”Tullessamme, ilma oli hyvin tuulinen ja heitteli konetta. Turbulensseja on luvattu myös menomatkalle. Pyydän teitä istumaan silloin omilla paikoillanne!”

Meillä olo ihana lomaviikko. Kun lähdin lomalle, oli hermostoni aivan kuin ylikierroksilla pohjaan juuttunut kaasupoljin. Väsytti, kiukutti ja keho oli kuin krampissa. Tuntui, että kaikki pienikin ponnistus sai kyyneleet silmiin ja tunteen pintaan. Tunnistin, että olin väsynyt ja ylikuormittunut. Vielä etelässäkin oli vaikea pysähtyä. Olin levoton sisäisesti ja sain pakottaa kuin mieltäni rauhoittumaan ja lepäämään. Samaan aikaan seurasin hotellissa olevaa toista pariskuntaa, jotka joka päivä pakkasivat jo aamulla reppunsa ja lähtivät vuorille pyöräilemään. Päivällisellä sitten vaihdoimme kuulumisia, miten he olivat nähneet puoli saarta ja miten vuorilla maisemat olivat niin kauniit ja minä naurahdin, että me olimme nähneet sen tutun allasalueen.  Sanoin sitten jossain kohtaa miehelle, että teidän loma onkin todella reipasta menoa ja lisäsin, että mä olen työvuoden jälkeen niin poikki, että mun on pakko lähteä tänne palautumaan ja luen ensimmäiset päivät vain kirjoja puun tai varjon alla. Ja kyllä, myös tällä lomalla se auttoi ja tunsin kolmannen päivän kohdalla, että voimat palautuivat ja vanne päästä muuttui löysemmäksi. Samalla vapautui tilaa enemmän muulle tekemiselle ja liikunnalle. Mutta vaikka miten paljon olen opiskellut ja tutkiskellut itseäni terapia rinnalla. On tärkein asia ollut hyväksyä pysähtyneisyys. Silloinkin, kun pysähtyneisyys saa aikaan itsessä levottomuutta. Paikoillaan pitää kuitenkin olla ja antaa vanhan purkautua itsestään. Mukavaa se ei ole. Muutos on oikeastaan ollut mulle aina helpompaa, kuin aloillaan oleminen ja pysähtyminen. Mutta vain lopulta näin, minussa oleva hermosto päästää irti ja vapautuu tilaa muulle ja se lieju, joka on kiireen keskellä laskeutunut pohjalle, nousee pintaan. 

Ilahduin tämän viikon aikana myös siitä, että parisuhteestamme on tullut jollakin tapaa tietoisempi. Pienten riitojen ja ajatusvaihtojen jälkeen, herää uteliaisuus, miksi ajauduimme riitaan. On vähemmän syyllisiä ja enemmän tahtotilaa oppia ja kasvaa yhdessä. Koska turvan ja rakkauden lähde on lopulta itsessä. Ilman vahvaa turvan tunnetta pelot ohjaavat suhteen muodostumista ja hylkäämisen pelko laittaa miellyttämään toista ja silloin kadottaa myös itsensä. Opintojen ohessa olemme paljon puhuneet ns kehämallista. Kun suhteessa toiseen tai suhteessa itseen toistuu sama ns kehä omissa ajatuksissa, se vie energiaa. Lopulta kumpikin kun on vastuussa vain omasta kehästä.

Kehä ei pyöri, jos toinen osaa muuttaa omaa käytöstään tai tulkintojaan tilanteesta. Kun toinen ei enää vaadi, jää toiselle tilaa silloin enemmän tulla kohti.

Nyt etelässä olon jälkeen, on hermosto levännyt. Tuon viikon aikana otimme irtiottoja somesta ja työstä sekä arkisista velvotteista. Kallein asia, jota pystyimme toiselle antamaan oli läsnäolomme. Meitä onnisti myös ilmojen suhteen, ei ollut poikkeavia sääolosuhteita ja onnistuimme iloksemme saamaan myös hotellin parhaimman sviitin ja huoneessa oli mukavasti tilaa ja oma poreamme ja kuin meille tehty rauhallinen allasalue (vain aikuisille). Tähtiluokitus varmisti myös sen, että saimme neljän ruokalajin päivällisen joka päivä aamupalan lisäksi. Ehkä eniten tällä lomalla kaipasin ruokaa mikä ei pitäisi sisällään niin paljon sokeria ja vehnää. Mutta, koska valitsemme kohteen säiden ja paikan mukaan, on silloin osattava sietää myös sitä, jos aina kaikki toiveet eivät täyty ruuan kanssa. Lomatunnelmaa lisäsi myös se, että meillä kotona oli Suomessa kaikki hyvin. 

Tänään heti herätessä keitin kaurapuuron, kupin kahvia ja lähdin sen jälkeen salille. Nämä on niitä pieniä hetkiä, mitä arvostan kotona myös lomalla! 

Toiset viihtyvät lomalla mökillä ja tekevät mökillä todellisuudessa enemmän hommia kuin työssään arkena. Mun työ taas on fyysisesti niin raskasta, että tarvitsen lomalla totaalisen irtioton kaikkeen. En jaksa olla loman ekoilla viikoilla sosiaalinen ja ihmisten keskellä. Vaan vetäydyn irti ihmisistä. 

Kuuntelen äänikirjoja ja lepään…

Kiireestä ja paineesta johtuen stressihormonitasoni ovat olleet osittain korkealla koko kevään, ajatukset ovat vilistäneet apinanraivolla ja keho sekä mieli ovat kiertyneet korkkiruuville. Tunnemaailma on ollut herkässä. Ja on ollut ryhdyttävä tietoisesti toimimaan eri tavalla, jotta palautuu ja saavuttaa tasapainon ja saa lisää voimavaroja käyttöön. Mulla se ei tapahdu mökillä, eikä paikoissa missä aloitan kuin sellaisen suorittamisen uudelleen. Mulla se tapahtuu päästämällä hetkeksi irti kaikesta ja lähtemällä etelään.

Ikävintä vain nykyään on se, että itse matkustaminen ei ole enää rentouttavaa.   Ilmastonmuutos on tehnyt tehtävänsä ja sääolosuhteet heittelevät. Lentomatkat ovat olleet ajoittain kohdallamme aikamoista rytkettä ilman tarjoiluja ja vessassa käyntejä ja kohteeseen päästyämme vastassa on odottanut kunnon myrsky. Samoin oli viime viikolla.

Stressaantuneena kun loman alussa pakkasin laukkuja jäi osa tavaroista kotiin ja ilmatöyssyt lennolla saivat aikaan paniikin tunteita. Sanoin eilen miehelleni, että valoa ei ole ilman varjoja ja nämä on valintoja ja kyllähän nämä valinnat on vaatineet sitä oman mielen joustoa ja eräänlaista resilienssiä. Sekä myös asioiden sanomista ääneen; tiedän mikä saa aikaan itsessäni levottomuutta ja tunnistan nyt mikä tuo turvaa kaaoksen keskellä.
Parempi on vain ajatella, että itselleen voi olla vaativa, mutta varmaa on, että asiat menevät harvoin niin kuin niitä suunnittelee ja, että elämään kuuluu ne tietyt asiat ja ne on aika hyvin jos edes jossain vaiheessa paistaa se aurinko ja sängyssä on hyvä nukkua. Koska jos haluat lähteä etelään, otat riskin. Jos suomen sääolosuhteet, hintataso ja sairaalahoito haastavat jo omaa mielenterveyttä ja Suomessa tulee tunne valittaa pieleen menneestä ruoka-annoksesta. Se riski on vaan on suurempi muissa maissa.
Moni asia on muuttunut koronan jälkeen. Meillä Suomessa kun aika moni asia on usko tai älä, paremmin kuin täällä palmujen katveessa ulkomailla.

Se miksi mä lähden etelään juontaa siitä, että olemme jo paljon matkustelleet. Nähneet siis jo aika paljon. Siksi me emme lähde ns. halvalla reissuun, vaan maksamme matkustamisesta vähän enemmän. Mutta säitä ja ilmastonmuutosta ei valitettavasti rahalla saa enää ostettua. Korkeintaan sillä, että ihan jokainen valitsisi jättää lentämättä. 

Toki mulle tuo turvaa tässä muuttuvassa maailmassa myös se, että mulla on kokenut matkakumppani. Hän puhuu englantia hyvin ja on matkustanut elämässään enemmän kuin minä ja tämä antaa mulle turvaa tietyissä hetkissä. Hän on oikeastaan reissannut jo ympäri maailman elämänsä aikana. Toki hänkin on tehnyt jo yhden valinnan, eikä haluaisi lähteä enää pitkille lennoille. Tai sinne, missä on jo valmiiksi tiedossa, että sääolosuhteet voivat olla pakahduttavan kuumat tai muuten haastavat sotaan / tai terrorismiin liittyen.

Ja se miksi taas tulemme tänne missä nyt olemme juontaa taas siitä, että emme jaksa olla enää siellä missä kuumuus hipoo +48c. Sekin kun on koettu. Olemme lomailleet metsäpalojen keskellä ja sekin oli jännittävä kokemus.
Mutta täälläkin säät haastavat, lentomatka tänne ei ole aina leppoisaa kyytiä ja täällä sääolosuhteet vaihtelevat hyvinkin  nopeasti ja nanosekunneissa voi jo myrskytä. Kun tulimme satoi kaatamalla vettä ja muutaman kilometrin päässä satoi taivaalta isoja rakeita, mutta myrskyn jälkeen paistaa taas jo aurinko. 

Nukuin viime yönä  yli 10 tunnin unet ja koen olevani taas palautunut. 
Huomaan, että tänä vuonna mua on haastanut löytää sellainen sisäinen tasapaino. Tai oikeastaan olen sen löytänyt, mutta silloin kun on paljon kaikkea liikaa, ei hermosto palaudu herkästi ja kaikkeen paineeseen mitä ympäristö sanelee, en voi aina vaikuttaa. Ja sitä on itsellä ollut vaikea välillä hyväksyä. Toisaalta taas uskon sen kuuluvan osittain myös prosessiin.

