Se alkoi kysymyksellä miksi kehoni huutaa apua ?! 

Pohdimme myös sitä, mikä on tapani silloin toimia. Minulle tuo tapa on käydä ensin omaa tunteen purkua ja sen kautta hakea kuin turvaa muista, kurottautua toista kohti ja jos toinen ei silloin kuule. Ei katso ymmärtävästi, kehoni reagoi. 

Opin myös sen, että jos ihminen ei tunnista omaa tapaansa toimia, tai tunnista omia rooleja ei hän voi kasvaa lähemmäksi itseään tai muita. Siksi on tärkeää luoda itselle selkeä tavoite, ei vain tarina mikä nojaa menneisyyteen ja kokemukseen muista. Koska todellisuudessa tässä hetkessä on vain tämä konkreettinen hetki, se mitä tässä hetkessä tapahtuu.

Vain sitä voi muuttaa, minkä tiedostaa. Luennolla  puhuttiin siitä, että rohkeus ei ole lopulta sitä, että voin kehoittaa toista olemaan pelkäämättä.
Vaan sitä, että autan häntä tunnistamaan oman pelkonsa ja sietämään sitä sitä ennen kaikkea kehollisena kokemuksena ja pysymään toimintakykyisenä pelosta huolimatta.

Totesin kouluttajille, että yritin löytää vuosia rauhaa itseni ulkopuolelta ja tänään ymmärän, että lopulta hain syitä aina muista. Ja nyt olen vuosia tehnyt töitä itseni kanssa, että tunnistaisin ne omat opitut selviytymiskeinot ja erillaiset roolit. Mitkä aktivoituvat tietyissä tilanteissa. Tähän liittyen puhuttiin ennen kaikkea kehollisesta kokemuksesta ja sen tärkeydestä. Koska jos se jää uupumaan, korjaava kokemus jää kokematta ja vain korjaavien kokemusten kautta tunteiden voima heikkenee.
Aika usein se tunnistamaton tunne kun ohjaa elämää ja ihminen tekee valintoja sen ohjaimissa ja jos asia on pimennossa, ei ole myöskään tavoitetta mitä kohti kulkea.

Lopulta aivan kaikessa missä ihminen haluaa kehittyä on kyse tästä.
On sitten urheilija, esihenkilö tai tavallinen tallaaja. Pitää päättää tavoite; ymmärtää tunne , tarve ja oma toiminta. Tehdä siitä kehollinen kokemus ja mennä sitä kohti. 

Omalla kohdalla, nämä vuodet ovat pitäneet sisällään erilaisten roolien tunnistamista ja peilin kääntämistä itseen ja sen kautta muihin. Mitä teen, mitä tunnenj, missä tilanteissa ja miksi. Mitä ajattelen tässä hetkessä ja minkä tunteen se nostaa esiin ja mitä tapahtuu sitten. Mitä jää kameraan jos otan itsestäni videon. Ymmärränkö, pakenenko. Tiuskinko. Onko paikalla minä vai tulkinta sen hetkisestä tilanteessa.

Työssäni tavoite on ollut vahvasti luoda psykologista turvallisuutta. Vaalia yhteyttä ympärillä oleviin ihmisiin. Pitäen kiinni kuitenkin roolista, mikä työhöni kuuluu.

Ja vasta nyt ymmärsin jotakin muuta..

Puhuin vuosia sitten ystäväni töihin omaan työpaikkaani koska hän on saman alan ammattilainen. Silloin en ehkä vielä ymmärtänyt mistä kaikesta tulee olemaan kyse. Yksityiselämässä olen ollut hän kenen puoleen on voinut kääntyä ja myös hän, ketä voi olla sitä mitä oikeasti on. Työssäni olen se tiimin johtaja, ketä ohjaa ja tekee valintoja, astuen myös välillä toisen varpaille. Se on ollut joinakin päivinä vaikea yhtälö, joka on vaatinut työssä suhteessa toiseen selkeitä rajoja ja sen kirkastamista mitä
työtehtäviin kuuluu ja tietoista roolien erottamista. Asioiden sanoittamista.
Koska kun antaa palautetta sen helposti voi kokea henkilökohtaisena torjuntana tai luottamuksen rikkomisena ystävänä. Aika monesti kun ihminen saattaa mennä palautteen jälkeen puolustuskannalle tai vetäytyä, koska roolit menevät sekaisin. Aika monesti myös turhaudumme siitä kun toinen valittaa ja olen ymmärtänyt, että
tämän valituksen takana on tarve mikä ei ole tarpeeksi selkeä. Oikeastaan siitä puuttuu  se konkreettinen pyyntö. Mikä työelämässä on oleellista, että asiat voivat muuttua ja kasvaa. Haastavaa mulle on ollut myös sellainen ns peiterooli. Rooli mitä muut ei tiedä. On ollut päiviä, missä oma tunne-energia on ollut  sekaisin. Olen pohtinut, miksi se yhteys on katki minkä normaalisti löydän ilman työtä ja syy siihen on tämä, mitä tässä avaan enemmän.

Omalla kohdalla tämä roolien sekaisin meno tapahtuu niissä hetkissä, kun oma hermostoni käy kierroksilla. Stressi nostaa päätään ja omat voimat horjuu ja tulee tunne, että paletti leviää. 

Kouluttajani kysyi, että mitä siinä hetkessä tapahtuu.
Ota kuin kamera käteen ja kuvaa se hetki hetki hetkeltä..

Mitä tunnet kehossa hän jatkoi. Mikä on sun tarve ?! 

Keho ylivirittyy. Mitä yritän sanoittaa sanoiksi. Jos toinen vieressä ei sano mitään ja kääntää pois katseen, virityn lisää. Siinä kohtaa äänen paino nousee ja tunnistan tunteen. Aika monesti myös sanoitan, että asia turhauttaa ja saa aikaan stressiä. Toivon sitä yhteyttä, että toinen pysähtyy ja kuulee, että mä yritän tässä ratkaista jotakin asiaa. Koska jos toinen ei sano mitään, se on merkki mulle jo siitä, että hän ei kuule ja kääntää katseen pois ja silloin pitää selvitä yksin.
Mitä silloin taas tapahtuu, katkeaa yhteys ja tässä piilee se asia mitä olen ymmärtänyt. Tässä kohtaa toinen ottaa tunnetartunnan ja hyökkää/ puolustautuu.
Mussa herää tässä kohtaa myös vihan tunne. Koska olen lopulta yrittänyt kuin hakea selkeyttä ajatuksiin ja yhteyttä toiseen ja toinen kääntää silloin selkänsä. Sisimmässäni koen, että  se pyyntö mitä yritän sanoa sivuutetaan. En oikeastaan saa hermostooni silloin sitä turvaa mitä kaipaan ja mitä aika usein viestitän toiselle. Sitä ankkuria mikä työnnetään pohjaan, että virta ei vie mukanaan. 

Mikä olisi toivottu toiminta ?

Varmaankin se roolien selkeys. Työ on työ. Jos on ongelma: miten se ratkaistaan? Mikä on tarve mitä tavoitellaan ?

Koska kun olen se ystävä, tätä harvemmin tqpahtuu ystävyydessä. Mutta koska työssä rooli on eri, se tiimin johtaja, tämä herkästi tapahtuu. Koska siinä kohtaa kun tunteet nousee on tehty jo paljon; luotu ajatus, mikä luo tunteen ja mikä katkaisee yhteyden toiseen. Koska tiimi on kuin perhe ja kun siihen tulee ristiriita, se saa aikaan joko turvallisuutta tai turvattomuutta ja ainakin omalla kohdalla, kehoni kuin huutamaan. Koska työrooli on lopulta eri kuin ystävän rooli.

Mä olen yrittänyt näiden vuosien ajan pohtia, että mitä minussa tapahtuu kehollisesti aika monissa tilanteissa. Sen kautta on avautunut uusi maailma. Mulle tunteet ovat tänään kehollisia.
Tunnistan päivän aikana monia tunteita, mitkä menevät läpi ja mistä päästän irti. Luennolla avattiin, että tämä on se juttu. Jos ei ymmärrä ja näe hetkiä missä autopilotointi käynnistyy, ei voi syntyä oikeastaan korjaavia kokemuksia. Koska ihminen valitsee toisen tien kulkea. Tänään mä näen ja teen töitä sen eteen, että osaisin sanoittaa tarpeen. Koska ihminen ei palaa aina luontaisesti yhteyteen. Nämä hienot psykologiset termit kun ovat oikeastaan selviytymismalleja ja sitä eräänlaista keinottomuutta, millä tunteita kierretään.
Tunne kun on lopulta kehon mielen viesti, tarve taas kertoo sen mitä yritän suojata ja toiminta se, miten toimin siinä tilanteessa ja sen jälkeen selviää, kykeneekö ihminen yhteyteen vai katkaiseeko hän yhteyden toiseen. Jos toiminta on hyökkäävä  ja irrallaan itsestä, se kertoo, että silloin tapahtui jotakin ja olin ”jossain muualla” kuin tässä. 

