ja sieltä on myös mukava lähteä, kun tietää saaneensa aikaan jotain merkityksellistä. Tätä mä olen saanut kokea aika monta vuotta . Iloa siitä, että saan tehdä ja omat voimavarat riittävät siihen mitä teen. Työniloa tunteva on hyvällä mielellä ja jaksaa tehdä työtään. Hänellä on voimia kohdata haasteet, koska hän tietää, että ne ratkeavat. Mutta. Tällä hetkellä mulla on olo, että ne eivät ratkea. En ole varma onko ihmiset valmiita tuleviin muutoksiin. Voimavarat ovat kaikilla loppu ja siitä kertoo työntekijöiden pitkät poissaolot ja sellainen eräänlainen passiivisuus. Oma työ hoidetaan ja uppoudutaan siihen, mutta sellainen me henki on kadonnut ja se sellainen tekemisen ilo. Yhteisesti sovitut asiat jäävät roikkumaan ja niitä ei tehdä, odotetaan, että joku ne sitten tekee.

Ja ymmärrettäväähän se on. Työyhteisö muodostuu yksilöistä ja yksilöillä on erilaisia päiviä – sekä hyviä että vähemmän hyviä. Ihmiset ovat laumaeläimiä ja siten myös herkkiä ympäristönsä mielialoille. Työpaikan ”laumassa” tunteet sekoittuvat ja vaikuttavat toisiinsa jopa tahdosta riippumatta. Ja jos ei erota mihin minä lopun ja mistä toinen alkaa, se riski on suurempi. Vaikkakin tässä kohtaa voin kuitenkin muistuttaa, että kuten mikä tahansa emootio, myös työnilo ailahtelee, eikä sitä aaltoliikettä tarvitse ihmetellä. Se on erilainen vuoden alussa, kuin lopussa. 

Työniloa kuitenkin koetaan silloin, kun työ tuntuu hallittavalta, ymmärrettävältä ja mielekkäältä. Aika usein tätä ilontunnetta nakertavat ”voimavarasyöpöt”, jotka voivat liittyä työyhteisöön tai omaan elämään. Näitä ”voimavarasyöppöjä” olen tunnistanut nyt omassa työssäni ja se on sellainen suurin huoli tällä hetkellä.
Heillä ei ole sellaista osaamistq tarpeeksi, he istuvat palaverissa ja valittavat. He eivät näe ratkaisuja ja haluavat kaikki jäljellä olevat resurssit heille. Samaan aikaan näen, että heillä ei ole osaamista myöskään ratkoa ongelmia koska heiltä uupuu se ohjaava ihminen ketä antaa työlle raamit ja puitteet miten toimitaan. Heiltä uupuu myös se rohkeus tuoda asiat näkyväksi, uupuu se taito sanoittaa mitä minä tarvitsen juuri nyt ja onko tarve mitä sanoitan realistinen. Olenko tehnyt sen mitä minulle kuuluu ja tarvitsenko silti toisen apua. Oma tulkinta tästä on se, että ei olla pohdittu työ raameja ja ei olla tehty omaa työtä mikä itselle kuuluu ja kun rakenteet ei kanna, ei riitä myöskään aikuiset vaikka niitä olisi kymmeniä. Ja väitän, että tässä puhutaan myös pelosta. Pelätään puuttua tiimikaverin toimintaan, koska pelätään tulla hylätyksi. 

Olen huomannut, että työssäni tehdään paljon tulkintoja ja herkästi ajatellaan, että toinen jättäisi asian tekemättä ikäänkuin tahallaan. Ehkä ajatellaan, että ei ole ainakaan minun rooli kertoa, mitä hänen pitäisi tehdä. Ei ole minun tehtävä puuttua, vaikka asiaan liittyisi yhteinen turvallisuuden riski. Mikä taas osaltaan vahvistaa sitä, että asia on ok ja kenenkään ei tarvitse asiaan puuttua. Itse taas en kykene olemaan sellainen, on ne asiakkaat joiden turvallisuuden vuoksi jokaisen velvollisuus on puuttua. Samoin oletetaan, että ihminen osaa tehdä asian ja muuttaa toimintaa hänelle siitä sanomatta. Vaikka hän todennäköisesti ei tiedä miten, jos kukaan ei sitä hänelle kerro. Tämä taas pitkään jatkuessaan vahvistaa sitä, että ihmiset kääntyvät kuin sisäänpäin.
Pelätään, että en voi astua hänen varpailleen ja lopulta kehot puhuvat ja sitten tunteet ovat ohjaimissa. Itse taas näen, että aika monesti tässä on takana myös kokemattomuus. Yksinkertaisesti ei vain tiedetä, miten asian saisi onnistumaan ja koska kukaan ei uskalla puuttua, törmätään kuin seinään. Sen jälkeen ei jää tilaa tulkinnoille ja niiden kautta nouseville tunteille ja lopulta koetaan epäonnistumista, mikä hiljalleen alkaa nakertamaan omia voimavaroja. Olen huono ja en kykene.

Ja tämä onkin se tekijä mikä kuormittaa itseäni tällä hetkellä eniten. Oikeastaan jopa ahdistaa. Koska minä puutun. Olen iloinen, että olen tunnistanut tämän, miten kuormittavaa se lopulta on. Koska silloin en lähde niin herkästi tunteiden vietäväksi. Itse kun en halua olla ihminen joka napauttelee asioista ja asioiden vierestä ja kääntää katseen toisesta pois. Vaan haluaisin olla hän joka nostaa asian esiin ymmärtäen ja tasavertaisesti kaikkia kuunnellen ja osaa palata asian äärelle uudestaan. 

Näen kuitenkin niin selvästi tämän kuvion ja koen tällä hetkellä olevani ainoa työssäni ketä uskaltaa ottaa asioita esiin ja puuttua ja sanoittaa tarvetta. Sitä tarvetta mitä toiselta toivon ja tarvitsen. Samaan aikaan huomaan olevani myös se, kenelle monesti asioita kerrotaan ja tällä hetkellä voin oikeastaan sanoa miksi. Koska olen kasvanut työssäni ja olen se alan ammattilainen ja mitä näitä oli ja minun on nähty olevan se, kuka uskaltaa ottaa asian puheeksi ja tiedetään, että tässä kun aikani asiasta valitan, hän kyllä tarttuu toimeen ja vie asian loppuun asti ja sitähän se tiimin johtajuus on. Sitä, että joku sanoo sen viimeisen sanan. Eikä vain myötäile kuin lastu laineilla. 