Siksi olen vahvistunut itsessäni itsemyötätuntoa ja pyrkinyt löytämään sitä hyvää tasapainoa työn ja vapaa-ajan sekä kuormituksen ja levon välillä myös ihan siellä
arjen keskellä.
Koska ne kelat omassa päässä ovat vetäneet mieltä aina ajoittain korkkiruuville ja siinä on ollut paljon jäsenneltävää. 

Oma-arvontunto on kuitenkin kaiken kautta vahvistunut tämän vuoden aikana ja olen valinnut kohdella itseäni arvostavasti ja päättänyt, että en jätä itseäni kun joku asia tuntuu pahalta ja seison omalla puolella. Olen myös opetellut sanomaan enemmän ei ja sanoittamaan hetkiä, milloin tarvitsen toisen apua. Ja kyllä, se on ollut ajoittain vahvaa emotionaalista työtä.
Koska sen kautta samalla myös kerron toiselle, mistä minä alan ja mihin toinen päättyy. Se on itsemyötätuntoa ja lempeyttä itseä kohtaan, mutta mikä vääjäämättä herättää myös toisessa tunteen. Koska ei ole enää sitä  tarvetta mielistellä ja kertoa toiselle valmista vastausta. Mutta kehohan muistaa ne kohtaamattomat tunteet menneisyydestä.
Ne hetket milloin itse oli vahvasti riippuvainen toisesta. Enkä silloin edes ymmärtänyt olevani liian heikko kantamaan itse itseäni. Koen, että kaiken tämän ymmärryksen kautta mulle on syntynyt kuin uusi identiteetti ja mulla on enemmän tilaa olla oma itseni, ilman tarvetta kantaa toista. Eräänlainen napanuora läheiseiippuvuuteen on katkennut. Läheisriippuvaisuushan on tila, missä hermosto ei ole oppinut rauhoittumaan 
läheisyydessä kiintymyssuhteessa toiseen. 
Enkä enää hukkaa itseäni muihin ja uskallan olla myös haavoittuvainen. Olen viihtynyt nykyisin myös enemmän ihmisten keskellä, ketkä tukee eikä kuluta.

Mutta lomalla, kun on kaksi erillistä ihmistä. On myös kahden ihmisen tarpeet. Kahden ihmisen yhteisellä lomalla tärkeintä onkin se yhteisten odotusten ja omien tarpeiden yhteensovittaminen. Avain 🗝️ kun onnistuneeseen lomaan löytyy avoimesta keskustelusta, jossa otetaan huomioon molempien toiveet ja tarpeet.Meillä toinen vasta opettelee tunnistamaan läheisriippuvuuden takana olevia vaillejäämisiä ja omia tarpeita ja minä, joka olen kulkenut pitkän matkan kohti ymmärrystä. Niin myönnettäköön, että aina
se ei ole helppoa. Mutta, osaamme jo sanoittaa tunteita ja tarpeita, paremmin kuin vuosia sitten. Uskallamme myös näyttää tunteita ja palauttaa yhteyden uudestaan. 

Tällä kertaa kuitenkin
sovimme jo etukäteen, haluammeko tehdä kaiken yhdessä vai varaammeko aikaa myös omille harrastuksille, rentoutumiselle tai levolle. Toinen meistä kaipaa toimintaa ja aikaisia aamuja, kun taas toisen toiveissa on rauhoittaa ne aamut ja ottaa lomalla rennosti ainakin alkuun. Kompromissit ovat tärkeitä. Jotta voi lopulta keskittyä ihan vain olemiseen ja lepäämiseen.  

On hyvä osata todeta, että kyllä olen ollut väsynyt. Ja sekin on ihan ok. Olen silti aivan järjettömän ylpeä siitä työstä mitä olen saanut aikaan.
 

Ja siitä, että kaikesta huolimatta voin olla elämälle auki tässä ja nyt…

Muistan niiltä ajoilta vieläkin terapeutin sanat;

”Kaikki eivät pysty lähtemään tai lähde, sinä lähdit ja olet juuri siksi kertomassa täällä omaa tarinaa”.

Ne ajatukset ja niistä nousevat tunteet elävät vielä tänäänkin jollakin tasolla. Sen jälkeen kun isäni kuoli ja nyt, kun olen ollut tukena ystävälleni kenen puoliso kuoli. Tai anopilleni, kun appiukko kuoli. Olen kuunnellut näitä tarinoita, mihin ei ole sisältänyt sitä onnellista loppua. On vain elämän loppu, mikä on pitänyt hyväksyä. Olen voinut vain kuunnella ja kulkea rinnalla. Silloin aina välillä on omaa kurkkuani alkanut kuristaa. Kuten eilen, kun anoppini purki oma tarinaa. Aika usein näissä hetkissä minussa käynnistyy eräänlainen kehäajatus; 

➡️ hälytystila; 🧠Aivot luovat skenaarion. Syntyy ylivireys. Minkä johdosta saan silmiini kuin uudet lasit ➡️ alan näkemään myös omassa puolisossa merkkejä tulevasta. ➡️ Koska uhkakuva tuntuu siinä vaiheessa varsin todelliselta, tunne tulee huippuunsa ja alan haastamaan riitaa suojellakseni itseäni tai testatakseni puolison reaktiota. Miten hän reagoi; osaako hän tuoda nyt turvaa. Osaako hän sanoittaa tunnetta, mitä en edes itse osaa sanoittaa.

Riitely puolestaan taas vahvistaa kehää: 

”Katso nyt, me vain riitelemme, tämä on loppu."

Palasin tänään eiliseen hetkeen ja sanoin miehelleni, että vanhempiesi tila ja se mitä he kävivät läpi näyttäytyy minulle välillä sietämättömänä tilana kestää. Se on oikeastaan mulle aivan kamala jo ajatuksena, että pitäisi pystyä vanhana mummona hoitamaan (sairauden vuoksi) väkivaltaista puolisoa. Parisuhde missä toinen ei näe enää toisessa mitään hyvää, seisoo silti rinnalla ja hoitaa viimeiseen saakka.

Eikä osaa päästä irti. Mutta ei ns. rakasta. Tai kerro rakastavansa.

Tila missä lopulta toinen hoitaa toista niin pitkälle, että toinen pääsee melkein hengestään. Se edustaa mulle ajatuksen tasolla jo kuin traumaattista loukkua, mistä ihminen ei pääse pois. Ja tiedän myös miksi, koska tätä edusti mulle myös vuosia kestänyt väkivaltainen parisuhde. Parisuhde missä ei ollut kaukana oma hengenlähtö.

Nyt keski-iässä oma väsymys, hormonit tai parisuhteen normaali arkistuminen, ja omat aivot tekevät näissä

tilanteissa kuin virheellisen oikosulun: 

"Tämä väsymys ja etäisyys tarkoittaa mäissä hetkissä sitä, että olisin matkalla samaan helvettiin kuin pariskunnat missä omat rajat vanhemmiten häviävät ."

Haastamalla riitaa yritän kuin paradoksaalisesti hakea yhteyttä tai reaktiota mieheltäni. Riitakin on eräänlaista (joskin repivää) kontaktia silloin, kun pelkää yhteyden kuolemista. Koska edessä olisi muuten se ; 

Traumaattinen loukku. Niin kuin se oma väkivaltainen parisuhde. Mikä samalla merkitsi myös yhteyden menettämistä, yksinjäämistä ja uupumusta.

Nyt kuitenkin riidan haastamisen sijaan osaan ohjautua kertomaan miehelleni sen mikä riidan alla on: 

”Vanhemmillamme on ollut suhde, missä avioliitto on ollut tila missä on luvattu olla. Tila missä kuitenkin yhteys on katkennut, voimavarat ehtyneet ja suhdetta on kannatellut enemmän läheisriippuvuus kuin rakkaus.

Meillä taas on mahdollisuus valita mitä tarinaa jatkamme..

”Siksi toivon sulta turvaa näissä helteissä koska mua pelottaa, että etäännymme ja meille käy samoin. Ota kiinni kädestä ja kerro, että meille ei käy niin ja me osaamme ja hoidamme asiat toisin”.

Tämä katkaisee nyt osaltaan riitakierteen ja kutsuu myös toista lähelle suojautumisen sijaan.

Lääkärini aikoinaan sanoi, että keski-ikäisenä katoaa aivoista se ns. Hormonaalinen jarru ja tilalle tulee  Kortisoliherkkyys. Kun estrogeeni ei enää suojaa aivoja, ne reagoivat huomattavasti voimakkaammin stressihormoni kortisoliin. Tämä on huomattu ! Pienikin ärsyke tulkitaan aivoissa heti vakavaksi hätätilaksi, jolloin "taistele"-reaktio käynnistyy ilman suodatinta. Kun tämä jarru heikkenee, autonominen hermosto jää herkästi "päälle" (sympaattinen ylivireys).

Tämä selittääkin osaltaan sen, miksi raivo tuntuu niin keholliselta: se on kirjaimellisesti hermoston sähköinen oikosulku, jota ei voi hallita pelkällä tahdonvoimalla tai järkeilyllä. Sen läpi täytyy vain kulkea ja osata sanoittaa tarve; mitä minä nyt tarvitsen.

Tänään keskustelimme myös siitä, miten yhteiskunnan palvelut, edunvalvontavaltuudet ja ystäväverkostot toimivat ja tuovat turvaa. Kun tulevaisuuden turva on järjestetty paperilla ja järjen tasolla, kehon ei tarvitse hätäillä siitä nykyhetkessä.

Siinä mä taas kyynelehdin, kaikkien edessä. Olin ennen se tyyppi, joka peitteli tunteitaan. Jo pelkkä ajatus ryhmästä tai tilasta missä istuttiin ringissä, herätti sisimmässä
vastustusta ja ahdistusta. Vaikkakin se ei silti automaattisesti tarkoittanut sitä, ettei ryhmä sopisi minulle. Se aika usein myös kertoi  siitä, että ryhmä saattoi koskettaa jotain tärkeää ja herkkää ja samalla tuo jotakin minusta näkyväksi kaikkien eteen tarkasteltavaksi.