Ja tällä tarkoitan sitä, että ihminen voi kävellä 80% kävelylenkeistä niin, että ei osaa kertoa mitä lenkillä näki. Jos joku hänelle pitää pienen kyselyn lenkin jälkeen. 

Mulle työ on sellainen asia, että teen sen niin hyvin kuin pystyn. Olen ollut tiimissä, missä tiimin johtaja käytti asemaansa väärin ja koko tiimi väsyi. Tähän nitoutui kokemus, mikä oli hyvin kehollinen ja se oli ahdistus. Yritin pitää tätä ahdistusta sisälläni, jolloin sain rytmihäiriöitä.
Pelkäsin, että menetän ammatilliset kasvoni ja en voi olla sitä mitä oikeasti olen ja oikeastaan menetinkin, kun työnohjauksessa huusin työkaverille, että lopeta se valehtelu ja paskan jauhanta. Hän kun oli narisisti. Tiedän, että tässä työ ja ystävyys roolissa on jotakin samaa. Peittelen jotakin ja toisaalta päästän jotakin tunnetasolla ulos ja samaan aikaan tiedän, että enempää ei voi päästää ja jos päästän, on vaara, että menetän ammatilliset kasvoni ja sitä en halua.

Siksi koen, että tämä keskustelu on käytävä..

Koska lopulta tärkeintä on se, että kun toinen kadottaa itsensä. Toinen vetää pinnalle ja työssä rooli on vahvasti työhön liittyvä. Eikä tämä oikeastaan liity, edes vain ystävääni. Vaan kaikkiin, jokaisen pitäisi työyhteisössä vaalia yhteyttä, vaikka tunteet elävät arjen keskellä. Heittää se pelastusrengas, nähdä ja kuulla mitä toisella on arjen keskellä sanottavaa. Helppoa se ei ole, koska mukana on tunteet. Mutta sen voin luvata, että sitä voi harjoitella. 

Jäin ihan pohtimaan:

”Sellaista elämän kepeyttä totesin ja sitä, että olen saanut olla sellainen kuin olen. Ei ole tarvinnut pienentää itseään, olet rakastanut ja antanut luvan olla ja kasvaa. Olet kestänyt mun tunteet, etkä ole kääntänyt selkää. Olemme voineet tarkastella elämää, niin mennyttä kuin tulevaa. Pohtia tunteita, tarpeita, käyden läpi myös kipukohtia, välillä itkien ja välillä nauraen, mutta rakastaneet ja rakentaneet yhteyttä ja halanneet aina lopuksi.

Olen oppinut sulta myös sinnikkyyttä, huumoria, puheliaisuutta ja resilienssiä. Sitä, että aivan kaikesta voi selvitä!”

Tänään ymmärrän paremmin miksi minä olen minä ja miksi äiti tuntee niin kuin kokee. 

Ymmärrän nyt myös äidin pelon juuren ja turvattomuuden.
Aittakokemuksen, missä äiti oli lapsi ja pelko meni kehollisena kokemuksena niin suureksi, että se sai äidin lamaantumaan.

”Niin. Silloin tunsin, että naps, sekoan! Hän napsautti sormiaan.

Ja jatkoi. Olin silmät auki koko yön, tuskan hiessä! Ja ajattelin, että se oli tässä! En voinut tehdä muuta kuin rukoilla !”

    ⁃    Olit lamaantunut, totesin!

Vielä tänäänkin pelko taitaa olla yhtä kuin tuo lapsuuden kokemus. Siksi aika usein äitini toteaa, että ei häntä pelota. Jos toimintakyky vain säilyy. Mutta entä jos ei ole kyse sekoamisesta? Entä jos kyseessä oli paniikkikohtaus?! Siinä ajatus on tämä, kun tunne tarttuu ohjaimiin.

Ohjasin äitiäni tuomaan itselleen turvaq ja eriyttämään sitä hetkeä tästä hetkestä. Siinä pohdimme pöydän äärellä tunteita kaiken takana ja ohjasin keskustelua kohti äidin omia tarpeita.
Mikä sitä turvqq tuo, kysyin. Entä mitä sanoisit sille sinussa olevalle lapselle ja miten tärkeää on ymmärtää tänään, että pelollakin on tärkeä tehtävä. Koska jos sitä ei ole, se ei voi pelastaa henkeäsi.  Ymmärrys siitä, että tässä hetkessä kaikki on hyvin ja tässä hetkessä voin jo valita toisin. Ei tarvitse olla jähmettyneenä. Vaan voin olla tarvitseva, tehdä asioita mitkä luo turvaa ja kasvattaa yhteyttä toisiin.

Niitä siinä pohdimme. Yhdessä! Kahvikupin äärellä, vaihtaen ajatuksia. Äiti on yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä- siksi kaikki herättää välillä suuriakin tunteita.
Koska roolit ovat muuttuneet. Mutta rakkaus ei välillämme ole muuttunut ja miten tärkeitä ovat nämä korjaavat kokemukset.

Äitini halasi ja totesi;

Voi rakas! Kiitos näistä kauniista ja hyvistä sanoista . Olen otettu  miten rakkaus  meidän välillä on säilynyt  ja siihen olen aina pyrkinytkin. Enkä halua sitä menettää koskaan .

❤️

Tämä päivä tarjosi kuin uudenlaisen tavan kokea itsensä ja maailman turvalliseksi.

Syksy on mulle jotenkin kuormittavampaa aikaa. Voimavarat heittelevät ja unenlaatu vaihtelee.
Myös rasitusikkunan väli vaihtelee.
Olen monesti miettinyt, että syksy olisi mulle pelkästään jo sellainen syy, että voisin muuttaa pois Suomesta. Koska se auringon valo ja lämpö antaa mulle voimaa ja energiaa ja helpottaa samalla myös kehon kiputiloja. 

Olisi ihana aina kertoa miten hyvin menee, mutta näin se on, että on niitä kivoja ajanjaksoja ja voimaa vieviä ajanjaksoja ja syksy on mulle sellainen.  Syksyllä joudun priorisoimaan asioita enemmän kuin normaalisti. Antamaan tilaa tunteille ja niiden purkamiselle. 

Ja tämä viikko on haastanut mun jaksamista.

Ystäväni soitti mulle eilen ja kyseli kuulumisia ja kysyi; että onhan sulla hetkiä itsellesi kaiken keskellä?! 

Hän on yksi heistä, ketä kestää tunteeni ja kuuntelee turhautumiseni ja ohjaa kuin takaisin reitille. Hän antaa ensin tunteen nousta ja sen jälkeen navigoi
siihen, että pysähdyn ja kiinnitän huomioni oleelliseen- itseeni. Hän ei tee tulkintoja tai ratkaise ongelmaa. Vaan istuu sen äärelle ja ohjaa näkemään sen mikä lopulta siinä hetkessä on merkityksellistä. Tällä viikolla se oli, tämä hetki ja tyhjät akut.

Sanoin hänelle, että arvostan sitä kun sanot ja olet läsnä…

Mä kun olen aika usein se muiden kannattelija. Löydän ne sanat, millä ohjaan ihmistä katsomaan kuin omaan taustapeiliin. Mutta aika usein, yritän selvitä yksin ja kun sitä jatkuu tarpeeksi kauan, annan lopulta tunteiden tulla esiin ja näkyväksi. Annan luvan itselleni silloin kiihtyä, avaan painekattilaa ja vapautan tilaa tunteille.

Olen paljon pohtinut omaa jaksamista ja sitä
miten Koronan jälkeen minussa tapahtui jotakin. Yli puolisen vuotta olin todella väsynyt ja keho käyttäytyi oudolla tavalla. Sykkeet nousivat pienestä ja kun sietokyky ylittyi, huimasi. Edelleen vielä vuosien jälkeen, kehon akkujen latausanturi takkuaa ja joudun kiinnittämään huomiota paljon enemmän siihen, miten kehoni palautuu ja miten se kuormittuu. Tällä viikolla koirien vatsapulmat, koirien pitkittyneet aamurutiinit, äidistä huolehtiminen ja omat aamuiset migreenit ja kehon kiputilat ovat nostaneet kuormaa ja saaneet stressitasot ja verenpaineet nousemaan. Olen tiennyt jo oikeastaan aamulla, millainen päivästä tulee. 