Mutta. Tällä kaikella on sitten myös se toinen puoli. Tehtäväni kun ei ole tehdä asioita kaikkien puolesta, vaan jokaisen pitäisi ottaa vastuu ja tehdä se työn oma osuus.Ei vain oman tiimin, vaan kaikkien puolesta. Koska muuten kaikki alkaa väsymään, enkä jaksa myöskään enää itse työn painetta.

Ja näinhän se menee. Voin unelmoida , pyytää ja toivoa ja lopulta jää jäljelle se oma valinta. Samoin kun parisuhteessa. Joskus on hyvä jäädä, jos on halu muuttua ja lähteä, jos muutosta ei tapahdu.

Hyvä yhteishenki niin kuin hyvä parisuhde, syntyy toisten työn arvostamisesta, avoimuudesta, auttamishalusta, onnistumisesta ja luottamuksesta. Sellaisessa ilmapiirissä myös ongelmat on helpompi ottaa puheeksi. Mutta jos osa vain vaatii ja haluaa kaiken, eikä koskaan anna takaisin, tämä alkaa hiertämään koko talon keskinäisiä välejä. Jokaisen pitäisi huomioida ne työkaverit, ei vain sanomalla huomenta. Vaan pysähtymällä ja kyselemällä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Jokaisen pitäisi sitoutua myös noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä, ei oman tiimin vaan kaikkien jaksamisen puolesta ja myös jos niitä muuttaa, kertoa miksi. Kaikkea rakenteita kun ei voi pitää aina samana, vaan niitä pitää pystyä muuttamaan toimivammiksi, jos jokin asia ei toimi. 

Kaikki tunteet tarttuvat peilisolujen kautta ja ne negatiiviset nopeimmin. Ja tämä onkin se, mihin olen omassa työyhteisössäni kiinnittänyt huomiota. He kenen kanssa olen jakanut ajatuksia ja nauranut , he ovat lähteneet. Jäljellä on he, kenen ketkä eivät kulje kohti, vaan väistävät katsetta ja keskittyvät omaan työhön. Sellainen elämän kepeys ja työnilo on kadonnut. Ja silloin nähdään herkemmin uhkakuvia ja asiat tuodaan esiin väärällä tavalla. Siksi yhteishengestä tulisi huolehtia yhdessä ja hyvän johtamisen pitäisi olla tasapuolista ja vastavuoroista, ja jokainen tarvitsisi palautetta työstään. Viime kädessä toki siihen työniloon vaikuttaa myös se työntekijän näkemys työyhteisöstä ja itsestään – ja sitäkin kun voi kehittää ja sitä olen tehnyt tässä kohta parin vuoden ajan.

Tiedän oman heikon kohtani ja se on hermosto. Tiedän sen, että on ihmisiä mitkä saavat aikaan voimakkaita tunteita, mutta voimakas tunne kertoo aina myös itsestäni. En kuitenkaan halua astua pienen lapsen kenkiin, napautella ja puhua vain omista tarpeistani. Vaan haluan tuoda tarpeeni esiin kaikkia kuunnellen ja tarpeeni esiin tuoden. Tasavertaisesti. En myöskään kykene siihen, että haluan taistella resursseista, vaan haluan selkeät sovitut säännöt mitä kaikki noudattaa ja resurssit, mitkä esihenkilö jakaa. Ei työntekijät, koska se ei kuulu omaan työnkuvani.

Kadonneen työnilon voi onneksi palauttaa. 
Ilo kun on tunnetila, jota voi kokea esimerkiksi onnistuessaan jossakin tehtävässä tai viettäessään aikaa mieluisassa seurassa. Iloa kuvaillaan tyypillisesti tyytyväisyyden tai onnen tunteeksi. Kun tämä kupliva tunne siirretään työelämään, puhutaan työnilosta.

Tässä kohtaa joku terapeutti todnäköisesti kysyisi, miten ja mikä on oman työsi voimavara ;

Siihen vastaisin, että työn hallinnan tunne on yksi isoimmista voimavaroistani. Ja se ei ole asioiden kontrollointia. Ja sitä omaa työtä pitää aina aikaa-ajoin yrittää aina  mahdollisuuksien mukaan tuunata itselle innostavammaksi, sopivammaksi ja merkityksellisemmäksi ja osaltaan, se syntyy niistä asiakkaista ja heidän reaktioista. Sekä osaltaan myös siitä, että heillä olisi hyvä ja turvallinen olla. Sekä siitä, että osaisin rajata sitä mikä minulle kuuluu. Sanoittaa ne  tarpeeni kun olen tiimissä läsnä, jotta edellä mainittu turvallisuus säilyy ja ohjata ihmistä sanoittamaan omat tarpeensa, kun en ole paikalla. Koska lopulta se on silloin heidän tehtävä, eikä minun. Ja kaikesta huolimatta tälläkin viikolla siinä onnistuin. 

Juttelin ystäväni kanssa viime viikonloppuna siitä, miten sellainen herkkyys on kuin kaksiteräinen miekka. Se kertoo tunteista, mutta jättää alleen tarpeet. Kun olo alkaa olla tosi kuormittunut, sitä alkaa kuin  löytämään painekattiloita yhä pienemmistä asioista. Vaikka ne eivät periaatteessa ole suuria, mutta mielelle ne voivat olla todella suuria asioita – ja totisinta totta siinä hetkessä. Siksi myös tunteemme reagoivat uhkakuviin, mitä mielemme (tai ulkoisen maailman uhkakuvat) tuottaa. Se ei osaa kyseenalaistaa niiden totuudenperää. 

Olen näiden vuosien aikana saanut oppia, että en voi vaikuttaa siihen, mitä ympärillämme ja maailmassa tapahtuu, mutta voin  vaikuttaa siihen, että opetan omaa mieltä rauhoittumaan. Oman jaksamisen vuoksi on ollut tärkeää oppia tunnistamaan omia haitallisia ja kuumia ajatusmalleja. Välillä on ollut tärkeä katkaista ympäristön häly ja veto, ja suunnata huomio oman kehon tuntemuksiin, mielenliikkeisiin ja tunnemaailmaan. Siihen missä minä olen ja mihin minä lopun ja mistä toinen alkaa. Jos jokainen maailman ihminen tekisi näin, meillä olisi varmaan maailmassa rauha. Kyky rauhoittaa keho ja mieli säästää voimia ja voimavaroja myös toimimiseen tarpeen vaatiessa. Jos uuvutamme itsemme oman sisäisen maailman paineisiin, emme ole toimintakykyisiä enää silloin, kun toimintaa tarvitaan. Tai toiminta on tehotonta, koska olemme uupuneita ja jumissa omassa tunnemaailmassq.