Seurasin samalla ihmisten reaktioita, eleitä ja ilmeitä. Niitä rooleja mitä jo lapsuudessa on opittu. Toinen hihitteli, toinen taas heittäytyi kaikkien naurattajaksi, yksi oli ilmeettömänä hiljaa ja minä kyynelehdin. Samaan aikaan mietin, että tässä me olemme kaikki samassa tilassa ja kaikki samassa veneessä. Missä toinen kertoo lähtevänsä ja toisessa vastaavasti herää tarve kertoa, miten hyvin hänen elämässään kaikki on. Olen työssäni huomannut saman tuhansia kertoja niin työntekijöissä, kuin asiakkaissani. Moni yrittää muuttaa tunteitaan, käyttäytymistään ja olosuhteitaan jopa niin paljon, että lopulta tilaan laskeutuu tunne-energia mitä on vaikea enää kenenkään ymmärtää. Mutta harvempi sallii tunteensa ja pysähtyy sen jälkeen tutkimaan sitä näkymätöntä käyttöjärjestelmää, jonka kautta koko elämä suodattuu. Itselleni taas tunteet on tunteita ja suru ja ilo eivät sulje pois toisiaan ja aika usein, niinkuin siinäkin hetkessä samaan päivään mahtui ne kaikenlaiset tunteet.

Ja kuten senkin jälkeen, pysähdyin niiden äärelle..

Koen olevani tällä hetkellä
myös hämmentynyt. Mulla on ollut vuosia työ mitä olen kuvaillut sanoin; 

"On ollut ihana herätä töihin, kun on se olo, että sinne on kiva mennä."

Nämä muutokset mitä on ollut ja mitä on tulossa ovat saaneet itsessäni aikaan kuitenkin nyt erilaisia ajatuksia ja niistä nousevia tunteita. On ollut väsymystä ja kadoksissa se tunne, mikä nitoutuu tuohon mainitsemaani lauseeseen.
Saan välillä
kuin kaivaa esiin itsestäni sitä positiivista energiaa.
Ja huomaan pohtivani päivä päivältä enempi, missä vaiheessa oma elämäni on?! Ja mitä muuta kaikki nämä muutokset voisi tarkoittaa?

Tosiasiahan on se, että mulla on ollut vuosia työpaikka missä on ollut aika pitkälti ne pysyvät ammattitaitoiset työkaverit. Samalla se on tuonut myös eräänlaista turvaa. Vaikka olen myös tiennyt, että mikään ei elämässä ole pysyvää, ei edes se senhetkinen ammattitaito ja ne työkaverit. Ja tällä hetkellä se epävarmuus siitä, että emme tiedä tulvaisuudesta luo turvattomuutta. Emme tiedä mitä tapahtuu ja se on fakta ja se on asia mitä pitää sietää. Tai tehdä valinta .

Olen paljon pohtinut varsinkin viime kuukauden aikana, että mun elämän työn merkityksellisyys on koostunut työstä auttaa muita. Viidenkympin toisella puolella kuitenkin ymmärrän sen oman hermoston merkityksen tässä kaikessa. En ole nuori enää ja tunnistan itsessäni alkavat väsymyksen merkit. Jaksan tehdä työtäni, jos oma hermostoni on tasapainossa ja palautuu kaiken jälkeen. Ymmärän myös sen, että sillä keiden kanssa työtä teen on merkitystä. Ja vain ennakoinnilla voin vaikuttaa siihen, että jaksan tehdä työtäni. Ennakoinnilla tarkoitetaankin oikeastaan tietoista varautumista tuleviin tilanteisiin, jotta vanhoihin haitallisiin toimintamalleihin (selviytymisrooleihin) ei retkahdettaisi kriisin tai väsymyksen iskiessä. 
Tiedostan ja tunnistan niin hyvin itseni ja omat haavani ja tarpeeni, siksi on ollut oikeastaan pakko pohtia myös näitä asioita etukäteen. Koska terapeuttisesta ajateltuna näihin päiviin ja tunnetiloihin voi luoda etukäteen toimintamalleja ja rutiineja mitkä auttavat jaksamaan ja avoimuus ja itsensä näkyväksi tekeminen on ollut tärkeä osa tätä.

Tähän kuukauteen mahtui myös huolta omasta terveydestä.
Huoli ei lopulta ollut niin suuri mitä lääkäri antoi alkuun ymmärtää, mutta  toi esiin myös huolen terveydenhoidon nykytilasta. Sen äärellä sain myös pureskella omaa turhautuneisuutta ja oli ihana huomata, että onnistuin kaiken keskellä löytämään rauhan sisimmästäni. Nyt osaan arvostaa vielä enemmän terveyttä ja sitä, että se ei ole itsestäänselvyys. Vaikka sen olen ymmärtänyt jo vuosia sitten. 

Nyt on juhannusaatto. Kävin aamulla lenkillä ja aistin jokasolulla kesää mitä rakastan yli kaiken. Olen iloinen myös onnistuneista torikauppista ja makuuhuone sai uutta ilmettä. Lähdemme juhannusta viettämään läheisten seuraan ja ensikon yönä aion nukkua yhtä hyvin kuin viime yönä.

Ihanaa keskikesän juhlaa kaikille !

❤️

Tuli rohkeus sanoa ja asettaa rajoja! Tässä menen minä ja sen yli ei tulla. Tuli rohkeus olla myös itsekäs.

Viikonloppuna keskustelimme opintojen parissa vaihtelevista mielentiloista; moodeista, eli useista aktivoituneista tunnelukoista mitkä aktivoituvat samaan aikaan.

Oivalsin, että nämä tietyt tunnelukot aktivoituivat jo nuorempana omissa parisuhteissa. Tein tulkintoja ja loin vääriä mielikuvia tapahtuneista. Ja kun ajatukset eivät olleet totta, kohteli hermostoni niitä silti kuin ne olisivat todellisuutta. Todellisuudessa saatoin hymyillä, vaikka koin pelkoa. Aivot kun eivät ainoastaan vastaanota todellisuutta. Ne ennustavat sitä. Pelko johti siihen, että torjuin toisen ennen kuin ehdin itse tulla hylätyksi. Laitoin toisten tarpeet itseni edelle ja tein ylitulkintoja siitä, että toinen on ehkä suuttumassa tai lähdössä, mikä

sai myös parisuhteeseen aikaan turhia riitoja. Pienetkin merkit, kuten kumppanin työmatka, vääränlainen katse tai viivästynyt vastaus viestiin, saattoi laukaista ahdistuksen.

Myös työssäni arvopohjaa määritteli vääränlainen turvan kokemus  ja se lopulta myös esti oman kasvun kohti unelmia ja tavoitteita. Kaiken tämän takana oli lopulta skeema; hylätyksi tulemisen pelko. Silloin ajattelin tehneeni oikeita valintoja, tänään en ole kuitenkaan enää kaikesta samaa mieltä.

❤️

Mistä hylätyksi tulemisen pelko kumpuaa?

• Lapsuuden kokemukset: Varhainen turvattomuuden tunne, vanhempien ero, menetys tai emotionaalinen kylmyys voivat synnyttää niin sanotun hylkäämisen tunnelukon. Lapsi voi sisäistää hylätyksi tulemisen omaksi syykseen. 
• Traumat ja menetykset: Aiemmissa ihmissuhteissa koetut petetyksi tulemiset tai äkilliset hylkäämiset aiheuttavat helposti varautuneisuutta tulevaisuutta varten. 
• Neurokirjon piirteet: Voimakas hylkäämisen ja torjunnan pelko voi liittyä myös esimerkiksi neurokirjoon (kuten ADHD) tai hylkäämiselle herkkään dysforiaan (RSD), jolloin torjunta tuntuu jopa fyysisenä kipuna.

💚

Olen näiden vuosien aikana harjoitellut toimivan aikuisen moodia. Opetellut hyväksymään itseni ja herkän hermoston. Se on ollut ensiarvoisen tärkeää jo oman työni vuoksi. Olen lopettanut  syiden etsimisen muista ja kääntänyt katseen itseeni. Asettautunut kuin istumaan teatteriin, missä olen siirtynyt hetkeksi näytelmästä katselijan rooliin, missä näyttelijänä on minä itse. Olen tänään empaattisempi en itseäni, vaan myös toisia kohtaan. Koska haluan ymmärtää myös heitä, en vain itseäni.

Olen opetellut tunnistamaan myös vääränlaisia  ajatusmalleja ja niiden herättämiä tunteita ja etsinyt keinoja sanoittaa omaa tarvetta esim: 

🩵

… voisitko soittaa mulle, kun olet pidempään pois. Koska, se aktivoi esiin pelkoa, jos en sinusta kuule.

.. voisitko auttaa, koska nyt homma leviää.

Olen myös opetellut olemaan itselleni se turvallinen aikuinen. Lempeä itsepuhe ja myötätunto itseä kohtaan ovat lievittäneet sisäistä hätää. Kuten viime viikolla, kun olin niin ei mielyttävässä toimenpiteessä.

Samalla sanoitan myös

tunnetta, miltä nyt tuntuu ja tarvetta mitä tarvitsen, että selviän ja kiitän itseäni rohkeudesta! Tai eilen, kun kuulimme työhöni liittyvistä muutoksista. Annoin itselleni luvan tuntea. Kokea ne kaikki tunteet sellaisina kuin ne ovat ja tänään voin antaa niiden mennä ja päästää niistä irti.

🩷

Olen kiitollinen niistä sanoista, mitä parisuhdeterapeuttini aikoinaan minulle sanoi; 

.. puolisosi ei ole vastuussa siitä, mitä sinulle on lapsuudessa tapahtunut. Mutta hänen olisi helpompi ymmärtää, jos hänelle kerrotaan, että mitä sinä

tarvitset häneltä tässä hetkessä, sanoittaen tunne ja tarve. 

Ja näinhän se on, ei puolisonikaan lopettanut alkoholin juomista syyttämällä. Vaan sillä, että pystymme riisumaan naamiot ja löysin tieni sinne ihon alle.