Teen jaksamisen eteen aika paljon töitä..

Sanoin eilen miehelleni puhelimessa, että tätä tämä nyt on, kun hän on poissa. Tämä ei ole ”valitusta siitä”, että onpa mulla asiat huonosti. Vaan asia mikä kuormittaa ja syö mun voimavaroja. Lopulta toivon, että pysyt näissä hetkissä
erillisenä minusta.
Se ei ole asia millä haluan kuormittaa sinua, tai saada sinut tekemään sieltä käsin jotakin.

Vaan tämä kyseinen hetki ja nämä asiat, saa minut tuntemaan näin ja tarvitsen tässä hetkessä lopulta vain sitä, että kuuntelet. Ehkä ymmärrätkin jotakin
ja olet sen hetken läsnä, etkä tekisi tulkintaa minun puolesta, mikä on irrallaan tästä hetkestä.

Koska aika usein hän soittaa päivittäin ja kyselee kuulumisia ja kun kerron näistä aamuista, hän turhautuu. Koska ei voi osaltaan työpaikaltaan asiaan vaikuttaa ja olen tästä aivan samaa mieltä. Sitä en edes vaadi. Mutta jatkoin, että jos olen kuormittunut et voi olettaa, että vastaan puhelimeen aina iloisesti. Koska tämä nyt vain on asia mikä on ja elää ja tuo haasteita ja herättää tunteita ja syö paljon myös voimia. 

Olen esittänyt näissä tilanteissa toiveen, että jos et pysty kuuntelemaan ja kiihdyt mun mukana. Älä kysy. Koska en kuormittuneena kykene sen parempaan ja aamut mitkä on mulle haastavia, ei parane sillä, että olen asiasta hiljaa ja painan tunteeni sisääni. Voin kertoa toki asioista myös myöhemmin ja toisaalta, voin olla näistä myös kertomatta, jos toinen saa sen kautta tunnetartunnan ja alkaa tekemään asiasta omakohtaista tulkintaa. Koska silloin koen, että jään asian kanssa yksin ja toinen ei kykene yhteyteen. Myönnän, että tämä herättää mussa ajatuksia ja tunteita. Mutta en lähde tässä enää juupas eipäs väittelyyn ja jaan asian hänelle ketä ehkä kykenee pitämään minut itsestään erillisenä.
Koska koen, että myös mulla on oikeus mun omaan tunnemaailmaan ja mielipiteisiin. Ennen kaikkea sen hetkiseen kokemukseen ja siihen, että voimat ovat sillä hetkellä vähissä ja etsin keinoja selviytyä. Priorisoimalla ja päästämällä irti.
Ilman, että toinen vierellä kokee sen olevan häneltä pois. 

Opintojen äärellä on puhuttu paljon tunnetartunnoista ja peilisoluista. Siitä mitä ne ovat ja miten ne toimivat vuorovaikutuksessa toiseen ja näin ne lopulta toimivat.
Peilisolut ovat aivojen hermosoluja, jotka aktivoituvat sekä silloin, kun ihminen tekee tietyn ilmeen tai kokee tunteen, että silloin, kun hän kuulee tai näkee jonkun toisen tekevän saman tai kokevan kyseisen tunteen. Tämä muodostaa pohjan sille, että osaamme lukea muiden aikomuksia ja reagoida niihin oikein – ilman sanoja. Kun olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa tai altistumme muiden tunnekuormalle, peilisolut käyvät ylikierroksilla. Silloin tartuntoja tapahtuu eniten. Ja tämä on ollut työssäni tärkeää tunnistaa. Sekä  läheisissä suhteissa toiseen, että pystyn pysähtymään myös toisen tunteen äärelle. Katkaisematta yhteyttä häneen. Omassa parisuhteessa olemme käyneet näistä paljon keskusteluja. Sen kautta olemme paremmin oppineet sanoittamaan tarvetta ja kuuntelemaan  ja kuulemaan aidosti mitä toisella on asiaa, että ei jäisi liikaa tilaa sille, että alkaa nojaamaan omaan tulkintaan.

Tyyliin; 

Ajatus; Siinä hän istuu töiden jälkeen sohvalla, eikä koskaan siivoa.

Mikä käynnistää hermoston ja näkee toisen toiminnan uhkana.

Kysymys; Miten sä voit ja onko kaikki hyvin? Jaksaisitko olla mun apuna ?

Mikä luo vastaavasti taas hermostossa yhteyttä toiseen..

”Mutta hei, miten sä olet jaksanut tän viikon?! ”

Ystäväni jatkoi..

Ne lyhyet hetket yksin rauhassa palauttavat hermoston ja “nollaavat” jatkuvan tunnepeilauksen myös työssäni, sanoin. Sekä katkaisevat sen päässä olevan ajatustulvan.
Näitä hetkiä olen tällä viikolla saanut hyödyntää myös kotona . Olen herännyt aiemmin, että saan enemmän aikaa rauhoittua. Juon rauhallisen aamukahvin. Ja olen todennut, että se ei ole itsekkyyttä, vaan hermostollista huoltoa: aivot tarvitsevat aikaa erottaa, mikä tunne on oma ja mikä on toisen.

Ilalla olen mennyt aikaisin nukkumaan. Kuunnellut äänikirjoja. Olen pyhittänyt illat levolle. 
Päästänyt irti kaikesta. Syönyt hyvin ja pysähtynyt itseni äärelle. 

Mutta tänään, kun heräsin migreeniin jälleen kerran. Suru nousi esiin. Itkin ja annoin sille luvan. Jostain syystä aika usein itku aktivoi migreeniä, mutta tänään kun kohtauksia oli ollut 3 päivää, se helpotti päänsärkyä ja toi hetkesi olon…

…. että kyllä tämä tästä taas!

Toinen oli se, että menimme viettämään kesää Savonlinnaan. Olimme aloittamassa lomaa. Tunne oli käsinkosketeltavan innostunut ja odottava. Päivä oli lämmin ja vanhempani antoi meille serkkujen kanssa muutaman markan ja saimme itse käydä ostamassa R- kioskilta irkkareita. Muistan ne katseet, sen levollisen tunneilmapiirin. Oli kesä, oli alkavan yhteisen kesän pirskahteleva riemu. Oli isovanhemmat ja ne irkkarit. Vielä tänäänkin muistan sen salmiakin maun mitä valitsin omaan pussiin ja jos muusta karkista haluan eroon, niistä en koskaan. Jo yksi karkki riittää siihen, että se tuo vielä tänäänkin mielihyvää. 

Toinen rakas muistijälki liittyy lapsuuden kesiin myöskin. Äidin lapsuuden kotiin Keski-Suomeen. Olimme savusaunassa. Oli jälleen kesä, ja auringon lämpö. Oli isoäiti ja äiti ja sisko. Olimme saunoneet juuri savusaunassa. Vetäisin pyyhkeen lantiolle ja juoksin paljain jaloin saunan jälkeen kylmää, kosteaa nurmikkoa pitkin mökkiin. Muistan vieläkin sen tunteen; laskevan auringon lämpö ja säteet iholla,  nurmikon kosteus ja tuoksu ja saunan tuoman lämpö iholla. Kannoin käsissäni pientä limpparipulloa ja juostessani varoin, että sieltä ei läikkynyt juomaa yli. Pullossa oli sitä tummaa Hartwalin omenalimua. Hassua, että juuri tämä hetki, se pienen pieni hetki, on porautunut jonnekin syvälle tunnemaailmaani. Ei siinä ollut sen suurempaa. Oli vain ne tärkeät ihmiset, ja aistikokemukset.
Vielä tänäänkin kesä, sauna, se tietty omenalimu ja nurmikko paljaiden varpaiden alla, saa aikaan tuon hyvän olon tunteen.

Pystyn kuin tavoittamaan tuon pienen lapsen uudestaan vielä tänäänkin, mikä minussa silloin oli ja usko tai älä, on edelleen..

Näihin kumpaankin kokemukseen nitoutuu vahvasti myös läsnäolon tila. Sen ansioista nuo tunteet ja aistikokemukset on kuin koodattu hermostooni. Edelleen rakastan tervan tuoksua, kesän lämpöä ja salmiakin makua. Myös omenalimu maistuu yhtä hyvältä kuin silloin lapsena.