Kerroin ystävälleni viime viikosta. Työstä mitä teen ja sen paineista. Sanoin, että jos sallisin sen itselleni, olisi päällimmäinen tunne aina rittämättömyys. Jatkoin, että riittämättömyyden  tunnehan on tosi yleinen kokemus, jossa ihminen tuntee, ettei hänen panoksensa, aikansa tai osaamisensa riitä kaikkeen vaadittuun, mikä voi johtaa lopulta uupumukseen. Ystäväni totesi siihen; että niin! Se aivan sama tunne minkä kanssa hän painii päivittäin ja valvoo öisin. Siihen rinnalle kun laittaa sen kiukun ja ns v** sen on soppa valmis. 

Siinä juteltuamme tuli näkyväksi kaksi erilaista toimintamallia. Kummallakin se kumpuaa usein korkeista vaatimuksista, suorituskeskeisyydestä tai opituista selviytymismalleista, ja molemmilla se tuntuu fyysisenä sekä psyykkisenä taakkana, kiputiloina, sekä kehon kierrostiloina. Kumpikin meistä on päässyt siihen, että mielen sisällä ei ole jatkuvaa tarvetta suorittaa. Vaan lopulta tehdä vain oma hommansa hyvin. Se lopulta on meissä arvoihin nojaava asia ja tekijä. Ehkä siitä päästään sitten siihen seuraavaan aasinsiltaan, mitä voisi kutsua sellaiseksi ”hukkumisen tunteeksi”. Vastuuta ja tekemistä on enemmän kuin voimavaroja siihen hommaan mitä vaaditaan ja tämä ajaa kuin ihmisen ylitehokuuteen. Mikä lopulta saa aikaan ajatuksen; ehkä minussa on jotain vikaa kun en pysty. Mistä nousee esiin taas uusi tunne ja ajatus. Ja siitä tulee lopulta sellainen kehämäinen ajatusmalli. 

Sanoin ystävälleni, että en ole enää se sama ihminen mitä tunnistan sinussa kun kerrot viime viikkoasi. Olen opetellut tunnistamaan sen kehämäisen ajatusmallin ja katkaisemaan sen. Näiden vuosien aikana on tullut myös sellaista sisäistä kasvua. En pohdi töitä kotona, jätän ne ns. negatiiviset työasiat töihin. En herää öisin ajattelemaan sitä mitä tein tai jätin tekemättä. Vaan olen tehnyt itselleni selväksi, että teen työni niin hyvin kuin pystyn ja jätän työasiat töihin. Ja se mitä olen tämän kautta vastaavasti oppinut, on ennakointi. Ennakoin asioita ennen kuin ne tapahtuvat.
Tiedän, että maailmassa on ihmisiä ketkä haastavat. Tiedän, että he eivät toimi sen mukaan, miten toivoisin heidän toimivan ja voin lopulta vain tuoda esiin osaamiseni ja kertoa miten minä saan homman toimimaan. Mutta valinta on heidän. Tiedän myös sen, että jos emme ole kirjanneet pelisääntöjä ja päivittäneet yhteisiä rakenteita, ei ole mitään minkä ääreen palata. Toinen voi vain todeta; että en muista, että tällaista on sovittu. Ennakoinnilla on valtava merkitys myös omassa yksityiselämässä. Pakkaanko laukut jo ennen matkaan lähtöä, vai samana päivänä. Huolehdiko palautumisesta ennen sairastelua, vai vasta sairastumisen hetkellä. 

Oikeastaan kuormittavinta mitä tiedän, on ne aikuiset jotka tipahtavat sinne lapsen tasolle. En oikeastaan jaksa enää taistella kuin pienet lapset, väitellä juupas eipäs taisteluita erinäisten tunteiden vallassa. Enkä jaksa olla myöskään hän, jolle tullaan kaatamaan se ”paskavati” kun homma leviää seinille. Jos näin käy, vika ei ole silloin minussa jos pohjatyö on tehty oikein ja olen onnistunut sanoittamaan tarpeeni . 
Sanoin ystävälleni, että kuulen sen, että harjoittelet sitä, että opettelet sanoittamaan tarpeitasi. Sitä mitä tarvitset ja toinen asia mitä kannattaa tehdä, on kirjata ne sopimukset myös ylös. Ja annan myös toisen neuvon, jos sitä ei kuulla, äänestä jaloillasi ja lähde. On paikkoja missä kuullaan ja missä sun työtä arvostetaan. 

Illalla jäin pohtimaan, että miten meillä on jo lapsuudesta asti opittu tapa kytkeä hyväksyntä eräänlaisiin saavutuksiin. Miten sen johdosta on sitten lopulta valinnut työn mitä tehdä ja miten se kaikki se saa tänään aikaan riittämättömyyden tunnetta. Ja miten lopulta ruuhkavuosissa työn, kodin ja sosiaalisten roolien yhteensovittamisen vaikeus pelkästään jo kuormittaa. Oma keho ei ole enää täysin terve, läheiset ikääntyy ja tarvitsee apua. Työ ajaa suorittamaan ja ottaa sen kaiken mitä on valmis antamaan. Ja miten tätä kaikkea lopulta voi purkaa vain sillä, että ymmärtää miten oma hermosto toimii näissä tilanteissa. Ja huomaa miten  se kiihtyy, miten se jumiutuu ja miten oppii sanoittamaan sitä mitä tarvitsee. 

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni syvemmin. Viime viikko oli hetken aikaa henkisesti raskas. Painin jälleen tämän saman skeeman riittämättömyyden kanssa hetken. Tunnistin tunteen ja sanoitin tarpeen ja tulin kuulluksi. Lopulta totesin, että keskityn itseeni. En lähtenyt salille, tapasin ystäviä ja läheisiä.
Nauroimme ja nautin auringon valosta. Nukuin sen johdosta kumpanakin yönä yhdeksän tunnin unia. Olo on nyt levännyt ja palautunut. 