Tuli se hetki milloin puhdistettiin pöytä, mutta myös se hetki missä

piti osata antaa myös anteeksi. Piti alkaa luottamaan ja uskomaan meidän tarinaan, jos aioimme jatkaa ja luottaa, että tämänkin jälkeen elämä jatkuu.

🩶

Jälleen tuntuu, että olen sellaisessa uudessa elämän haarassa, mikä herättää tunteita. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Innostusta ja pelkoakin.

Olen perustamassa jotakin mikä on itselleni merkityksellistä, mutta missä joudun sietämään myös turhautuneisuutta. Se on alue, missä kaikki on uutta ja missä ei ole valmista käsikirjoitusta. Päätyössäni vastaavasti, talostamme lähtee heitä, kenen ammattitaitoa olen arvostanut ja keneen olen voinut tukeutua. Nyt tuntuu, että se tuki poistuu viereltä.

🧡

Mutta haluan uskoa ja haluan luottaa…

Koska sillä on merkitystä, miten ihmismieli rakentaa todellisuutta ja sitä omaa tarinaa.

Miten uskomukset syntyvät.

Miten ajatukset vaikuttavat hermostoon, tunteisiin ja päätöksiin.

Joskus on hyvä pysähtyä pohtimaan; 

💚

”Entä jos tämä ei olekaan koko totuus?"

Koulutuspäiväni päättyi viikonloppuna harjoitukseen ja lauluun; toivon sinulle ystäväni 

”Toivon sinulle, ystäväni,

että huolista hellittäisit,

että pimeiden päivien jälkeen taas

syliin suurimman varaan jäisit.

Pyydän sinulta, ystäväni,

älä toivoa milloinkaan heitä.

Ja kun itse et jaksa uskoa

kulkee vierelläsi enkeleitä”.  
 

🪽

Miten voikaan nauttia vapaista päivistä niin paljon, varsinkin kun on ollut näin ihana keli. On tuntunut siltä, kuin koko hermosto olisi levännyt. Lepo ei ole mulle vain tauko arjesta, vaan tila, jossa kehon ja mielen luontainen tasapaino on palautunut. Ja siltä nyt on tuntunut. 

Istahdin terassin riippukeinuun aurinkoon lukemaan kaupasta löytämääni lehteä. Tuntui vaan tosi hyvältä, ihan vain olla ja istua auringossa ja selailla ja lueskella lehteä. Havahduin siihen, että tämähän on oikeasti tosi hyvä lehti. Just munlainen. Naurahdin miehelleni, että mä olen 50vuotias ja en ole koskaan tilannut lehtiä ja nyt voisi kyllä olla jo sen aika ja laitoin sillä sekunnilla lehden tilaukseen. Tämä pari päivää on tuntunut jo ihan lomalta. Auringon lämpö, kesä ja se, että pääsimme näkemään mun hyvän ystävän kanssa teatterin ja hyvän ruuan äärellä nollasi mieltä ja kehoa. Oikeastaan ihan sama mitä me yhdessä teatterissa katsotaan, meillä on aina yhtä hauskaa. Se on vaan se joku taika. Kun valot sammuvat ja esitys alkaa, tunne on aina yhtä ihmeellinen – vaikka olisin nähnyt saman näytelmän useammankin kerran, se tunne on vaan aina sama. Voi nauraa hauskoille sattumuksille, surra epäoikeudenmukaisuutta ja huokailla rakastavaisten onnea. Ja pakko sanoa, että olemme nähneet aivan mielettömiä teatteriesityksiä.
Teatteriharrastus vaatii toki meiltä aikaa ja rahaa. Mutta olemme todenneet, että rahaa on aikoinaan tyhmempäänkin laitettu, kun kävimme viikonloppuisin baareissa. Nyt laitamme sitä rahaa oikeastaan meidän ystävyyteen.
Ja on aika mahtavaa, että olemme löytänyt teatterin ja teatteri on valloittanut meidät! Ja voimme sanoa, että käymme paljon teatterissa, siksi arvostan aina sitä hetken ainutkertaisuutta. Toki tähän päälle käymme yleensä aina syömässä ja kahvilla tai lasillisella, missä päivitetään ne kuulumiset. Siinä jää sitten hetki aikaa nauraa meidän tyhmille jutuille ja kyllä, aina me puhutaan maailma edes hiukan paremmaksi. Ennen tarvittiin siihen rinnalle alkoholia, nykyisin ei edes sitä. 

Eilen kävin äidin kanssa myös haudalla ja istutin isälle ne kesän ensimmäiset värikkäät kesäkukat. Olimme paljon ulkona auringossa. Hautausmaa oli tosi kaunis. Tilaa jäi myös liikunnalle ja olin niin onnellinen siitä, että pystyin tänään juoksemaan. Ilma oli mitä parhain. Linnut lauloivat ja kielot kukkivat. Tein pitkän juoksulenkin ja kunnon porrastreenin ja se tuntui  vaan niin älyttömän hyvältä. Kävimme päivällisellä anopin patojen äärellä.

Tärkeää oli viikonloppuna keskittyä hyvään, koska mulla oli olo, että tänään joudun käymään läpi kudosneulanäytteen. Jotenkin vaan tiesin sen, olen pari kuukautta odottanut pääseväni lääkäriin ja tänään se vihdoin koitti. Olen ylpeä itsestäni ja siitä miten sanoitin tunteeni ja kerroin ääneen mitä tarvitsen. Vaihtoehto ei ollut kohdallani poistua paikalta. Vaan kulkea tunteen läpi. Toivoin ja sanoitin, että he kertovat minulle siitä mitä tapahtuu ja saisin käsiini jotakin mitä voisin puristaa ja mihin voisin kanavoida pelkoni. Muuten vain hengitin, puristin pyyhettä ja luotin. Rukoilin mielessäni, että anna rauha. Jossain kohtaa huomasin, että tärisin ja muistin opettajani sanat;  keho vapauttaa itsensä tärinän kautta ja näin kävi. 

Nyt sitten odotellaan ja toivotaan toki parasta !

❤️

Hän toivoi, että mieli kestää kaiken…

Kun isäni sairastui vakavasti mietin samaa. Tilanne mitä kohtasin hänen vierellään, tuntui hirveältä ja sattui myös minuun. Välillä tuntui siltä, kun minut olisi revitty rikki ja parsittu uudelleen kasaan.
Kun seurasin vierellä sitä läheisen kipua ja elämän kuihtumista, tuli päähän ajatuksia; tässäkö se oli?! Ei ole enää toivoa, ei sanoja; että sinä selviät!
Oli vain se hetki missä kaikki oli hyvin tai hetki missä mikään ei tuntunut olevan hyvin. Jossain kohtaa luovutin ja jossain kohtaa taas sisuunnuin ja totesin, että jotenkin tässä on pakko pysyä kiinni elämässä ja jatkaa elämää. 

Tunnemylläkässä oli tärkeää huomata pienet asiat ja tunnistaa ne voittoina. Nähdä se mikä elämässäni toimii  edelleen? Kaikesta huolimatta, mikä hoituu?
Pieni voitto saattoi olla vaikka se, että hei, tänään jaksoin mennä töihin, selvisin työpäivästä. Tänään taas tunnistin, että tuntui  hiton pahalta. Pystyin itkemään ja hengitämään tunteen läpi ja oli se pieni hetki, milloin tunne päästi irti ja keho rauhoittui.
Tai vaikka ihan se, että sain silmät auki. Nousin sängystä ja keitin aamukahvin ja nautin siitä.

Muistan vieläkin sen ihan ensimmäisen hetken kun kävin sairaalassa isäni sairastuttua. Miten sanat siinä hetkessä takertuivat kurkkuun ja pelko kuristi ihan fyysisesti kaulaa. Miten sydän hakkasi ja jalat eivät kantaneet ja miten rauhallinen hengitys helpotti sitä hetkeä.
Yritin olla vahva ja pysyä pystyssä ja olla toisen tukena. Pidin kädestä ja silitin poskea. Kun suljin osastolta lähtiessä oven, romahdin kuin pieni tyttö. Itkin ja huusin, että miksi?! Romahdus liittyi siihen, että kehomme ja mielemme huutaa käsittelemään ne negatiiviset tunteet. Emme voi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jossain vaiheessa tunteet vyöryvät yli, ja silloin pitää pysähtyä.

Sama on ollut omien sairauksien kohdalla. Vaikeinta on elämässäni ollut hyväksyä ahdistavia tapahtumia, jotka tulevat kuin yllätyksenä. Vaikeinta on ollut hyväksyä niihin liittyviä ajatuksia, ajatusten johdosta laskevaa mielentilaa ja hermoston kiihtymistilaa. Tilaa, missä tänään tiedän, että aivot on ns. liskoaivojen varassa. Jähmety tai kuole! Erossa jätetty tai vakavasti sairastunut, tai läheisensä menettänyt voi etsiä pitkään syitä ja selityksiä tapahtumille. Etenkin näitä syitä tulee etsittyä helposti itsestä: kun minä nyt olen tällainen, niin eihän minua kukaan huoli. Miten voikin olla, että juuri minä joudun kokemaan tällaista?!
Sille itsesäälillekin on kyllä aikansa. Sekin kun on eräänlaista tunteiden käsittelyä. Velloa täytyy ja käydä pohjalla omissa tunteissa, jotta voi taas ryhdistäytyä. 

Oleellista kuitenkin  omalla kohdalla on ollut, ettei jää pyörimään tuskaansa ja ajattele, että kaikki on omaa syytäni. Tai se, että sairaudesta ei muodostu osa identiteettiä.
Silloin lamaantuu eikä tule rakentaneeksi vastustuskykyään, sitä omaa tarinaansa.
Avioerosta, sairastumisesta, läheisen kuolemasta tai työpaikan menetyksestä tekee usein mieli puhua. Tämä liittyy jo ihmisten tarpeeseen tarinallistaa tapahtumia ja tulla jollain tavalla nähdyksi.
Minä puhun ystävälle ja kumppanille, joskus jopa terapeutille. Hänelle joka kuuntelee, mutta myös hellästi ravistelee, jos siihen on tarve. Joskus teen tiliä elämästäni Facebookissa tai oman työpaikan kahvihuoneessa. 