Nämä hetket lapsuudesta on mulle merkityksellisiä. Koska voin palata näihin hetkiin myös aikuisena. Sulkea silmäni ja keskittyä tähän samaiseen läsnäolon hetkeen; heinään varpaiden alla, saunan löylyihin iholla. Tai salmiakin makuun huulilla. Voin tavoittaa, sen rakkauden mitä näissä hetkissä tunsin…

Muistan olleeni lapsena ala-asteella sellainen ujo ja hiljainen, se luokan takapulpetissa omissa maailmassaan viihtyvä introvertti. Teininä en ollut hyvä koulussa ja jännitin ja pelkäsin yli kaiken esillä oloa. Ihailin salaa heitä, ketkä olivat vahvasti esillä. Tykkäsin piirtää ja maalailla
tauluja. Viihdyin myös yksin. Kun lapsena ujouteni vuoksi kuljin usein ”varpaillani” joka paikassa, nuorempana taas samaistuin heihin kenellä voimaa oli ja opin elämään kameleontin tavoin, jotta en aiheuttaisi kenellekään harmia tai muita ikäviä tunteita. Voimakkaat tunteeni näytin vain kotona vanhemmille.
Muuten oli helpompi kääntää tunteet sisäänsä, näin pärjäsin parhaiten, olla kuin se kiltti tyttö. Nuorempana koin sisäistä levottomuutta, jota kukaan ei minussa nähnyt. Kun oli paha olo, kirjoittelin päiväkirjaa, mutta ne syvimmät tunteet jäivät käsittelemättä. Olisin tarvinnut enemmän niitä kehollisia turvan kokemuksia ja sitä, että joku tavoittaa minussa olevan tarpeen. Edelleen se tietynasteinen pelko ja turvattomuus kulki minussa mukana, se teki valintoja puolestani ja esti elämästä. Aloin uskomaan tietämättäni sitä samaa tarinaa kuin lapsena; ehkä olen vähän saamaton. Ehkä en osaa ja pysty. Enkä oikein ääneen osannut pyytää edes apua. Suuntaviitat elämässä katosivat. Aloin rakentamaan roolia, missä kovuudella oli se isompi rooli.

Viimeksi opinnoissa puhuimme psykologisesta turvallisuudesta 
Turvan kokemuksesta. Tähän nojaa oikeastaan kaikki. Turvan kokemus syntyy autonomisessa hermostossa suhteessa  omiin vanhempiin. Ymmärtäminen aikuisena tapahtuu mielessä, mutta opittu vanha tapa elää ja on siellä hermostossa. Siksi voit tietää tarkalleen, mitä haluaisit tehdä toisin – mutta silti jokin sinussa vetää takaisin tuttuun ja turvalliseen hermoston tapaan. Ja siksi se ns lisää yrittäminen ei ole ratkaisu.
Ratkaisu on päinvastainen. Kun muutoksen tieltä poistetaan vastustus, hermosto ei enää taistele muutosta vastaan – eikä tarvitse käyttää vuosia itsensä muuttamiseen.

Voisin sanoa, että turvan kokemus omassa työssäni syntyy kauttani niissä hetkissä, kun kyykistyn aikuisena pienen ihmisen tasolle.
Katson syvälle silmiin, hymyilen, kosketan ja tavoitan sen sisimässä olevan pienen sydämen ja hänen tarpeen. Turvaa syntyy lopulta vain aidossa läsnäolon kokemuksessa ja kosketuksen kautta. On ollut tärkeää oivaltaa, että nämä
lapsuudessa opitut turvan kokemukset siirtyvät mukanamme aikuisuuteen. Joko ne kokemukset hermostossa sitten kohtaavat , tai ne välttelevät. Mutta se mikä lohdullista, sen minkä hermosto on oppinut, sen voi myös vähitellen poisoppia ja ikäänkuin koodata ja rakentaa uudelleen.

Turva ja hoiva on siis kehollisia tunteita ja niitä
Ei tavoita, jos jokin itsessä on aikuisena kesken. Työssäni paljon kohtaan kouluttajani mainitsemaa ns kiintymyshuutoa. Huutoa, että jotain yhteydestä jää katki.
Aika monesti näen, että aikuinen voisi toimia näissä
tilanteissa toisin. Mutta jokin osa hänessä ei ymmärrä toimia. Jos aikuinen ei kohtaa lasta oikein, jää tämä kehollinen vireystila päälle ja tunteiden säätely ei toimi ilman aikuisen tukea. Vastaavasti  silloin kun vaaratutka toimii tasapainoisesti - se viestittää vaarasta oikeaan aikaan. Jos taas tulkitsemme vaaraa tulkintojen nojaamana, vaaratutka alkaa välittämään vaaraa väärissä tilanteissa .

Olen paljon opiskellut elämän aikana. Tärkein matka on ollut se, että olen tehnyt matkaa itseeni. Kohdannut tunteita ja oppinut sanoittamaan tarpeitani. Sen kautta olen kohdannut myös nämä lapsuuden tunteet uudelleen ja olen oppinut sanoittamaan tarpeeni. Olen opetellut olemaan itselleni se vastuullinen vanhempi, joka tuo turvaa sille sisäiselle lapselleen.
Olen saanut rohkeuden toimia, tavoitella unelmia, tunteista huolimatta. Tärkeää on ollut myös se, että ymmärrän muita ja heijastan toisten kautta peiliä myös itseeni. Olen paljon pohtinut, mitä minä teen silloin, kun paine ympärillä kasvaa.

Ja nyt ymmärrän…

”Ahaa. Tätä minä ajattelen.
Tätä minä teen, kun en tunne oloani turvalliseksi”…

Olen opetellut vuosia asettamaan rajoja. Vielä
tärkeämpää on kuitenkin ollut oppia asettamaan rajat oikealla tavalla. On ollut välillä jopa raskastakin huomata, että
kun oppii asettamaan rajat, se herättää vääjäämättä aina tunteen toisessa. Rajojen asettamisesta puuttui itselläni vuosia kuin tasapaino. Alkuun pahoittelin ja koin tästä vahvaa syyllisyyttä. Nyt aika monesti näen jo syvemmälle;

Näen, että hänellä on paha olla, mutta se paha olo on hänen prosessinsa, eikä minun tehtäväni ole korjata sitä.

Tähän liittyen rajoista puhutaan yksilötasolla ns omista rajoista ja laajemmin, tasapainoisista rajoista. Joko rajat ovat liian tiukat tai löysät . 
Tasapainoiset rajat tarkoittavat , että olemme suojassa ja osaamme asettaa rajat, mutta pystymme huomioimaan myös toisen tunteet ja ajatukset. Sekä pystymme säätelemään tunteita toisen kehon viestien mukaan ja osaamme myös arvioida miten kenenkin kanssa kannattaa keskustella ja missä tilanteissa .
Tähän liittyy myös se, miten me kohtaamme toisen, kun toinen viestittää tunteillaan ettei kaikki ole hyvin. Osaanko empaattisesti kohdata, vai kiirehdinkö ja alan neuvomaan toista surussa tai tunteessa eteenpäin.

Olen tehnyt paljon töitä omien tunteiden kanssa. Haastanut itseäni ja opetellut tuntemaan myötätuntoa niin itseäni, kuin toisia kohtaan. Aikoinaan kun prosessoin itseäni terapiassa, koin tulleeni sen jälkeen vähän jopa minäkeskeiseksi. Terapian loppuvaiheen "minäkeskeisyys" on usein välttämätön suojavaihe. Kun rajat löytyvät, niitä joutuu aluksi puolustamaan joskus hyvinkin jyrkästi, jotta ei valuisi takaisin vanhaan. Vasta sen jälkeen, kun rajat tuntuvat turvallisilta, alkaa lopulta laskea suojamuuria ja päästää herkkyyden sekä aidon kohtaamisen esiin.  Haluan seisoa omilla jaloilla, mutta en koskaan niin, että kohtaisin toisen ilman empatiaa ja kiitoksen sanaa. Koen, että silloin jotain jäisi kesken ja en kykenisi näkemään häntä ihmisenä. 

Tänään ymmärrän, että
tunteet tulee ja menee. Samoin ajatukset. Kun odottaa hetken ja kokee tunteen, joka täyttää sillä hetkellä maailmani, hetken päästä se on jo vaihtunut toiseksi. Ellen yliajattelun kautta jatka sen voimaa. Aika usein uskomme ajatuksiamme, välillä pohdin. Mitä meistä tulisi jos uskaltaisimme luottaa.