Tänään sytytän kynttilän ja lasken sen haudalle ja muistan sen mitä isäni mulle opetti; ole turvallisella mielellä, kaikki menee niin miten on tarkoitettu. 

Ristin käteni; 

”Ja sanoin ääneen, isä jos kuulet! Nyt tarttisin taas rukoustukea”….

Heräsin maanantai aamuna siihen tunteeseen, mitä lapsena sain kokea. Silloin kun nyt jo edesmennyt isäni, tuli sänkyni viereen. Peitteli minut, laski kätensä otsalleni ja rukoili; 

”Levolle laskeni luojani, armias ole suojani. Jos sijoiltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi ”….

Se tunne oli sellainen pyhä, mikä kertoi rakkaudesta. Se tuntui nytkin siltä, kuin isäni olisi ollut läsnä. Käynyt täällä. Aamulla sanoin miehelleni, että tiedän, että koirat tulevat kuntoon. Se sama tunne tuli myös silloin kannattelemaan, kun hän kuoli ja tuntui, että elämä oli tässä. Sekä silloin kun etsimme hautapaikkaa siskoni kanssa. Valokeilat kulkivat pääni päällä kuvatuissa valokuvissa ja tiesin, mistä isäni haluaa hautapaikan.
Sitten pysähdyin hautausmaalla penkille ja hengitin ja suru tuntui kaulalla asti. Elämä tintui silti jatkuvan ympärilläni ja aurinko paistoi ja yhtäkkiä koko kehon valtasi rauha. Näin hautausmaan valtavan kauniina ja oli äärettömän hyvä olla. Samoin kävi kun omaa avioliittoani kohtasi kriisi. Se tunne tuntui niissä murtumisen hetkissä, kuin eräänlaisena isäni läsnolona, lohdutuksena, sellaisena turvana mikä tulee itseni ulkopuolelta.
Nyt se tuntui siltä samalta. Ehkä hän kävi. Siinä ihan sänkyni vierellä. Tuli se sellainen läheisyyden tunne. Turvallisuuden tunne. Ikäänkuin hän olisi ollut siinä, ihan äsken. Aamulla siinä sitten pohdin, että mitä tapahtui ja tuli ajatus, että ehkä isäni kuulee ja näkee huolemme. Hän kuulee ja kantaa minua edelleen rukouksin. Hän on siellä perillä, odottamassa ja pitää meistä huolta. Siellä verhon toisella puolella ja se meidän rakkaus yltää täältä sinne ja sieltä takaisin ja on välissämme ikuisesti. 

Samoin kävi tänä viikonloppuna, kun äitini sairastui. Se sama rauha täytti minut. Tuli tunne, että haluan olla apuna ja koin sellaista kiitollisuutta siitä, että sain olla hänen tukena ja apuna. 

Olen opettellut kuuntelemaan itseäni ja intuitiota. Koska tiedän, että itsessäni on vastaus aika moneen asiaan ja jos ei ole se vastaus kyllä annetaan. Tapani on sanoa myös asiakkailleni; minä näen sinut. Samoin olen opetellut näiden vuosien aikana sanomaan myös itselleni; 

” Minä näen sinut! ”

Silloin olen yhteydessä itseeni, sekä siihen hengellisyyteen minussa. Se on sitä arjen ylittävää voimaa ja jaksamista. Se on kuin sellaista syvempää tietoa ja ymmärrystä. Alan tuntemaan rakkautta, hyväksyntää, anteeksiantoa ja empatiaa, sekä itseä että muita kohtaan.

"... ja ehkä sinäkin, näet minut! "

”Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa.”
Fil. 4:13

Mä olen leijunut viikonlopun jotenkin tosi kivoissa ja innostuneissa fiiliksissä. Aloitin uudet opinnot ja sen tuomat oivallukset saivat taas dopamiinit aivoissa liikkeelle.

Koen välillä valtavaa kiitollisuutta siitä, että mun elämään on kulkeutunut sellaisia viisaita ihmisiä. Ihmisiä, jotka rohkeasti puhuvat omista tunteistaan ja tarpeistaan ja seisovat vahvasti omilla jaloillaan. Koen, että olen saanut kulkea sellaisessa johdatuksessa.

Ne ovet ovat auenneet mitä on ollut tarkoitus aueta ja ne pysyneet kiinni, mitä ei ole ollut tarkoitus aukaista. Väitän, että siihen on vaikuttanut paljon myös se omien ajatusten muuttuminen, en yritä selvitä enää yksin ja tehdä asioita yksin. Vaan on tullut uskallus kysyä neuvoja ihmisiltä, ketä en edes tunne. Koen, että olen tänään myös uteliaampi kuulemaan mitä itsessäni tapahtuu ja sanoittamaan tarpeita mitä tarvitsen. Utelias mieli uskaltaa paremmin myös ihmetellä omia tunteita ja niiden alla olevia tarpeita. Utelias mieli uskaltaa myös kysyä ja kyseenalaistaa.
Sen kautta olen saanut tulla nähdyksi ja kuulluksi. Olen vahvistunut kulkemaan sitä omaa polkua mitä haluan kulkea. Sitä mikä on omaa, eikä nojaa muihin. Vaan itseeni. 

Meistä jokainen on lopulta oman elämänsä spesialisti. Kukaan ei ole kulkenut minun polkuani. Ei juuri niitä mutkia, kuoppia ja maisemia kuin minä. Eikä juuri niitä kriisejä, riemuja, sattumia, menetyksiä ja menestyksiä kuin minä. Siksi voimani piilee paljon siinä, minkä uskallan uskoa itselleni todeksi ja mitä uskallan elämääni valita. Voima piilee uskalluksessa astua polulta toisin kuin kukaan tuntemani ihminen, sillä hänellä ei ole juuri sitä kaikkea, mitä minulla on. Kaikki elämäni parhaat asiat ovat tapahtuneet, kun olen astunut uteliaana sinne epämukavuusalueelle ja vähän kuin tyhjän päälle. Vaikkakin ei aina.
Muutama vuosi sitten yliopiston opiskelijana sain kurkkua kuristavan pakokauhun kuvitellessani itseni teoriaopintojen jatkeena vääntämään gradua. Silloin tiesin, että tämä ei ole sitä mitä haluan tehdä. Mutta jo silloin päätin, että se ei saa määritellä sitä, että lakkaisin sen tunteen johdosta tekemästä sitä mikä itselleni on merkitysellistä. Sen kautta on avautunut kuin kokonainen maailma. Merkityksellisintä oli tässä kokonaisuudessa, että olin antanut itselleni luvan olla tietämättä, milloin ja miten opinnot jatkuvat, jos jatkuvat. Kuuntelin itseäni mitä oikeasti haluan ja mietin, miksi se on minulle tärkeää ja jatkuivathan ne. Kävin kursseja missä opettelin ymmärtämään itseäni laajemmin. Ja lähdin jatkamaan sitä mikä kiinnostaa itseäni.