Kriisi saa meidät hämillemme, se lyö meidät polvilleen.
Tulee tarve jäsentää kaikkea, panna palikoita paikoilleen. Miten tässä näin kävi? Ääneen ajatteleminen ja ajatusten jäsentäminen on todella tärkeää jossain kriisin vaiheessa.

Muutos on kriisi, kriisi on muutos. Muutokset kasvattavat. Joka kerta sitä tulee väistämättä pohtineeksi omaa elämää ennen ja jälkeen.
Sanoisin, että vahva ihminen, joka on käsitellyt kriisinsä synnyttämät ahdistavat tunteet, uskaltaa katsoa elämäänsä ikään kuin ulkopuolelta ja sanoa ääneen, että kyllä, näin minulle kävi. Tältä se minusta tuntui. Tästä minä selvisin! 

Olen elämäni aikana ymmärtänyt, että vastoinkäymisiin voi valmistautua vahvistamalla psyykkistä sietokykyä eli resilienssiä, pitämällä huolta fyysisestä kunnosta sekä luomalla turvaverkkoja. Tärkeintä on hyväksyä elämän epätäydellisyys ja opetella joustavia ajattelumalleja ennen kriisin iskemistä. Tärkeää on ollut myös ymmärtää, mitä hermostossani tapahtuu ja miten voin tasapainottaa hermostoani ja palauttaa itseäni kaiken jälkeen.

Juttelimme ystäväni kanssa myös siitä, miten olisi hyvä osata myös kuunnella. Lopulta sillä ei ole väliä, mitä olemme kohdanneet, vaan sillä, kuinka opimme sitä katsomaan ja ymmärtämään. Koska aika usein kuvittelemme, että osaisimme ratkaista  toisen pahan olon. Vaikka lopulta terapeuttikaan ei tee tätä potilaan puolesta. Joskus tärkeintä olisi vain sanoa; halusin vain kysyä, miten voit.

Toisaalta taas, omassa elämässäni olen tarvinnut myös heitä ketkä ovat ravistelleet. Alkuun kuunnelleet ja lopulta keskeyttäneet, jos oma näkökyky on alkanut kaventumaan. Koska aika usein käy niin, että kun aivot ovat liskoaivojen varassa, oma näkökyky mahdollisuuksien näkemiseen katoaa. Kun ihminen toimii ”liskoaivojen” varassa, aivojen kehittynein osa eli otsalohko (joka vastaa loogisesta ajattelusta ja harkinnasta) kytkeytyy hetkellisesti pois pelistä. Tällöin toimintaa ohjaavat aivojen vanhimmat osat, kuten mantelitumake ja aivorunko, jotka reagoivat ympäristöön välittömästi ja hälyttävät vaarasta. Silloin toivon, että lähellä oleva ihminen näkee ja auttaa pääsemään tähän hetkeen ja kytkee takaisin tähän hetkeen. 
Se ei silti tarkoita mitätöintiä, vaan kuulemista, ymmärrystä ja tunteiden läpikäyntiä yhdessä. 

Olen saanut tehdä itseni kanssa aika paljon töitä sen jälkeen, kun se ns. hermostoni hajosi. Mulla on myös traumatausta, mikä on tehnyt tästä työstä työläämpää. 

Omassa työssäni tiimin johtajuudesta käsin, olen päässyt oikeastaan sinne harjoituskentälle.
Tämä rooli herättää minussa ajoittain aika haastaviakin tunteita. Epäkohdat kun ei parane itsestään. Vaan niiden takana on aina ihminen, joka nostaa asian esiin ja uskaltaa sanoa ääneen, että tämä nyt vaan ei toimi. On jaksettava kuin taistella sen puolesta mihin haluaa muutostq. Se on ajoittain raskasta ja kuluttavaa. Aika usein myös yksinäistä. Siihen tarvitaan sitä sinnikkyyttä ja myös rohkeutta ja halua vaikuttaa ja tehdä toisin. Koska jos katse kohdentuu vain siihen mikä on huonosti tai rikki, jokin osa alkaa hajoamaan minussa itsessäni. Tämä nostaa esiin sellaista turhautuneisuutta ja jopa kiukkua ja silloin kun nousee aggressio, aivojen fiksuin osa “sammuu” ja toimintaamme alkavat ohjata alkeelliset liskoaivot. Näin käy erityisen helposti siellä
internetin keskusteluissa, tai työpaikoilla tai parisuhteessa. Näissä tilanteissa kun kehossa on päällä puolustusreaktio se ei enää erota ärsyttävää kommenttia hyökkäävästä leijonasta, se tunnistaa kiihtymyksen ja alkaa valmistaa sinua pakoon tai taisteluun. Kun tämä keskustelu menee tunteisiin, järkiaivoilta “sammuvat valot”. Nykyisin tunnistan itsessäni kiihtymisen ja ylivirittymisen merkit. Vaikka itselleni tunnetta ei ole aina kiva kohdata. Ymmärrän, että fiksuin osa aivoistani ei juuri silloin ole käytettävissä, sillä adrenaliini vie minua kuin kiukkuista pässiä narussa. En ole silloin oma järkevä osa itsestäni, vaan alkeellinen liskoversio itsestäni. Siksi tarvitsen sen pienen hetken ja palaan asian äärelle myöhemmin. Vasta silloin kun hermostoni on rauhoittunut. 
Koska oikeasti tämä adrenaliinikuohahdus poistuu elimistöstä noin 20 minuutissa ja tähän väliin jää tila, missä voi valita. Rauhoittumista auttaa omalla kohdallani pitkät uloshengitykset, toisen tuki ja omien tarpeiden sanoittaminen. Ehkä vaikein asia sietää on ollut kipu ja kuoleman pelko. 

Itse ylivirittyneisyyden tila on ehkä
vastaava kuin ohituskaistalla autolla ajaessa – hetken tuntee pystyvänsä tekemään mitä tahansa, mutta jossain vaiheessa vauhti alkaa turruttaa. Ongelmaksi muodostuu se, että viimeistään kotona huomaa, ettei sisäisen kierroslukumittarin lukema laske lainkaan. Täydellinen väsymys tulee mustana huppuna päälle, mutta ylivireystila ei kuitenkaan poistu sohvalla makaamalla.

Eli lopulta, se mitä tapahtui ennen, oli silloin. Merkityksellistä on ymmärtää, mitä minussa tapahtuu juuri nyt. Mitä tarvitsen, että voin tasapainottaa minussa olevan herkän hermoston tilan. Arjessa toistuu yhä useammin jatkuva hermostollinen ylivirittyneisyys sekä mahdollinen ylivireydestä putoaminen alivireyteen ja uuvuttavaan väsymykseen. On tärkeää ymmärtää millä itseään voisi auttaa. Jos olen lamaantunut, mikä tuo turvaa ja auttaa, palauttamaan minut toimintakykyiseksi. Jos olen alivirittynyt, mikä potkaisee minut liikkeelle. Jos kehoni ei voi hyvin, miten voin sietää tätä tunnetta, että en lisää hermostooni paineen tunnetta. 

❤️

Ajattelen, että elämäntapamuutos  on oikeastaan pysyvä muutos arjen tavoissa ja ajattelussa. Ei projekti, jonka jälkeen sanotaan taas heippa kaikelle ja palataan vanhaan. Käytännössä se tarkoittaa, että alan tekemään arjessa toistuvia valintoja, jotka tukevat kehoa ja mieltä. Se ei vaadi täydellisyyttä, vaan johdonmukaisuutta.

Elämäntapamuutoksessa on kyse myös käyttäytymisen muuttamisesta. Pelkästään se, että tiedämme mitä kannattaisi tai olisi hyvä tehdä, ei oikein riitä toiminnan muuttamiseen. Siihen tarvitaan paljon enemmän. Jokainen meistä esimerksiksi taatusti tietää, että painonhallita on helpompaa, jos ei ahmi herkkuja joka päivä. Tai että uneen on sitä helpompi rentoutua, mitä aikaisemmin illalla lopettaa älylaitteiden käytön. Mutta vaikka tiedämme, emme silti osaa aina toimia. Koko homman juju on lopulta siinä, että pääsee kiinni siihen, mikä on itselle se olennainen juttu, jonka takia elämäntapamuutos tuntuu haastavalta. Ratkaisun avaimet löytyvät työstämällä joko omia arvoja, tunne-elämän kysymyksiä tai uskomuksia. On hyvä ollut pohtia, millaiset asiat tekevät minut onnelliseksi ja onnettomaksi. Olen oivaltanut, että ne onnelliseksi tekevät asiat ovat hyvin yksinkertaisia asioita, tavallista arkea. Omalla kohdalla suurin syy elämäntapamuutokseen on ollut se, että koen etten ole voinut hyvin ja olisi kiva, jos vielä löytyisi jotain sen oman hyvinvointini tueksi. Haluan oikeastaan kokea, että voisin tämän ikäisenä voida kehossani yhtä hyvin kuin vuosia sitten. Vaikka silloin, en todellakaan syönyt terveellisesti. Silloin vain nuorempi kehoni pystyi korjaamaan vielä itse itseään. 

Yhtenä iltana heräsin taas pohtimaan, että perus tunteeni taitaa nykyisin olla väsymys. Toisaalta ymmärrän ja olen hyväksynyt asian, että en ole nuori enää ja tämän ikäisenä se on myös normaalia. Toisaalta taas syvennyin pohtimaan, että jospa tähänkin asiaan voisi vaikuttaa vielä enemmän omilla valinnoilla. 

Voin kertoa, että
olen etsinyt tietoa, olen lukenut kirjoja ja tutustunut erilaisiin ruokavalioihin. Olen käynyt kursseja ja valmennuksia ja saanut niistä myös apua. Tuntuu ehkä taas kliseiseltä todeta; hormonit. Mutta usko tai älä, tämä elämänvaihe vaihdevuodet tai postmenopaussi ei mene ohi ilman kehollisia muutoksia. Toiset saavat apuja hormoneista. Joskin toisille hormonihoito ei sovi, oireita voi kuitenkin lievittää elämäntapamuutoksilla. Siksi olen alkanut tutkimaan asiaa enemmän. Ja totesin, että tämän ikäisenä elämäntapamuutos perustuu lisäämiseen: enemmän energiaa, enemmän jaksamista, selkeämpi rytmi ja toimivat rutiinit. Muutos syntyy, kun tavat ovat niin helppoja ja arkeen sopivia, että ne muuttuvat osaksi identiteettiä, eivätkä vain lyhyeksi erilliseksi projektiksi.