Siksi näen tärkeänä viikonloput ja arjen joka irrottaa hetkeksi kaikesta. Se ei tarkoita enää sitä, että en voisi tehdä jotakin työasioita kotona tai käydä läpi haastavaa tunnetta läpi töiden jälkeen. Vaan se tarkoittaa sitä, että voin purkaa, sallia ja tunteista huolimatta pysyn toimintakykyisenä. Ja jos jokin työasia kotona auttaa jaksamaan arjessa, silloin sen paikka työstämiseen voi olla joskus myös koti.
Tunnistan nykyisin myös sen, missä menee yliajattelun raja ja miten se vaikuttaa kehooni. Siksi tämä on osattava myös katkaista.

Viime viikonloppuna olin ystäväni kanssa syömässä ja kulttuurin äärellä. Istuimme rannalla, nautimme lämpimästä päivästä ja juttelimme, päivitämme kuulumiset ja nauroimme. Tänä viikonlippuna taas nautin siitä, että sain olla kotona ja kävin laittamassa isän haudan kuntoon. Tein hyvää ruokaa, lepäsin ja istuin terassilla viltin alla.

Ja kumpikin vaihtoehto palveli sen hetkisiä omia tarpeitani..

Omasta terveydestään huolehtiminen on kuitenkin normaalia. Nuorempana paljon myös sivuutin asioita, enkä jaksanut niillä vaivata mieltäni. Koska tiesin, että ihmisellä nyt voi olla jokin pieni laukaiseva tekijä, joka saa hänet huolestumaan. Laukaisevan tekijän havaittuaan hän alkaa tulkita omaa kehoaan niin, että kehon toiminnoista ja ilmiöistä löytää ikään kuin ilmiselviä sairauden merkkejä. Siksi en halunnut hakea vain diagnoosia, vaan yritin elää oireiden kanssa. En halunnut olla yhtä kuin sairaus. Silloin kuitenkin koin aika monesti tulleeni kohdatuksi sairauksieni kanssa. Kun menin lääkäriin, minua ei kohdattu vain sairaana vaan ihmisenä. En kokenut vähättelyä,

tai hoitoon pääsyn vaikeutta.

Nyt jokin on muuttunut ja se ei tunnu hyvältä.

Olen tämän vuoden aikana joutunut muutamia kertoja tilanteeseen, missä olen oireideni kanssa kohdannut vähättelyä ja olen joutunut kuin potilaan paikalta siirtämään itseni lääkäriksi ja etsimään kuin vastauksia itse omiin oireisiin. Koska en ole saanut hoitoa niihin muuta kautta.

Näinhän se menee, että kun kiintymyssuhde aktivoituu muuttuu keskustelun dynamiikka. Yleensä tämä tapahtuu omalla kohdallani silloin, kun en tule kohdatuksi.

Silloin koen yksinäisyyttä, ulkopuolisyyttä ja pahaa oloa. Tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään on kuitenkin ihmisen tärkein psyykkinen perustarve. Kun tämä tarve ei täyty, se voi herättää surua, turhautumista tai vihaa. Näin on käynyt myös viime aikoina.

Olen koko elämäni kokenut jossain määrin kipua. Siksi olen opetellut selviämään kivun kanssa. Mulle ns liike on ollut aina lääke ja en ole pystynyt jäämään kipuun makaamaan. Koska se ei vain aina toimi. On ollut pakko opetella elämään kivun kanssa. Muutaman kuukauden ajan olen kuitenkin joutunut päästämään osittain myös tästä ajatuksesta irti oman selkäni kohdalla, aina se pelkkä liike ei tuo apua ja jälleen on ollut pakko pysähtyä ja pyytää apua heiltä ketkä ymmärtävät paremmin mistä on kyse. Olen tullut kohdatuksi maksalla siitä, että saan hoitoa ja olisin jäänyt kipuni kanssa yksin jos rahaa ei olisi ollut. Olen täällä kirjoittanut mielen palikoista, mitä yleensä liikuttelen omassa mielessäni näissä tilanteissa. Samaa teen myös kivun kohdalla: 

Hyväksy kipu osaksi elämää, jotta se ei hallitse kaikkia ajatuksiasi.

Kokeile tietoista ja rauhallista hengitystä kehon rentouttamiseksi ja hengitä sen läpi.

Pidä kiinni säännöllisestä ja terveellisestä arjesta.

Liiku kevyesti omien rajojesi puitteissa.

Tärkeää on ollut jatkaa sellaista arjen elämää. Koska aika moni asia vain kuuluu ikääntymiseen ja moni asia paranee sillä, että liikkuu ja hoitaa kehoa ammattilaisten, lääkkeiden ja liikkumisen voimin.

Se on ollut todella tärkeää, koska jos olen jännittynyt, tuntuu kipu vielä pahemmalta. Seurauksena on silloin kivun ja jännityksen oravanpyörä. Mitä pidän yllä myös omien ajatusten voimalla.

Tämä viikonloppu meni lääkkeiden voimin. Söin sen mitä lääkäri määräsi ja lepäsin. Kirjaimellisesti lepäsin, otin lääkkeet, menin sikiöasentoon ja vaivun omaan ”horrokseen” pariksi tunniksi. Selkä on tänään vähän parempi, ei kunnossa, mutta parempi.

Sen kunniaksi, laitan hiuksiin hiusvärin ja kasvoille kasvonaamion ja ostan jonkun ihanan leivoksen. 

🩷

..Haluan uskoa, että selkä tulee kuntoon…

🩷

💚

Jokaisen työvuoden jälkeen tuijottelen aina hetken seinää ja toivon, että pääsisin taas käyntiin. Ja niinkuin täällä olen paljon kirjoittanutkin, että sen tuijottelun kautta muodostuu se tila, jossa voin odotella esiin nousevia tunteita.

Silloin olen herkkä reagoimaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Levänneenä sitten voin saada päähänpiston, että maalanpa tämän seinän. Ajan siltä istumalta kauppaan, ostan maalin ja pensselit ja alan hommiin. Reissun jälkeen otin vain aamukahvin ja istahdin terassille. Olen opetellut sietämään myös sitä, että jokin asia voi ja saa jäädä kesken ja kaikkea ei tarvitse tehdä heti.

Omasta loppuunpalamisesta oppineena voin tänään sanoa, että syyt väsähtämiseen eivät ole niin yksinkertaisia, kuin liiallinen työmäärä ja kiireinen arki. Syy on usein syvemmällä. Lomalla olen siksi yrittänyt välttää sitä, että menisin vauhdikkaasti hetkestä toiseen ja suorittaisin myös vapaa-aikaa. Koska tekemisestä puuttuu silloin sielullinen syvyys. Se ei lataa energiaa, vaan voi viedä sitä. Mutta en ollut myöskään tekemättä yhtään mitään.

Burn out kun syntyy usein hitaasti hiljaisista kompromisseista, jotka vievät sua kauemmaksi siitä, kuka sinä lopulta oot. Taustalla on usein syvälle juurtuneita ajatus- ja toimintamalleja, jotka eivät enää palvele hyvinvointia. Näin oli myös omassa uupumisessa; oli opinnot mitkä oli pakko työn puolesta käydä loppuun ja työ mikä tuntui hyvältä ( turvalliselta ) mikä otettiin pois, koska meni terveys. Oli pakko luopua, mihin mieli ei ollut valmis. En pystynyt itseni kanssa kompromissiin. 

Ehkäpä juuri siksi epävarmuuden sietäminen väsyneenä ja kuormittuneena on mulle haastavaa. Epävarmuuden keskellä kun aivot herkästi alkavat varautua pahimpaan. Silloin en näe enää ratkaisuja. Vaan mieli skannaa koko ajan uhkia. Tämä muistuttaa aika paljonkin siitä, kun joskus paloin loppuun ja siihen liittyen mieli tekee myös virhetulkintoja vielä tänäkin päivänä. 

Monella on tapana käsitellä näitä tunteita ; välttelemällä, tarkistelemalla tai itselleni hyvin tyyppillisellä tavalla , liialla ajattelulla. Kun epävarmuus yritetään ajatella pois, mieli yrittää etsiä siihen ratkaisun ja jos taas päälle jää se ns negatiivinen kehä, se lisää vastaavasti ahdistusta. Omalla kohdallani se ei ole vaihtoehto. Jos keho on väsynyt, ei liikunta silloin vaan toimi. Tälläkin lomalla olen loman alussa keskeyttänyt ihan itseni ääneen ja olen yrittänyt olla läsnä ja olen ottanut murehtimiseen ja yliajatteluun etäisyyttä ja pyrkinyt tekemään ne asiat mihin voin vaikuttaa. Joku joskus sanoi; että murehtiminen voi olla merkki myös älykkyydestä. Fiksut ihmiset osaavat ennakoida ja ymmärtää syvemmin mikä voi mennä pieleen ja koittavat löytää siihen ratkaisukeinoja.