Viisas opettajani sanoi eilen;

”Jos emme pelkää pelkoa, meillä on vähemmän pelättävää.
Siksi kannattaa aina tutkia mitä ahdistuksella on sanottavaa. Se on pohjimmiltaan vain energiaa”…

Samalla hän herätteli myös pohtimaan ajatusta, että voisiko tämän energian kanssa jatkaa elämistä siitä huolimatta. Tunnistaen, tiedostaen ja hyväksyen. Koska vain korjaavien toistojen kautta, voi hermosto koodautua uudelleen. Tällöin siitä tulee korjaava kokemus ja voi kuin siirtyä ajattelusta tuntemiseen ja tunteiden kanssa toimimiseen.

Tunteminen on kehollinen kokemus…

Kysyin eilen opettajaltani;

” Miksi jotkut tuntevat voimakkaammin kuin toiset, vai tuleeko ihmisestä tietoisempi omista tunteistaan, kun hän aloittaa kasvun lähemmäksi itseään?!”

Ymmärsin aika pian, että niin tiedänhän minä tähän vastauksen ja vastaus oli minussa…

Opettajani totesi; että on tärkeää tuntea oma tila. Nähdä se hetki, kokea ja olla tekemättä mitään. Tärkeää on myös tunnistaa omat triggerit ja tulla niistä tietoiseksi. Ne pienen pienet  hetket, missä ”liskoaivot” nappaavat toiminnan ja saavat kehon ylivirittymään. Koska lopulta voimakas tunne, lähtee aina ajatuksesta. Aina! Masennus lähtee ajatuksesta, unettomuus lähtee ajatuksesta, harhaluuloisuus lähtee ajatuksesta ja lopulta näistä muodostuu kehä.  Mikä vahvistaa itse itseään.
Siksi on tärkeää tunnistaa omat vääristyneet ajatusmallit. Siksi on tärkeää suunnata katse itseensä. Koska vain sitä voi lopulta korjata, mitä ensin havaitaan. Burnoutissa on lopulta kyse siitä, että keho uupuu ja väsyy siihen, että omat vääristyneet ajatusmallit saavat kehon ylivirittyneisyys tilaan ja jää siihen jumiin. Ja toipuminen alkaa siitä, että ensin hermosto opetetaan lepäämään, ja sitten hermostoa kuormitetaan ja opetetaan siirtymään tilasta takaisin. He jotka oppivat terapian kautta tunnistamaan omien ajatusten vaikutuksen omaan hermostoon, toipuvat. He jotka eivät kykene tunnistamaan tätä ja hakevat syitä ulkopuolelta, kuormittuvat aina uudelleen. 

Jäin eilen pohtimaan, että ehkäpä joillekin ihmisille tietyt ajatukset ovat kuin turva..
 
    ⁃    Olen masentunut, niin minun ei tarvitse! 
    ⁃    Toimin näin, koska olen nyt sellainen introvertti tai ekstrovertti. Tämähän on minulle annettu synnynnäinen piirre. 
    ⁃    En tietenkään, koska minähän olen sellainen suorittaja!
    ⁃    Minähän olen tällainen häseltäjä, koska minulla on ADHD .
    ⁃    Enhän minä koskaan suutu, koska olen aina ollut ylikiltti. 
    ⁃    Minä en selviä, koska olen joskus palanut loppuun. 

Ajatusten voima on merkittävä: mielen sisäinen puhe, uskomukset ja tulkinnat ohjaavat toimintaamme, tunteitamme ja hyvinvointiamme. Näistäkin ajatuksista tulee joko tarina mikä estää elämästä, tai tai tarina mikä parantaa elämänlaatua. Kaikki nämä edellä mainitut ovat ajatuksia ja niiden vaikutus tapahtuu solutasolla asti. Siellä syvällä hermostossa asti.  
Ne omat ajatukset muokkaavat sinun omaa todellisuutta: Se, mihin kiinnitämme huomiota ja energiaa, vahvistuu elämässämme.

Viikonloppuna oli se olotila..

Kun paloin loppuun, niin näin ei ollut. Olin koko ajan lopen uupunut. Lopuksi kehoni jäi jumiin ylivirittyneeseen tilaan. Vaikka istuin ja hengitin, ei syke laskenut laisinkaan. Sydän jyskytti päivästä toiseen yli maksimin ja mieli oli täynnä kaaottisia ajatuksia, mikä kiihdytti sydämeen lisää vauhtia. Näin lopulta uhkia ihan kaikkialla ja hermosto tuotti lisää katastrofiajatuksia. 

Silloin olisin toivonut, että joku olisi kertonut minulle, mitä minussa tapahtui…
 
Sen jälkeen olen etsinyt vastauksia ja olen opetellut kuuntelemaan itseäni, opettanut hermostoa lepäämään. Sen jälkeen olen lisännyt kuormitusta ja opettanut hermostoa siirtymään tilasta takaisin lepoon. Sen jälkeen olen opetellut tunnistamaan vääränlaisia ajatusmalleja ja muuttanut niitä itsemyötätuntoisemmiksi. Tämä ei ole tapahtunut itsestään. Se on vaatinut kovaa työtä omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamista ja niiden sanoittamista. Ensin tutustuin omaan ”sisäiseen lapseen”, nyt puhun jo tuttavallisemmin omasta hermostosta ja sen tavasta toimia. Kaikki tämä on vaatinut tahtotilaa ymmärtää miksi olen minä, mikä ei aina ole ollut tunnetasolla kivaa. Eniten kuitenkin olen työstänyt omia ajatuksia. Siirtynyt kuin itseni ulkopuolelle. Seuraamaan mitä minussa tapahtui ja miten toin itseni esiin. Tästä olen täällä paljon kirjoittanutkin.