Vuosia sitten jo luovuin; tupakasta, sen jälkeen oikeastaan alkoholista. Sitten vähensin sokereita, hiilareita ja vehnää ja otin käyttöön yazio sovelluksen ja aloin harrastamaan liikuntaa. Nämä toimivatkin oikeastaan siihen saakka kun alkoi se ns. postmenopaussi.

Vaikein asia itselläni on ollut sietää unen katkonaisuus ja siihen liittyvät ärtyneisyys ja alakuloisuus ja uupumuksen tunteet. Sekä huono palautuminen ja eräänlainen makeanhimo ja vatsan ympärille herkemmin kertyvä rasva. Ja tämä on herättänyt erilaisia ajatuksia. Myös vihan ja kiukun tunteita. En halua kuitenkaan kantaa vihan tunteita mukanani. Ne ovat liian raskaita ja mielestäni merkki jonkinlaisesta keskeneräisyydestä
Siksi kiitän tänään ystävääni siitä, joka sanoi minulle aikoinaan, että sä selviät paremmin kun menet aikaisemmin nukkumaan. Koska ongelma ei ole se, että et nukahtaisi, vaan se, että heräät aikaisemmin. Ja opettelin jo silloin siirtämään kellon rytmiä toiseen suuntaan ja koen, että se on auttanut edes jollakin tavalla. Mutta väsymys ja energiatasot vaihtelevat. Voidaankin sanoa, että väsymys  ja uupumus ovat erittäin yleisiä oireita postmenopaussissa eli vaihdevuosien jälkeisessä ajassa. Vaikka varsinaiset ns. kuumat aallot voivat helpottaa, estrogeenitason pysyvä mataluus voi aiheuttaa monimuotoisia oireita, jotka vaikuttavat jaksamiseen ja arjessa selviämiseen.

Kuukausi sitten juttelin työkaverini kanssa vaihdevuosista, hormoneista ja omasta jaksamisesta. Näiden vuosien aikana kun on ollut tärkeää puhua omista tunteista ja saada myös vertaistukea. Hän kun on saman ikäinen kuin minä. Hän kertoi aloittaneensa valmennuksen, koska halusi eroon sokerin himosta. Pitkän keskustelumme jälkeen päätin lähteä mukaan.

Myönnän, että mun vahvuus ei ole koskaan ollut sellainen asioiden mittailu ja  punnitseminen. Varsinkaan silloin jos kyseessä on ruoka. Mutta, mun vahvuus on epämukavuusalueelle hyppääminen ja sinnikkyys.
Mä en anna helpolla periksi. Siksi ajattelin kokeilla tätäkin. Menin kauppaan ja ostin uudet kivan väriset mittalusikat ja lähdin tälle matkalle. Vaaka kun meiltä löytyi omasta takaa. 

Ja nyt on reilut kaksi viikkoa takana ja uskokaa tai älkää, olen edennyt täysin ohjeiden mukaan. Ja hei, ensimmäinen Vappu ilman sokeria. Edelleen koen haastavana sen mittailun ja punnitsemisen, mutta uskon valmentajaani. Se on ollut toisella viikolla jo helpompaa kuin ensimmäisellä. 
Ja helpottaa vielä enempi kun viikot etenevät ja kaikesta syntyy se elämäntapa ja rutiinit.

Ja onhan tämä muutos tuonut mukanaan myös hyvää, Ja voin kertoa, että se sokerin himo jäi ensimmäiseen päivään ja olen huomannut sen tärkeimmän, että energiaa on enempi Se sokerin himon poistuminen on ollut jopa outoa. Se samanlainen outo tunne tuli kaupassa, kun oli joskus tupakan kanssa. Kun mieli ei enää kaivannut, en tiennyt mitä käsilläni tekisin. Ja nyt huomasin kun mieli ei enää tiennyt millä palkita itseään viikonlopun kunniaksi, mieli on ollut jopa melankolinen. Vaikka olen iloinnut tästä olotilasta ja siitä, että sokeri ei huuda hyllyllä nimeäni ja farkut mitkä eivät menneet jalkaan vielä pari viikkoa sitten, menivät jo nyt. On silti jokin siitä omasta elämän palkitsemisjärjestelmästä ollut poissa. Tällä viikolla kun vappuna voimia on vieneet allergiaoireet, limaisuus ja nenän tukkoisuus. Tajusin eilen, että mullahan ei ole tullut mitään mielitekoja. Vaikka yleensä niitä sairastellessa tulee. Samaan aikaan myös ymmärsin, miksi olen ollut enemmän jopa allapäin. Niin syyhän on juuri tämä. Olen tottunut palkitsemaan itseäni silloin kun olo on kirja ja kun mieli taipuu melankoliaan. Vaikka vertaisryhmän tukea en ole kaivannut, sitäkin olisi ollut tarjolla. Olen ajatellut, että elämäntapa ei synny muiden voimalla, vaan itseni. Vaikka toiset siitä hyötyvät. Omalla kohdalla taas on tärkeää luoda uusia toimintamalleja vanhojen tilalle. Tässä valmennuksessa ehkä eniten olen hyötynyt siitä, että on se ammattilainen joka vastaa kysymyksiin ja kertoo korvaavia vaihtoehtoja jos jokin ei toimi. Näihin neuvoihin olen joutunut turvaamaan tälläkin matkalla. Koen, että olemme tehneet oikeastaan  kaiken yhdessä: suunnittelut ruokailut ja liikunnat. Aluksi jopa olemme laskeneet ne kaikki syömämme ja kuluttamamme kalorit yhdessä. Ja se niin ärsyttävä laskeminen ja mittojen pyörittely on auttanut hahmottamaan kokonaisuutta ja motivoinut samalla syömään kevyemmin sekä liikkumaan. Ja lopulta se, että on tuntunut siltä kuin söisi paljon, on lopulta valinta. Valitsenko pullan, vai samoihin kaloreihin mahtuvan ateriaan. Ja jos se valinta on ateria- niin silloin saat enemmän ns. ”samalla rahalla”.

Mutta, mulle itselleni on törkeää pidemmässä juoksussa se, että elämäni ei ole kontrolloitua. 

Enemmänkin …

”Ideaalitilanteessa hyvinvoinnin vaaliminen solahtaa osaksi arkea ja siinä on tilaa myös joustolle.
Hyvinvointia tukevat rutiinit ovat arvokkaita, mutta niiden ei kuulu rajoittaa ja viedä iloa elämästä.”

❤️

Niin. Ehkä sillä, että olen pohtinut, voisinko luoda uusia kokemuksia ja turvallisuutta omaan hermostooni  ja sen vakauttamiseen.

Sisäiseksi lapseksikin sitä kutsutaan. Ja vaikka joskus ehkä tuntuukin, ettei sitä turvallisuutta ole ja turvaa ei nämä tulevaisuuden näkymät aina tuo. On kai normaalia tuntea ja olla välillä väsynyt ja kiukkuinen. Ja pohdin myös, että voisinko kohdata nämä tunnereaktiot sellaisella myötätunnolla.

En niin, että olen tässä nyt suuresti epäonnistunut, kun sain itseni kokemaan taas ahdistusta. Vaan niin, että on ehkä normaalia pelätä, kun ei oikein tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 

”Oletko sä sitten murehtija ja huolestuja?!” -hän jatkoi…

Aika moni ihminen murehtii paljon ja huolestuu asioista. Vastasin. Moni herää yöllä kahden tai kolmen aikaan huolimylly päässään. Samaan aikaan saattaa olla kova hiki ja sitten jo kylmä eikä uni meinaa tulla uudelleen. Enkä puhu nyt vaihdevuosiin liittyvästä peiton heiluttelusta eli yöllisistä kuumista aalloista.

Mä kun olin ennen sellainen, mutta nykyisin taas sellainen, että asioihin jumiutuminen on mulle merkki siitä, että jotain täytyy muuttua ja siksi mä reagoin.

Ja nyt viime viikonloppuna mä onnistuin, sain purettua edes jotenkin kehollista, kuristavaa tunnetta ja vaikka se ei aina ole mukava niille lähellä oleville, se on ollut välttämätöntä oman jaksamisen vuoksi.

❤️

Koska se jaksamisen ydin piilee oikeastaan siinä, että osaa toimia. Kun tuntee, että nyt en voi hyvin ja kuorma alkaa painamaan hartioita ;

Osaan paremmin pysähtyä. Ymmärrän tänään, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat sellaisia kuten minä, että olen liikkeessä. Teen asioita ennakoiden ja tiedän, että voimakas tunne, ei ole vain hermoston. Vaan myös sisäisen lapsen ”hätähuuto”. Jokin tässä hetkessä, on ehkä sieltä menneisyydestä. Mikä ei kuulu tähän hetkeen. Jokin myös kertoo siitä, että ehkä on liikaa kaikkea. Mutta nykyisin kuitenkin tiedostan,  olevani tässä hetkessä. Ja on sallittua tuntea. Ja on sallittua ohjata ja sanoittaa oma tarve. Siitä tunteesta huolimatta. 

Jatkuva ylikierroksilla eläminen johti reilu kymmenen vuotta sitten minut tilaan, jossa mikään ei oikein tuntunut miltään. Silloin jouduin pakon sanelemana burnoutin kautta, harjoitella hidastamista ensimmäistä kertaa elämässäni. Silloin ymmärsin, että suurin voima millä voin jaksaa on läsnäolon tila ja, että enemmän ei ole enemmän. Vaan enemmän on osata pysähtyä ja luoda omien arvojen mukainen elämä.