Epävarmuuden ja ahdistuksen hetkissä olen laittanut mielen peruskunnon 5 asiaa kuntoon; uni, terveellinen ruokavalio, säännöllinen liikunta, sosiaaliset suhteet ja mielekäs tekeminen. Näitä palikoita olen liikuttanut tälläkin lomalla. Koska aina kun tekee itselle jotain merkityksellistä kohoaa myös mieliala ja se tekeminen vie huomion pois ajatuksista. 

Tänään annoin aikaa liikunnalle. Eilen annoin aikaa äidille.

Töissapäivänä olemiselle. Kävin silloin verikokeissa, enkä lähtenyt salille, vaan lepäsin. Tiistaina olimme konsertissa ja keskiviikkona kävin kehonkorjauksessa. Se teki todella hyvää ja vapautti kipua ja antoi kehollista tilaa rentoutua. Huomenna menen kylään ystäväni luokse ja maanantaina alkaa arki.

Kun aloitin loman, en saanut kiinni ajatuksesta; että olen lomalla! Ja nyt en saa kiinni ajatuksesta, että aloitan työt. Toisaalta, tarvitseeko?! 

🩷

Jospa menisi vain päivän kerrallaan ja eläisi hetkessä …

🩵

Toisin taas kuin hormonien merkitys tähän kaikkeen. Mikä omalla kohdalla tuntuu välillä hyvin epänormaalilta. On ollut tärkeää valita hitaampi arki, luopua vaatimuksesta olla entisellä tasolla ja antaa lupa itselle levätä. Sallia itselle myös suru, viha tai pelko sen sijaan, että taistelisin omia tunteitani vastaan. Hyväksyä, että kehoni toimii tietyllä tavalla juuri nyt – "antaa kehon olla" ja sallia myös väsymys  ja erinäiset oireet ja kolotukset ilman syyllisyyttä.

Tälläkin lomalla itsemyötunto on ollut tärkeää. Lähtökohta siihen, että voin auttaa tai olla läheisilleni se paras puoli minusta, on ollut se, että pystyn suhtautumaan itseeni ymmärtävästi ja myötätuntoisesti. Myötätunto itseä kohtaan on ollut erityisen tärkeää haastavissa hetkissä. 

Sanoin miehelleni etelässä; 

”Me emme ole yksi, vaan olemme kaksi erillistä ihmistä ja meillä kummallakin oma hermosto ja erillaiset tarpeet. Nämä hermostot kun keskustelevat keskenään. Tunnen kehossani kun sinun hermosto virittyy loman alussa ja minä kuulen ne kehoitukset ”tehdä jotakin” paineena, kun minä samaan aikaan yritän päästää irti ja koitan kertoa, että nyt
tarvitsen lepoa. 

Ja koen ne vaatimukset  silloin ”uhkana” ja liskoaivot kyllä nappaavat tästä heti kopin. Koska koen silloin riittämättömyyttä. Väsymystä ja turhautuneisuutta.

Tarvitsen loman alkuun tilan pysähtyä ja tilan kokea ne tunteet mitä esiin nousee. Jotta en pala loppuun uudestaan. Kun tämän ymmärrät, silloin ei tule riitaa. Se on vain asia mikä täytyy hyväksyä, tai me riitelemme jatkuvasti. Koska ei ole voimaa muuhun”. 

Ja näin se on, kun akut 🪫on tyhjät ei ole mistä antaa muille. Nyt kun on saanut levätä, olen saanut virtaa 🔌jaksanut tehdä asioita ja olen jaksanut olla tukena myös muille. Ja olenhan mä saanut tällä lomalla aikaan myös sen, että otin yhden tai kaksi askelta kohti unelmaani. Perustin yrityksen, sen mistä olen vuosia puhunut ja haaveillut ja suunnittelin nettisivut ja onhan se herättänyt erilaisia ajatuksia ja tunteita. Oma yritys kun on vähän kuin oma lapsi, se on tämän jälkeen mukana elämässä 24/7 ja pyörii mielessä alinomaa. Ja eihän tämä oman yrityksen tarina ole hetkessä syntynyt. Sitä on tässä hiottu ja suunniteltu jo vuosia. Opiskeltu ja haettu suuntaa kaikelle.
Ensimmäinen askel piti tehdä jo koronavuonna, mutta siinä kohtaa se ei ollut realistista.

Kävin toissapäivänä  aamiaisella Helsingissä. Samalla kävin verikokeissa ja sairaanhoitaja alkoi juttelemaan mulle. Hän kyseli mistä tulen ja mitä teen työkseni. Kerroin hänelle ja selvisi, että meillä on aika paljon yhdistäviä tekijöitä. Hän oli innostunut yrityksestäni ja siitä, miten seison vahvasti omilla jaloillani ja kysyi; voimmeko verkostoitua?! Ja sanoi, että on kiinnostunut kuulemaan lisää ja kannusti, että ota omat tilat käyttöön.

Jäin pohtimaan sen jälkeen, että aina kun olen pohtinut että onko tämä nyt sellainen juttu mikä pitää tehdä?! Mulle annetaan eteen niitä kannustajia, ihan tuntemattomista ihmisistä. Löytyi sivun tekijät. Löytyi vertaistukea ja niitä tsemppaajia. Katsotaan mitä kaikkea tässä vielä tuleekaan vastaan. Ja kyllä mä tiedän, että kun pääsen taas loman jälkeen arkeen kiinni ja akut 🪫 tyhjenee, tulee se tunne "poistua pois paikalta". Toisaalta, mä olen myös kokenut sen, että tunteet muuttuvat, kun ottaa tilaa ja sitä omaa aikaa ja antaa niiden olla..

Hassua miten juuri eilen sanoin äidilleni.
On tärkeää välillä pohtia, että olenko tässä kaikessa nyt itseni puolella? Kysymys paljastaa nopeasti, milloin toimii itselleen oikein ja milloin yrittää näyttää muiden silmissä hyvältä tai oikeanlaiselta. Lisäsin myös sen jälkeen, että älä koskaan anna toisen pienentää sun valoa, unelmia ja elämää, äläkä anna lyödä sua muottiin, mihin pitäisi kaikkien mahtua. Kun sellaista ei ole. Vaan kanna itsesi ylpeydellä ja ammenna voimaa heistä, ketkä joskus sanoivat, että sinusta ei ole mihinkään! Kun susta on! Kun minustakin on, vaikka silloin joskus ajattelin ettei ole. Ja itse tahdon entistä enemmän vastaanottaa, sallia ja hyväksyä elämässä tapahtuvat asiat näkökulmasta, että asiat tapahtuvat minua varten. 

Sain opinnoissa käteeni kirjan mikä on puhutellut näiden vuosien aikana ja erityisesti tämän kesän aikana;

Let them; amerikkalaisen motivaatiopuhujan ja kirjailijan Mel Robbinsin kehittämä ja tunnetuksi tekemä elämänfilosofia, jonka ydinidea on lakata tuhlaamasta aikaa ja energiaa asioihin ja ihmisiin, joita ei voi hallita. Teoria opettaa, että nopein tapa saada oma elämä hallintaan on lopettaa muiden ihmisten kontrollointi ja antaa heidän tehdä omat valintansa, virheensä ja päätöksensä.

Et voi muuttaa toista ihmistä, ellei hän itse halua muuttua.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että sinun pitäisi antaa muiden kävellä ylitsesi ja kohdella sinua huonosti ilman seurauksia. Teorian tavoitteena on auttaa sinua asettamaan terveet rajat: annat muiden tehdä omat valintansa, mutta vastaat itse siitä miten hermostosi näissä tilanteissa reagoi ja miten lähellä omaa elämääsi heidän annat olla. 

🩵

”Tullessamme, ilma oli hyvin tuulinen ja heitteli konetta. Turbulensseja on luvattu myös menomatkalle. Pyydän teitä istumaan silloin omilla paikoillanne!”