Se on vaatinut myös omien arvojen ja tavoitteiden kirkastamista. 

Miksi teen tätä mitä nyt teen?!

Aika usein se meidän arki rullaa, mutta jotain puuttuu. On vaikeaa tehdä asioita jos ne eivät oikeasti nojaa omiin arvoihin ja omiin tavoitteisiin. Siksi tavoitteet ovat elämän merkityksellisyyden roolissa ja todella tärkeässä roolissa. Olen aina ollut herkästi innostuva. Ennen 40 vuotta tein oikeastaan kaiken ylikierroksilla. Sitä voisi joku kutsua suorittamiseksi. Itse en näin kutsu. Kutsun sitä mielummin tilaksi, mitä siinä hetkessä sisimmässä tunsin. Todellisuudessa tein paljon vähemmän kuin nyt, ja olin ylivirittyneessä tilassa 24/7. Nyt teen enemmän- mutta palaudun paremmin. Koska kiinnitän huomiota palautumiseen ja välitavoitteisiin ja siihen tunteeseen ja positiiviseen energiaan mitä sitä tekemällä saan. Toimiva tavoite kun on sellainen, että se kutsuu mukavuusalueen reunalle, mutta ei sen yli. Toimiva tavoite on myös sellainen, että se antaa merkityksen kokemuksen ja arvojen pitää olla kuin synkassa toiminnan kanssa.

Jos en olisi näitä oivalluksia
tehnyt, en oikeastaan jaksaisi työtäni tehdä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki päivät olisivat pelkkää onnea ja kimalletta. Eivät ne sitä tokikaan ole. 
 
Ajattelin nuorempana, että on olemassa jokin tietty oma polku, mikä pitää löytää. Että on olemassa joku suuri unelma-ammatti, se unelmien talo, avioliitto, lapset, koira ja viimeistään kolmekymppisenä löydetty sopiva puoliso. Ja niillä sitten mennään hamaan loppuun asti. No. Kaikki ei mennyt sen mukaan. Meni pitkään, että löytyi se puoliso. Ei tullut omia lapsia, eikä oikein sitä omaa unelmaduuniakaan. 
Mutta löytyi kuitenkin työ, mihin pystyin sitoutumaan ja mihin on joka aamu kiva mennä ja mitä määrittelee lopulta kuitenkin ne omat arvot. Löytyi työkaverit ja asiakkaat, ketkä kutsuvat sinne epämukavuusalueelle joka päivä. He haastavat kasvamaan myös minua, lähemmäksi itseäni. Mielestäni oikeastaan riittää, että työkavereilla on neutraali suhde ja asiat saadaan työn tavoitteisiin nähden hoidettua tarpeeksi hyvin. Ja asioista puhutaan, koska tavoitteiden eteen tehdään yhdessä töitä. Työpaikan sanat kun eivät ole vain sanoja vaan ne rakentavat eräänlaista tunneilmapiiriä tilaan missä olemme ja vaikutamme. Ne joko lisäävät turvaa, tai turvattomuutta. Sekä muodostavat sitä ilmapiiriä, mitkä paljastavat ajattelutapoja ja voivat joko etäännyttää tai tuoda ihmiset lähemmäksi toisiaan. Siksi koen aina tärkeänä palata asian äärelle ja rakentaa yhteyttä. Ajattelen, että asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta voimakkaiden tunteiden yli on päästävä, koska teemme työtä asiakkaiden vuoksi. Olen myös saanut todeta, että en voi toista muuttaa. Voin lopulta muuttaa vain itseäni ja tutkia sitä, miksi itse reagoin niin miten reagoin. Koska pahin epäonnnistuminen mitä omassa työssäni voisin kokea olisi se, että tunteet tiimissä läikkyisivät yli ja ilmapiiri muuttuisi turvallisesta turvattomaksi.
 
Olen paljon miettinyt näiden vuosien aikana myös omia voimavaroja työhöni peilaten. Varsinkin silloin, kun hermostoni jää jumiin. Koska jotta jaksan, pitää autonomisen hermoston tila olla balansissa. Siksi koen tärkeänä myös työssä käydä läpi asiat ja palautteet, koska haluan tietää, missä minun toivotaan toimivan toisin. Päähän kun jää hyvin helposti tulkintaan nojaava ajatuskehä, joka voimistaa tunnetta siitä, että minua on loukattu tai kohdeltu väärin. Varsinkin jos asia jää roikkumaan voimakkaan tunteen varaan. Tämä lisää tunnettq ja pahentaa tilannetta. Siksi pyrin katkaisemaan negatiivisen ajatuskehän mahdollisimman nopeasti.
 
Ja yritän muistaa..
 
Kun olen kuormittunut ja väsynyt, mieli näkee helpommin uhkia ja pettymyksiä…

Jos olen levollinen ja tasapainossa, tulkitsen tilanteita lempeämmin ja avoimemmin…
 
Ja aika usein kun tämän huomaan, olen saanut tavoitettua tarpeeni ja huomaan virheelliset ajatusmallit. Silloin jää tilaa myös yhteydelle ja hermostoni vapautuu ja tapahtuu palautuminen. Eli oikeastaan tapahtuu siirtymä ajattelusta tuntemiseen. Siksi pitää olla tasapaino työn ja levon välillä.
 