Tämän jälkeen on menty paljon eteenpäin ja pelkästään työ ei ole enää se mikä tuo elämääni merkitystä. Vaan sen ympärillä on koko elämä, joka tuntuu hyvältä joka päivä, eikä ainoastaan silloin, kun tavoitteet on täytetty. Ja siksi on ollut tärkeää opetella olla tekemättä mitään ja parantaa sen kautta myös läheisten hyvinvointia.

Kun oma hormonitoimintani muuttui, se toi kuitenkin mukanaan kasan haasteita. Ensimmäisen koronan alkuaikoina aloin kärsiä voimakkaasta energiavajeesta. Olin pitkään väsynyt ja alakuloinen, mutta hain silti virtaa ja energiaa opinnoista tai liikunnasta. 

 Nyt olen alkanut ymmärtämään, että omissa toimintavoissani on ollut vielä vähän parantamisen varaa. On ollut pakko taas pysähtyä ja miettiä uudestaan miten liikun, miten opiskelen, mitä ennen kaikkea syön ja miten nukun ja miten palaudun. 

On ollut myös hyvä kiinnittää huomiota omiin ajatuksiin ja tulkintoihin ja siihen, miten voin muuttaa tekijöitä mitkä kuormittavat. 

Koska en halua elää jatkuvassa selviytymistilassa ja palata takaisin siihen, mistä kaikki aikoinaan alkoi. Onneksi opintojeni kautta olen tänä vuonna saanut kulkea matkaa skeemoihin. Olen saanut huomata, että kannan kahta aika voimakastakin skeema mukanani ja ne ovat; 

Uhrautuvuus: Olet oppinut ottamaan vastuuta muiden tunteista. Kun toinen valittaa, koen alitajuisesti painetta myös ”pelastaa" hänet. Kiukku on suojakeino tätä taakkaa vastaan – mielen tapa sanoa: "En jaksa enää kannatella sinua".

Toinen niistä on Oikeutus / Suuruus: Jos koet, että toisen heikkous tai valitus on ärsyttävää "hukattua aikaa" tai tehottomuutta, kiukku voi nousta vaativuudesta. Koet, että toisen pitäisi "ottaa itseään niskasta kiinni".

Kun taas toinen ei kohtaa sinua (vetäytyy tai on kylmä) ja se nostaa kiukun, kyseessä on tyypillisesti:

Hylkäämisen pelko: Tämä on yleisin syy. Kun toinen ei kohtaa, koet alitajuista pelkoa yksin jäämisestä. Kiukku on tässä tapauksessa "protesti-itkua": yrität raivolla pakottaa toisen takaisin kontaktiin.

Emotionaalinen deprivaatio (tunnevaje): Koet, ettei tarpeitasi huomioida koskaan. Kun kohtaamista ei tapahdu, kiukku nousee pitkäaikaisesta vaille jäämisestä.

Ja miten iloinen olen siitä, että tänään tiedostan olevani niin pitkällä, että tunnistan nämä.

Ja yleensä tunnen nämä silloin, kun elämässä on liikaa kaikkea. Huomaan kehoni merkit; tunnistan, missä kohtaa kehoa kiukku tuntuu ensimmäisenä (esim. Kuistus kaulalla, kiristys leuassa tai vatsassa) ja ne keholliset reaktiot näiden ympärillä ovat voimakkaita, tunnen kuinka sydän hakkaa ja verenpaine nousee kohisten ja tätä olen reilu vuoden harjoitellut, että osaisin rauhoittaa kehoni ja erottaa vastuun. Ja kyllä, joudun ihan muistuttamaan itseäni, että toisen valitus on hänen tunteensa ja minun tehtävä ei ole korjata sitä. Vaan ehkäpä vain todeta; 

”Kuulen, että sulla on paha olla, mutta en pysty juuri nyt ottamaan tätä vastaan. Palataanko asiaan myöhemmin?"

Tai esittää pyyntö;

⬇️

”Kun sinä vaikenet ja olemme kaikki hiljaa, minulle tulee olo, että et ole täällä ja se saa hämmentymään. Toivoisin, että sanoisit edes jotain."

Koska kun – toisen uhriutuminen ja toisen vetäytyminen – toistuvat, ne luovat usein kehän, jossa kiukku tuntuu ainoalta tavalta pitää puoliaan ja voin kertoa, että se ei toimi!

Oikeutuksen tunnelukon alkaessa hellittää, samanarvoisuus lopulta lisääntyy. Kukaan ei ole toistaan erityisempi tai arvokkaampi, parempi tai huonompi ja kaikkien tarpeet otetaan tasavertaisesti huomioon. Kukaan ei tiedä toisen puolesta miten tämän tulisi elää elämäänsä, eikä kenenkään tarvitse pelätä ylimitoitettuja vihanpurkauksia.

Välillä on omalla kohdalla ollut parempi ottaa aikalisä: Jos mahdollista, poistua jopa jopa paikalta 5 minuutiksi. 

Tai todeta: " Että, nyt en pysty ja palaan asiaan myöhemmin tai, että haluan hetken rauhoittua, jotta en sano pahasti."

Meillä opinnoissa heräteltiin ajatusta, että pitäisi pohtia minkä ikäinen olet kun huudat vaikka puolisollesi.  En ole tätä koskaan oikeastaan pohtinut, mutta kuvittelisin, että lapsi ja varsinkin omassa parisuhteessa on ollut todella haastavaa kutsua paikalle se itsessä oleva aikuinen ja sanoittaa sitä omaa tarvetta, mitä tarvitsee.

Tämä on vaikeinta, mutta tehokkainta. Koska kiukku ja sanomattomat sanat karkottaa toisen, mutta haavoittuvuuden näyttäminen kutsuu lähemmäs. Työssä skeemat aktivoituvat usein samalla tavalla kuin siviilissä, mutta roolit (esim. esihenkilö tai kollega) tuovat mukanaan tarpeen säilyttää se ammatillisuus. Kun toista ei tunne samalla tavalla kuin oman perheen jäsenen tai puolison. Toisaalta taas, siksi on tärkeää myös luoda yhteyttä toiseen ja nähdä myös sen valittajan syvin tarve. Mitä hän tarvitsee, vaikka ei osaa sanoittaa sitä. Työntekijän jatkuva valittaminen kun voi laukaista sinussa vaativuuden tai uhrautuvuuden lukon, jolloin kiukku nousee siitä tunteesta, että toinen "saastuttaa" työilmapiirin tai kaataa vastuunsa sinulle” . Silloin ei myöskään jää tilaa yhteyden kokemukselle. Mutta näissä tietyissä hetkissä pitää osata myös katkaista..

”Minua alkaa turhauttaa, koska tuntuu, että odotat minun ratkaisevan tämän puolestasi. Tarvitsen sitä, että otat itse vastuun tästä asiasta."

”Kun olet hiljaa, minusta tuntuu, että jään ihan yksin. Se tuntuu pahalta. Voisitko vain pitää minua kädestä tai sanoa, että olet siinä.”

Elämän paradoksi onkin oikeastaan se, että jos sinulla on uhrautuvuuden lukko, vedät puoleesi ihmisiä, jotka uhriutuvat.

Jos sinulla on hylkäämisen pelko, saatat päätyä yhteen sellaisten kanssa, jotka vetäytyvät. Tämä on todella turhauttavaa, mutta se on lopulta myös mahdollisuus: voit parantua lukoistasi juuri näissä suhteissa oppimalla reagoimaan uudella tavalla.

Hätälauseet ovat loistava työkalu, koska ne on valmiiksi mietitty "kylmässä tilassa". Kun tilanne kuumenee ja skeema aktivoituu, aivosi eivät kykene luovaan ajatteluun – silloin tarvitset selkeän, lyhyen lauseen, jonka voit sanoa melkein ulkomuistista.

Kuten ;

”Minun on nyt vaikea pysyä tässä keskustelussa mukana, kun painotus on vain ongelmissa. Käännetäänkö katse siihen, mitä voimme tehdä?"

Tämä eräänlainen blogi aikoinaan lähti siitä, että halusin löytää kanavan millä purkaa työn paineita ja sen juurisyitä ja tunteita, mitkä liittyivät loppuunpalamisesta toipumiseen.

Viime aikoina olen paljon pohtinut vähän samoja tunteita ja ajatuksia mitä silloin kävin läpi. Mulla on ollut työpaikka mihin on ollut kiva mennä. Mutta viimeisten kuukausien aikana, mukaan on tullut huoli. Sellainen työnilo sitä omaa asiakkaan parissa tehtävää työtäni kohtaan ei ole kadonnut, mutta huoli siitä omasta jaksamisesta ja oman työni rajaamisesta on noussut enemmän ajatuksiini. Työniloa kun koetaan silloin, kun oma työ tuntuu hallittavalta, ymmärrettävältä ja mielekkäältä. Siksi on ollut tärkeää tunnistaa työn mielekkyyttä heikentävät epäkohdat ja viestiä niistä myös esihenkilölle. Koska tämä on se millä voin auttaa itseäni jaksamaan ja riittämään työhöni myös tulevina vuosina. 

Työnilo on vahvasti myönteinen tunnetila, jonka ansiosta töihin on kiva tulla ja sieltä on myös mukava lähteä, kun tietää saaneensa aikaan jotain merkityksellistä. Tätä mä olen saanut kokea aika monta vuotta . Iloa siitä, että saan tehdä ja omat voimavarat riittävät siihen mitä teen. Työniloa tunteva on hyvällä mielellä ja jaksaa tehdä työtään. Hänellä on voimia kohdata haasteet, koska hän tietää, että ne ratkeavat. Mutta. Tällä hetkellä mulla on olo, että ne eivät ratkea. En ole varma onko ihmiset valmiita tuleviin muutoksiin. Voimavarat ovat kaikilla loppu ja siitä kertoo työntekijöiden pitkät poissaolot ja sellainen eräänlainen passiivisuus. Oma työ hoidetaan ja uppoudutaan siihen, mutta sellainen me henki on kadonnut ja se sellainen tekemisen ilo. Yhteisesti sovitut asiat jäävät roikkumaan ja niitä ei tehdä, odotetaan, että joku ne sitten tekee.