Meillä olo ihana lomaviikko. Kun lähdin lomalle, oli hermostoni aivan kuin ylikierroksilla pohjaan juuttunut kaasupoljin. Väsytti, kiukutti ja keho oli kuin krampissa. Tuntui, että kaikki pienikin ponnistus sai kyyneleet silmiin ja tunteen pintaan. Tunnistin, että olin väsynyt ja ylikuormittunut. Vielä etelässäkin oli vaikea pysähtyä. Olin levoton sisäisesti ja sain pakottaa kuin mieltäni rauhoittumaan ja lepäämään. Samaan aikaan seurasin hotellissa olevaa toista pariskuntaa, jotka joka päivä pakkasivat jo aamulla reppunsa ja lähtivät vuorille pyöräilemään. Päivällisellä sitten vaihdoimme kuulumisia, miten he olivat nähneet puoli saarta ja miten vuorilla maisemat olivat niin kauniit ja minä naurahdin, että me olimme nähneet sen tutun allasalueen.  Sanoin sitten jossain kohtaa miehelle, että teidän loma onkin todella reipasta menoa ja lisäsin, että mä olen työvuoden jälkeen niin poikki, että mun on pakko lähteä tänne palautumaan ja luen ensimmäiset päivät vain kirjoja puun tai varjon alla. Ja kyllä, myös tällä lomalla se auttoi ja tunsin kolmannen päivän kohdalla, että voimat palautuivat ja vanne päästä muuttui löysemmäksi. Samalla vapautui tilaa enemmän muulle tekemiselle ja liikunnalle. Mutta vaikka miten paljon olen opiskellut ja tutkiskellut itseäni terapia rinnalla. On tärkein asia ollut hyväksyä pysähtyneisyys. Silloinkin, kun pysähtyneisyys saa aikaan itsessä levottomuutta. Paikoillaan pitää kuitenkin olla ja antaa vanhan purkautua itsestään. Mukavaa se ei ole. Muutos on oikeastaan ollut mulle aina helpompaa, kuin aloillaan oleminen ja pysähtyminen. Mutta vain lopulta näin, minussa oleva hermosto päästää irti ja vapautuu tilaa muulle ja se lieju, joka on kiireen keskellä laskeutunut pohjalle, nousee pintaan. 

Ilahduin tämän viikon aikana myös siitä, että parisuhteestamme on tullut jollakin tapaa tietoisempi. Pienten riitojen ja ajatusvaihtojen jälkeen, herää uteliaisuus, miksi ajauduimme riitaan. On vähemmän syyllisiä ja enemmän tahtotilaa oppia ja kasvaa yhdessä. Koska turvan ja rakkauden lähde on lopulta itsessä. Ilman vahvaa turvan tunnetta pelot ohjaavat suhteen muodostumista ja hylkäämisen pelko laittaa miellyttämään toista ja silloin kadottaa myös itsensä. Opintojen ohessa olemme paljon puhuneet ns kehämallista. Kun suhteessa toiseen tai suhteessa itseen toistuu sama ns kehä omissa ajatuksissa, se vie energiaa. Lopulta kumpikin kun on vastuussa vain omasta kehästä.

Kehä ei pyöri, jos toinen osaa muuttaa omaa käytöstään tai tulkintojaan tilanteesta. Kun toinen ei enää vaadi, jää toiselle tilaa silloin enemmän tulla kohti.

Nyt etelässä olon jälkeen, on hermosto levännyt. Tuon viikon aikana otimme irtiottoja somesta ja työstä sekä arkisista velvotteista. Kallein asia, jota pystyimme toiselle antamaan oli läsnäolomme. Meitä onnisti myös ilmojen suhteen, ei ollut poikkeavia sääolosuhteita ja onnistuimme iloksemme saamaan myös hotellin parhaimman sviitin ja huoneessa oli mukavasti tilaa ja oma poreamme ja kuin meille tehty rauhallinen allasalue (vain aikuisille). Tähtiluokitus varmisti myös sen, että saimme neljän ruokalajin päivällisen joka päivä aamupalan lisäksi. Ehkä eniten tällä lomalla kaipasin ruokaa mikä ei pitäisi sisällään niin paljon sokeria ja vehnää. Mutta, koska valitsemme kohteen säiden ja paikan mukaan, on silloin osattava sietää myös sitä, jos aina kaikki toiveet eivät täyty ruuan kanssa. Lomatunnelmaa lisäsi myös se, että meillä kotona oli Suomessa kaikki hyvin. 

Tänään heti herätessä keitin kaurapuuron, kupin kahvia ja lähdin sen jälkeen salille. Nämä on niitä pieniä hetkiä, mitä arvostan kotona myös lomalla! 

Toiset viihtyvät lomalla mökillä ja tekevät mökillä todellisuudessa enemmän hommia kuin työssään arkena. Mun työ taas on fyysisesti niin raskasta, että tarvitsen lomalla totaalisen irtioton kaikkeen. En jaksa olla loman ekoilla viikoilla sosiaalinen ja ihmisten keskellä. Vaan vetäydyn irti ihmisistä. 

Kuuntelen äänikirjoja ja lepään…

Kiireestä ja paineesta johtuen stressihormonitasoni ovat olleet osittain korkealla koko kevään, ajatukset ovat vilistäneet apinanraivolla ja keho sekä mieli ovat kiertyneet korkkiruuville. Tunnemaailma on ollut herkässä. Ja on ollut ryhdyttävä tietoisesti toimimaan eri tavalla, jotta palautuu ja saavuttaa tasapainon ja saa lisää voimavaroja käyttöön. Mulla se ei tapahdu mökillä, eikä paikoissa missä aloitan kuin sellaisen suorittamisen uudelleen. Mulla se tapahtuu päästämällä hetkeksi irti kaikesta ja lähtemällä etelään.

Ikävintä vain nykyään on se, että itse matkustaminen ei ole enää rentouttavaa.   Ilmastonmuutos on tehnyt tehtävänsä ja sääolosuhteet heittelevät. Lentomatkat ovat olleet ajoittain kohdallamme aikamoista rytkettä ilman tarjoiluja ja vessassa käyntejä ja kohteeseen päästyämme vastassa on odottanut kunnon myrsky. Samoin oli viime viikolla.

Stressaantuneena kun loman alussa pakkasin laukkuja jäi osa tavaroista kotiin ja ilmatöyssyt lennolla saivat aikaan paniikin tunteita. Sanoin eilen miehelleni, että valoa ei ole ilman varjoja ja nämä on valintoja ja kyllähän nämä valinnat on vaatineet sitä oman mielen joustoa ja eräänlaista resilienssiä. Sekä myös asioiden sanomista ääneen; tiedän mikä saa aikaan itsessäni levottomuutta ja tunnistan nyt mikä tuo turvaa kaaoksen keskellä.
Parempi on vain ajatella, että itselleen voi olla vaativa, mutta varmaa on, että asiat menevät harvoin niin kuin niitä suunnittelee ja, että elämään kuuluu ne tietyt asiat ja ne on aika hyvin jos edes jossain vaiheessa paistaa se aurinko ja sängyssä on hyvä nukkua. Koska jos haluat lähteä etelään, otat riskin. Jos suomen sääolosuhteet, hintataso ja sairaalahoito haastavat jo omaa mielenterveyttä ja Suomessa tulee tunne valittaa pieleen menneestä ruoka-annoksesta. Se riski on vaan on suurempi muissa maissa.
Moni asia on muuttunut koronan jälkeen. Meillä Suomessa kun aika moni asia on usko tai älä, paremmin kuin täällä palmujen katveessa ulkomailla.

Se miksi mä lähden etelään juontaa siitä, että olemme jo paljon matkustelleet. Nähneet siis jo aika paljon. Siksi me emme lähde ns. halvalla reissuun, vaan maksamme matkustamisesta vähän enemmän. Mutta säitä ja ilmastonmuutosta ei valitettavasti rahalla saa enää ostettua. Korkeintaan sillä, että ihan jokainen valitsisi jättää lentämättä. 

Toki mulle tuo turvaa tässä muuttuvassa maailmassa myös se, että mulla on kokenut matkakumppani. Hän puhuu englantia hyvin ja on matkustanut elämässään enemmän kuin minä ja tämä antaa mulle turvaa tietyissä hetkissä. Hän on oikeastaan reissannut jo ympäri maailman elämänsä aikana. Toki hänkin on tehnyt jo yhden valinnan, eikä haluaisi lähteä enää pitkille lennoille. Tai sinne, missä on jo valmiiksi tiedossa, että sääolosuhteet voivat olla pakahduttavan kuumat tai muuten haastavat sotaan / tai terrorismiin liittyen.

Ja se miksi taas tulemme tänne missä nyt olemme juontaa taas siitä, että emme jaksa olla enää siellä missä kuumuus hipoo +48c. Sekin kun on koettu. Olemme lomailleet metsäpalojen keskellä ja sekin oli jännittävä kokemus.
Mutta täälläkin säät haastavat, lentomatka tänne ei ole aina leppoisaa kyytiä ja täällä sääolosuhteet vaihtelevat hyvinkin  nopeasti ja nanosekunneissa voi jo myrskytä. Kun tulimme satoi kaatamalla vettä ja muutaman kilometrin päässä satoi taivaalta isoja rakeita, mutta myrskyn jälkeen paistaa taas jo aurinko. 