Muistan silloin kun paloin loppuun, syytin olosuhteita;
työtä, opintoja, työkavereita, ja sisäilmaa. Tänään näen ne syyt selvemmin. Tuli se viimeinen jäävuoren huippu, jolloin piti katsoa peliin ja alkaa etsimään syy itsestä. Omaan minuuteen nojasi silloin vahvasti uhrius. Koin, että olisi ollut halua ja tahtoa tavoitella jotakin, mutta lähdin opintoihin olosuhteiden pakosta. En lopulta omasta halusta. Rakensin parisuhteita, mitkä eivät palvelleet itseä, vaan enemmänkin muita. Työssä olin luonut työn focuksen ihmisiin, en työhön mitä tein. Oli työkaverit kenen kanssa oli kiva olla, mutta en osannut tai uskaltanut olla asioista eri mieltä. Uupui se tiimin johtaja, eli kapteeni. Ketä olisi rohkeasti kertonut suunnan mihin soutaa, kaikki kyllä soutivat mutta eri suuntiin. Oli aikaa jutella yksityisasioista, oli aikaa pohtia parisuhteita, mutta ei ollut rohkeutta puhua epäkohdista. Oli parisuhteita, mistä puuttui syvempi yhteys. Silloinkin luulin, että etenen kyllä kohti tavoitteita. Mutta tiesin jossakin sisimmässä, että todellisuudessa niitä ei ollut. Pelotti! Ja jännitti ottaa niitä askeleita. Pelkäsin muuttaa parisuhteen perässä muualle, pelotti myös jäädä tänne. Pelotti olla yhdessä ja pelotti olla yksin. Silloin en tiennyt, että pelkoja ei voiteta ne ohittamalla, vaan niiden läpi menemällä. En puhunut kenellekään miten olin kauhuissani työharjoittelussa kun kohtasin kuolemaa ja pesin verta lattioilta. En kertonut kellekään, että olen kokenut trauman, minkä olin painanut sisimpääni. Mutta parisuhteessani kerroin, miten huonosti minua on kohdeltu, että sen kautta voisi ymmärtää miksi en ole valmis muuttamaan saman katon alle. Vasta kuin nykyisen aviomieheni kanssa..
 
Siellä se trauma odotti ja tikitti kuin pommi, odotti sitä hetkeä.. että, se tulee kohdatuksi uudelleen. Se hetki tuli siihen samaan aikaan, kun tapasin aviomieheni ja muutimme yhteen. Aikaan, kun tuli se viimeinen jäävuorenhuippu työssäni, terveydessä. Tänään voisin sanoa, että oikeastaan mielessäni.
 
Sitten oli pakko pysähtyä ja alkaa löytämään keinoja tasapainottaa hermostoa, kuunnella itseäni ja sanoittaa mitä tarvitsen..
 
Sanoin eilen miehelleni;
 
Rakastan tätä tunnetta tai oikeastaan tätä perusarkea. 
 Sitä, että saan myös mennä arkena töihin..
 
Mutta, täydellinen päivä on ihan vain sitä, että voi vaan olla. Voin herätä aikaisin ja mennä iltaisin aikaisin nukkumaan. Bonusta tulee aina hyvästä sängystä ja puhtaista lakanoista. 
 
Tunnen iloa siitä, että voin nauttia tässä sohvalla olosta, puhtaasta kodista. Siitä, että sain lähteä aamulla liikkumaan ja sen jälkeen pääsin saunaan ja nyt edessä on terveellistä ruokaa mistä tulee hyvä olo. 
 
Tunnen mielihyvää tästä olosta, että se oma hermosto on tasapainossa.
Näin kun ei ole ollut aina. Muistan vieläkin ne hetket, kun töistä palatessa piti ottaa lasi pari viiniä. Tai perjantaina odotin malttamattomana jo tulevaa iltaa ystävien kanssa baarissa. Se nollasi mielen ja toi tarvitsemani dopamiiniryöpyn, mutta pidemmässä juoksussa se ei enää palauttanut. 
 
Sitten puhelimeni kilahti, tuli viesti ja sain kuulla, että ystäväni puoliso oli kuollut. Tuli ajatus: elämän rajallisuudesta. Tuli tunne, mikä vaihtui nopeasti kiitollisuudesta huoleen ja  suruun ystäväni puolesta.
 
… ja viestini päättyi sanoihin;

❤️‍🩹

…”olen täällä, jos haluat nähdä tai vaikka ihan vain jutella”….

📿

Uskon, että meitä suojellaan, silloin kun itse ei jaksa ja tiedän, että en ole yksin koskaan. Uskon, että elämä on lahja. Voin aina laittaa kädet ristiin ja rukoilla ja pyytää voimia kulkea kaiken läpi. Usko on luottamusta siihen, mitä en silmillä pysty näkemään..

Olen paljon saanut pohtia elämässäni sitä mitä se tarkoittaa, että usko on varmuus siitä, mikä ei näy. 

”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.” Hepr. 11:1.

❤️

Usko johonkin suurempaan on oikeastaan käyttövoima päivittäisissä päätöksissäni. Minä olen itse se kaasupoljin, eli voin valita miten sitä käytän ja usko on kuin navigaattori ja voima mikä antaa suunnan mitä kohti kulkea. Muistan miten nuoruudessani kapinoin Jeesusta ja uskoa vastaan ja nyt oikeastaan ymmärrän miksi. Siksi, koska kaiken sisällä oli se syvin tarve; että minut nähtäisiin ihmisenä, ei niinkään sen uskon kautta.Tänään jokin on kuitenkin muuttunut sydämessäni, ja näen ihmiset ja heidän taustat siellä kaiken takana.

Oikeastaan Jeesus, Jumala tai usko, ei ole se juttu.

Vaan se, miten nämä ihmiset tuovat asiat esiin ja miten sitä määritellään sen kautta. Koska ihminen itse luo todeksi uskon ja tuo sen näkyväksi omien tunteiden ja vaillejäämisten kautta. Tämä on auttanut lähestymään omaa uskoani eri tavalla, sekä ymmärtämään ihmisiä paremmin ja näen nyt ne heidän tarpeet selvemmin. Tänään voisin sanoa, että usko on suurin motivaationi siihen, että teen todellisuutta siitä , mistä olen täysin vakuuttunut. Uskon siihen, että myös minulle on annettu se tehtävä elämälle. Näiden vuosien aikana olen paljon pohtinut sitä; kuka minä olen ja mikä on elämäni tarkoitus. Lopulta palasin kuin lapsuuteeni takaisin ja laitoin silmiini ne ”kiintymyssuhdelasit” ja peilasin omaa elämääni vanhempieni ja sukuni kautta. Kohtasin myös ne vaillejäämisen tarpeet itsessäni, sekä läheisissäni ja tänään ymmärrän, että heidän rakkaus minuun oli täysin pyytteetöntä. He tekivät parhaansa siitä käsin kuin pystyivät. Sen ajan tunnetaitojen opit olivat kovin erillaisia. Ei tunnistettu tunteita ja tämän johdosta syntyi tunneyhteyhteyden katkeamisia ja syntyy edelleen. Moni opetteli selviämään yksin, näin myös omat vanhempani ja minä. Nyt voin sanoa, että olen oppinut paljon näiden vuosien aikana. Tiedän, että turvan perusta on tässä ja näiden kiintymyssuhde katkosten korjaaminen on tärkeintä. Vain silloin voi lapselle syntyä turvallinen kiintymyssuhde ja tämä turva kantaa aikuisuuteen ja syntyy kyky korjata katkoksia. Kun voimakkaiden ja haastavien tunnekokemusten jälkeen, palataan takaisin turvalliseen yhteyteen. Eli vaikka epäonnistumisia tulee, on mahdollisuus myös korjata.