Ja ymmärrettäväähän se on. Työyhteisö muodostuu yksilöistä ja yksilöillä on erilaisia päiviä – sekä hyviä että vähemmän hyviä. Ihmiset ovat laumaeläimiä ja siten myös herkkiä ympäristönsä mielialoille. Työpaikan ”laumassa” tunteet sekoittuvat ja vaikuttavat toisiinsa jopa tahdosta riippumatta. Ja jos ei erota mihin minä lopun ja mistä toinen alkaa, se riski on suurempi. Vaikkakin tässä kohtaa voin kuitenkin muistuttaa, että kuten mikä tahansa emootio, myös työnilo ailahtelee, eikä sitä aaltoliikettä tarvitse ihmetellä. Se on erilainen vuoden alussa, kuin lopussa. 

Työniloa kuitenkin koetaan silloin, kun työ tuntuu hallittavalta, ymmärrettävältä ja mielekkäältä. Aika usein tätä ilontunnetta nakertavat ”voimavarasyöpöt”, jotka voivat liittyä työyhteisöön tai omaan elämään. Näitä ”voimavarasyöppöjä” olen tunnistanut nyt omassa työssäni ja se on sellainen suurin huoli tällä hetkellä.
Heillä ei ole sellaista osaamistq tarpeeksi, he istuvat palaverissa ja valittavat. He eivät näe ratkaisuja ja haluavat kaikki jäljellä olevat resurssit heille. Samaan aikaan näen, että heillä ei ole osaamista myöskään ratkoa ongelmia koska heiltä uupuu se ohjaava ihminen ketä antaa työlle raamit ja puitteet miten toimitaan. Heiltä uupuu myös se rohkeus tuoda asiat näkyväksi, uupuu se taito sanoittaa mitä minä tarvitsen juuri nyt ja onko tarve mitä sanoitan realistinen. Olenko tehnyt sen mitä minulle kuuluu ja tarvitsenko silti toisen apua. Oma tulkinta tästä on se, että ei olla pohdittu työ raameja ja ei olla tehty omaa työtä mikä itselle kuuluu ja kun rakenteet ei kanna, ei riitä myöskään aikuiset vaikka niitä olisi kymmeniä. Ja väitän, että tässä puhutaan myös pelosta. Pelätään puuttua tiimikaverin toimintaan, koska pelätään tulla hylätyksi. 

Olen huomannut, että työssäni tehdään paljon tulkintoja ja herkästi ajatellaan, että toinen jättäisi asian tekemättä ikäänkuin tahallaan. Ehkä ajatellaan, että ei ole ainakaan minun rooli kertoa, mitä hänen pitäisi tehdä. Ei ole minun tehtävä puuttua, vaikka asiaan liittyisi yhteinen turvallisuuden riski. Mikä taas osaltaan vahvistaa sitä, että asia on ok ja kenenkään ei tarvitse asiaan puuttua. Itse taas en kykene olemaan sellainen, on ne asiakkaat joiden turvallisuuden vuoksi jokaisen velvollisuus on puuttua. Samoin oletetaan, että ihminen osaa tehdä asian ja muuttaa toimintaa hänelle siitä sanomatta. Vaikka hän todennäköisesti ei tiedä miten, jos kukaan ei sitä hänelle kerro. Tämä taas pitkään jatkuessaan vahvistaa sitä, että ihmiset kääntyvät kuin sisäänpäin.
Pelätään, että en voi astua hänen varpailleen ja lopulta kehot puhuvat ja sitten tunteet ovat ohjaimissa. Itse taas näen, että aika monesti tässä on takana myös kokemattomuus. Yksinkertaisesti ei vain tiedetä, miten asian saisi onnistumaan ja koska kukaan ei uskalla puuttua, törmätään kuin seinään. Sen jälkeen ei jää tilaa tulkinnoille ja niiden kautta nouseville tunteille ja lopulta koetaan epäonnistumista, mikä hiljalleen alkaa nakertamaan omia voimavaroja. Olen huono ja en kykene.

Ja tämä onkin se tekijä mikä kuormittaa itseäni tällä hetkellä eniten. Oikeastaan jopa ahdistaa. Koska minä puutun. Olen iloinen, että olen tunnistanut tämän, miten kuormittavaa se lopulta on. Koska silloin en lähde niin herkästi tunteiden vietäväksi. Itse kun en halua olla ihminen joka napauttelee asioista ja asioiden vierestä ja kääntää katseen toisesta pois. Vaan haluaisin olla hän joka nostaa asian esiin ymmärtäen ja tasavertaisesti kaikkia kuunnellen ja osaa palata asian äärelle uudestaan. 

Näen kuitenkin niin selvästi tämän kuvion ja koen tällä hetkellä olevani ainoa työssäni ketä uskaltaa ottaa asioita esiin ja puuttua ja sanoittaa tarvetta. Sitä tarvetta mitä toiselta toivon ja tarvitsen. Samaan aikaan huomaan olevani myös se, kenelle monesti asioita kerrotaan ja tällä hetkellä voin oikeastaan sanoa miksi. Koska olen kasvanut työssäni ja olen se alan ammattilainen ja mitä näitä oli ja minun on nähty olevan se, kuka uskaltaa ottaa asian puheeksi ja tiedetään, että tässä kun aikani asiasta valitan, hän kyllä tarttuu toimeen ja vie asian loppuun asti ja sitähän se tiimin johtajuus on. Sitä, että joku sanoo sen viimeisen sanan. Eikä vain myötäile kuin lastu laineilla. 

Mutta. Tällä kaikella on sitten myös se toinen puoli. Tehtäväni kun ei ole tehdä asioita kaikkien puolesta, vaan jokaisen pitäisi ottaa vastuu ja tehdä se työn oma osuus.Ei vain oman tiimin, vaan kaikkien puolesta. Koska muuten kaikki alkaa väsymään, enkä jaksa myöskään enää itse työn painetta.

Ja näinhän se menee. Voin unelmoida , pyytää ja toivoa ja lopulta jää jäljelle se oma valinta. Samoin kun parisuhteessa. Joskus on hyvä jäädä, jos on halu muuttua ja lähteä, jos muutosta ei tapahdu.

Hyvä yhteishenki niin kuin hyvä parisuhde, syntyy toisten työn arvostamisesta, avoimuudesta, auttamishalusta, onnistumisesta ja luottamuksesta. Sellaisessa ilmapiirissä myös ongelmat on helpompi ottaa puheeksi. Mutta jos osa vain vaatii ja haluaa kaiken, eikä koskaan anna takaisin, tämä alkaa hiertämään koko talon keskinäisiä välejä. Jokaisen pitäisi huomioida ne työkaverit, ei vain sanomalla huomenta. Vaan pysähtymällä ja kyselemällä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Jokaisen pitäisi sitoutua myös noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä, ei oman tiimin vaan kaikkien jaksamisen puolesta ja myös jos niitä muuttaa, kertoa miksi. Kaikkea rakenteita kun ei voi pitää aina samana, vaan niitä pitää pystyä muuttamaan toimivammiksi, jos jokin asia ei toimi. 

Kaikki tunteet tarttuvat peilisolujen kautta ja ne negatiiviset nopeimmin. Ja tämä onkin se, mihin olen omassa työyhteisössäni kiinnittänyt huomiota. He kenen kanssa olen jakanut ajatuksia ja nauranut , he ovat lähteneet. Jäljellä on he, kenen ketkä eivät kulje kohti, vaan väistävät katsetta ja keskittyvät omaan työhön. Sellainen elämän kepeys ja työnilo on kadonnut. Ja silloin nähdään herkemmin uhkakuvia ja asiat tuodaan esiin väärällä tavalla. Siksi yhteishengestä tulisi huolehtia yhdessä ja hyvän johtamisen pitäisi olla tasapuolista ja vastavuoroista, ja jokainen tarvitsisi palautetta työstään. Viime kädessä toki siihen työniloon vaikuttaa myös se työntekijän näkemys työyhteisöstä ja itsestään – ja sitäkin kun voi kehittää ja sitä olen tehnyt tässä kohta parin vuoden ajan.

Tiedän oman heikon kohtani ja se on hermosto. Tiedän sen, että on ihmisiä mitkä saavat aikaan voimakkaita tunteita, mutta voimakas tunne kertoo aina myös itsestäni. En kuitenkaan halua astua pienen lapsen kenkiin, napautella ja puhua vain omista tarpeistani. Vaan haluan tuoda tarpeeni esiin kaikkia kuunnellen ja tarpeeni esiin tuoden. Tasavertaisesti. En myöskään kykene siihen, että haluan taistella resursseista, vaan haluan selkeät sovitut säännöt mitä kaikki noudattaa ja resurssit, mitkä esihenkilö jakaa. Ei työntekijät, koska se ei kuulu omaan työnkuvani.

Kadonneen työnilon voi onneksi palauttaa. 
Ilo kun on tunnetila, jota voi kokea esimerkiksi onnistuessaan jossakin tehtävässä tai viettäessään aikaa mieluisassa seurassa. Iloa kuvaillaan tyypillisesti tyytyväisyyden tai onnen tunteeksi. Kun tämä kupliva tunne siirretään työelämään, puhutaan työnilosta.

Tässä kohtaa joku terapeutti todnäköisesti kysyisi, miten ja mikä on oman työsi voimavara ;

Siihen vastaisin, että työn hallinnan tunne on yksi isoimmista voimavaroistani. Ja se ei ole asioiden kontrollointia. Ja sitä omaa työtä pitää aina aikaa-ajoin yrittää aina  mahdollisuuksien mukaan tuunata itselle innostavammaksi, sopivammaksi ja merkityksellisemmäksi ja osaltaan, se syntyy niistä asiakkaista ja heidän reaktioista. Sekä osaltaan myös siitä, että heillä olisi hyvä ja turvallinen olla. Sekä siitä, että osaisin rajata sitä mikä minulle kuuluu. Sanoittaa ne  tarpeeni kun olen tiimissä läsnä, jotta edellä mainittu turvallisuus säilyy ja ohjata ihmistä sanoittamaan omat tarpeensa, kun en ole paikalla. Koska lopulta se on silloin heidän tehtävä, eikä minun. Ja kaikesta huolimatta tälläkin viikolla siinä onnistuin.