Nyt olen aikuinen ja harjoittelen näiden katkosten korjaamista edelleen. Koen välillä turvattomuutta ja ikävöin isääni, joka on taivaassa. Mutta minua lohduttaa jälleen näkemisen toivo ja luottamus siihen, että minusta pidetään huolta. Uskon, että uskon kautta näkymätön tulee näkyväksi. Olen saanut uskon kautta kokea Jumalan näkymättömän voiman, jota minulla ei ollut ennen. Olen kohdannut elämässäni ihmisiä, joita kutsun tänään enkeleiksi. He ovat tulleet siihen juuri silloin, kun olen tarvinnut eniten tukea. Olen uskon kautta pystynyt murtamaan sukupolvien yli kulkevaa häpeää, jotta uskallan ääneen myöntää olevani myös heikko ja on hetkiä, jolloin tarvitsen toisen tukea. Olen saanut armoa, joka on ollut apu, ja tiedän tämän siitä, koska sellainen oma sisäinen taistelu on ollut vähitellen helpompaa alueilla, joilla minulla ennen on ollut haastavaa. Oma uskoni vahvistuu siitä, kun näen, että mitään siitä, mitä Jumala tekee ja antaa minulle, en olisi saavuttanut yksin. Kun vuosia sitten paloin loppuun, siitä alkoi kasvu minuksi. Huusin ylös, että miksi sallit tämän tapahtuvan!! Silti sain aina vastauksen; että älä huoli, hän korjaa särkyneen. Tänään voin sanoa, että ilman sitä särkymistä, en uskaltaisi kulkea kohti unelmia ja tavoitteita. En uskaltaisi edes unelmoida isosti. Kaiken teen kuitenkin rukouksessa. En yksin..

Olen paljon rukoillut ja pohtinut sitä, mitä teen tulevaisuudessa erän asian suhteen. Kun väsyn omaan työhöni ja kehoni kuormittuu, teen siinä hetkessä vääriä tulkintoja. Viime vuosi kuitenkin aika monesti näytti nämä tulkinnat vääräksi. Voimat palautuivat, kun pääsin pään sisästä tunteen yli ja osasin palauttaa tunneyhteyden. Voimat palautuivat, kun tulin nähdyksi ja kuulluksi. Olen tehnyt tämän asian kanssa paljon töitä. Opetellut puhumaan tarpeistani. Olen mennyt läpi vaikeiden tunteiden ja tehnyt samalla itseäni näkyväksi. Opetellut asettumaan toisen asemaan kuuntelijaksi, opetellut olemaan antamatta ratkaisuja ja opetellut vetämään rajaa siihen, mistä minä alan ja mihin toinen loppuu.
Olen kysynyt ääneen, pohtinut asioita yksin ja toisten kanssa ja luottanut. Olen saanut huomata, että usko tuo myös levon. Levon, koska tiedän elämäni olevan jonkun suuremman kädessä. Levon, koska saan sen kautta myös rauhan ja viisauden. Siellä, missä aikaisemmin oli jatkuva taistelu – tunteet tuntuivat nousevan esiin loputtomasti – rauha omassa hermostossani saa ne hiljaisiksi. Usko on valinta! Voin valita rukoilla sitä, taistella sen edestä, mutta elämän eri tilanteissa minun on valittava se, että jätän asiat jumalan käsiin ja totean: tapahtukoon sinun tahtosi! 

❤️

Mulle uuden vuoden alku on aina merkityksellinen. Koen silloin valtavaa kiitollisuutta elämästä. Koska elämä ei ole itsestäänselvyys. Mulle elämän tarkoitus ei ole sitä enää, että mun tarvitsee pohtia mikä se on. Vaan se, että haluan elää sitä todeksi. Haluan vuoden lopussa myös muistuttaa itseäni siitä, että elämässäni aika moni asia on ollut hyvin. Voin jättää taakseni jotakin vanhaa ja aloittaa uutta. Aloittaa kuin puhtaalta pöydältä. Unelmoimalla, pysähtymällä itseni äärelle ja kysyä, mitä minä toivon ja miksi ja mistä minä haaveilen?! Sen jälkeen jätän asiat rukoukseen ja luotan omaan intuitioon ja katson mitä se joku minua suurempi haluaa minulle kertoa. Koska haluan ajatella, että ei ole sellaista päivää, jolloin minun tulisi olla huolissani jostakin. Ja haluan luottaa, että usko lopulta poistaa kyllä hämmennyksen. Usko poistaa turhan pohdiskelun ja saan lopulta vastauksen. Usko poistaa päättämättömyyden ja antaa kyllä viisauden kulkea kohti omia unelmia. Mutta sillä, että valitsen uskon, ei ole kuitenkaan mitään tekemistä tunteideni kanssa eikä todellakaan järjen kanssa. Eikä sen kanssa, että voisin sanoa kaiken tuntuvan aina ihanalta ja kivalta. Aina kun mennään alueelle mikä on itselle uutta, se herättää tunteita. Mutta hän joka pelkää, ei ole häviäjä, mutta hän joka toimii pelosta huolimatta ja voittaa pelkonsa on voittaja. Olen vain lopulta ihminen; elän, ajattelen ja tunnen. Ja kuten olen täällä aika monesti kirjoittanutkin, elämäni ei ole joko-tai vaan sekä-että. Uskominen taas merkitsee enemmänkin sitä, että pidän kiinni Jumalan lupauksista riippumatta siitä, kuinka heikko tai vahva olen; Koska usko on sydämen valinta. 

Kirjoitin puoli vuotta sitten kirjeen tulevaisuuteen ja tiedän siellä olevan vielä kaksi asiaa mitä olen pohtinut ja mistä olen unelmoinut. Mutta koska kyseessä on elämä, haluan siinäkin luottaa, että siinäkin tapahtuu sinun tahtosi..

Lopetan tämän kirjoituksen tyyneysrukoukseen;

❤️

”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä  toisistaan".