Nukuin viime yönä  yli 10 tunnin unet ja koen olevani taas palautunut. 
Huomaan, että tänä vuonna mua on haastanut löytää sellainen sisäinen tasapaino. Tai oikeastaan olen sen löytänyt, mutta silloin kun on paljon kaikkea liikaa, ei hermosto palaudu herkästi ja kaikkeen paineeseen mitä ympäristö sanelee, en voi aina vaikuttaa. Ja sitä on itsellä ollut vaikea välillä hyväksyä. Toisaalta taas uskon sen kuuluvan osittain myös prosessiin.

Siksi olen vahvistunut itsessäni itsemyötätuntoa ja pyrkinyt löytämään sitä hyvää tasapainoa työn ja vapaa-ajan sekä kuormituksen ja levon välillä myös ihan siellä
arjen keskellä.
Koska ne kelat omassa päässä ovat vetäneet mieltä aina ajoittain korkkiruuville ja siinä on ollut paljon jäsenneltävää. 

Oma-arvontunto on kuitenkin kaiken kautta vahvistunut tämän vuoden aikana ja olen valinnut kohdella itseäni arvostavasti ja päättänyt, että en jätä itseäni kun joku asia tuntuu pahalta ja seison omalla puolella. Olen myös opetellut sanomaan enemmän ei ja sanoittamaan hetkiä, milloin tarvitsen toisen apua. Ja kyllä, se on ollut ajoittain vahvaa emotionaalista työtä.
Koska sen kautta samalla myös kerron toiselle, mistä minä alan ja mihin toinen päättyy. Se on itsemyötätuntoa ja lempeyttä itseä kohtaan, mutta mikä vääjäämättä herättää myös toisessa tunteen. Koska ei ole enää sitä  tarvetta mielistellä ja kertoa toiselle valmista vastausta. Mutta kehohan muistaa ne kohtaamattomat tunteet menneisyydestä.
Ne hetket milloin itse oli vahvasti riippuvainen toisesta. Enkä silloin edes ymmärtänyt olevani liian heikko kantamaan itse itseäni. Koen, että kaiken tämän ymmärryksen kautta mulle on syntynyt kuin uusi identiteetti ja mulla on enemmän tilaa olla oma itseni, ilman tarvetta kantaa toista. Eräänlainen napanuora läheiseiippuvuuteen on katkennut. Läheisriippuvaisuushan on tila, missä hermosto ei ole oppinut rauhoittumaan 
läheisyydessä kiintymyssuhteessa toiseen. 
Enkä enää hukkaa itseäni muihin ja uskallan olla myös haavoittuvainen. Olen viihtynyt nykyisin myös enemmän ihmisten keskellä, ketkä tukee eikä kuluta.

Mutta lomalla, kun on kaksi erillistä ihmistä. On myös kahden ihmisen tarpeet. Kahden ihmisen yhteisellä lomalla tärkeintä onkin se yhteisten odotusten ja omien tarpeiden yhteensovittaminen. Avain 🗝️ kun onnistuneeseen lomaan löytyy avoimesta keskustelusta, jossa otetaan huomioon molempien toiveet ja tarpeet.Meillä toinen vasta opettelee tunnistamaan läheisriippuvuuden takana olevia vaillejäämisiä ja omia tarpeita ja minä, joka olen kulkenut pitkän matkan kohti ymmärrystä. Niin myönnettäköön, että aina
se ei ole helppoa. Mutta, osaamme jo sanoittaa tunteita ja tarpeita, paremmin kuin vuosia sitten. Uskallamme myös näyttää tunteita ja palauttaa yhteyden uudestaan. 

Tällä kertaa kuitenkin
sovimme jo etukäteen, haluammeko tehdä kaiken yhdessä vai varaammeko aikaa myös omille harrastuksille, rentoutumiselle tai levolle. Toinen meistä kaipaa toimintaa ja aikaisia aamuja, kun taas toisen toiveissa on rauhoittaa ne aamut ja ottaa lomalla rennosti ainakin alkuun. Kompromissit ovat tärkeitä. Jotta voi lopulta keskittyä ihan vain olemiseen ja lepäämiseen.  

On hyvä osata todeta, että kyllä olen ollut väsynyt. Ja sekin on ihan ok. Olen silti aivan järjettömän ylpeä siitä työstä mitä olen saanut aikaan.
 

Ja siitä, että kaikesta huolimatta voin olla elämälle auki tässä ja nyt…

Muistan niiltä ajoilta vieläkin terapeutin sanat;

”Kaikki eivät pysty lähtemään tai lähde, sinä lähdit ja olet juuri siksi kertomassa täällä omaa tarinaa”.

Ne ajatukset ja niistä nousevat tunteet elävät vielä tänäänkin jollakin tasolla. Sen jälkeen kun isäni kuoli ja nyt, kun olen ollut tukena ystävälleni kenen puoliso kuoli. Tai anopilleni, kun appiukko kuoli. Olen kuunnellut näitä tarinoita, mihin ei ole sisältänyt sitä onnellista loppua. On vain elämän loppu, mikä on pitänyt hyväksyä. Olen voinut vain kuunnella ja kulkea rinnalla. Silloin aina välillä on omaa kurkkuani alkanut kuristaa. Kuten eilen, kun anoppini purki oma tarinaa. Aika usein näissä hetkissä minussa käynnistyy eräänlainen kehäajatus; 

➡️ hälytystila; 🧠Aivot luovat skenaarion. Syntyy ylivireys. Minkä johdosta saan silmiini kuin uudet lasit ➡️ alan näkemään myös omassa puolisossa merkkejä tulevasta. ➡️ Koska uhkakuva tuntuu siinä vaiheessa varsin todelliselta, tunne tulee huippuunsa ja alan haastamaan riitaa suojellakseni itseäni tai testatakseni puolison reaktiota. Miten hän reagoi; osaako hän tuoda nyt turvaa. Osaako hän sanoittaa tunnetta, mitä en edes itse osaa sanoittaa.

Riitely puolestaan taas vahvistaa kehää: 

”Katso nyt, me vain riitelemme, tämä on loppu."

Palasin tänään eiliseen hetkeen ja sanoin miehelleni, että vanhempiesi tila ja se mitä he kävivät läpi näyttäytyy minulle välillä sietämättömänä tilana kestää. Se on oikeastaan mulle aivan kamala jo ajatuksena, että pitäisi pystyä vanhana mummona hoitamaan (sairauden vuoksi) väkivaltaista puolisoa. Parisuhde missä toinen ei näe enää toisessa mitään hyvää, seisoo silti rinnalla ja hoitaa viimeiseen saakka.

Eikä osaa päästä irti. Mutta ei ns. rakasta. Tai kerro rakastavansa.

Tila missä lopulta toinen hoitaa toista niin pitkälle, että toinen pääsee melkein hengestään. Se edustaa mulle ajatuksen tasolla jo kuin traumaattista loukkua, mistä ihminen ei pääse pois. Ja tiedän myös miksi, koska tätä edusti mulle myös vuosia kestänyt väkivaltainen parisuhde. Parisuhde missä ei ollut kaukana oma hengenlähtö.

Nyt keski-iässä oma väsymys, hormonit tai parisuhteen normaali arkistuminen, ja omat aivot tekevät näissä

tilanteissa kuin virheellisen oikosulun: 

"Tämä väsymys ja etäisyys tarkoittaa mäissä hetkissä sitä, että olisin matkalla samaan helvettiin kuin pariskunnat missä omat rajat vanhemmiten häviävät ."

Haastamalla riitaa yritän kuin paradoksaalisesti hakea yhteyttä tai reaktiota mieheltäni. Riitakin on eräänlaista (joskin repivää) kontaktia silloin, kun pelkää yhteyden kuolemista. Koska edessä olisi muuten se ; 

Traumaattinen loukku. Niin kuin se oma väkivaltainen parisuhde. Mikä samalla merkitsi myös yhteyden menettämistä, yksinjäämistä ja uupumusta.

Nyt kuitenkin riidan haastamisen sijaan osaan ohjautua kertomaan miehelleni sen mikä riidan alla on: 

”Vanhemmillamme on ollut suhde, missä avioliitto on ollut tila missä on luvattu olla. Tila missä kuitenkin yhteys on katkennut, voimavarat ehtyneet ja suhdetta on kannatellut enemmän läheisriippuvuus kuin rakkaus.

Meillä taas on mahdollisuus valita mitä tarinaa jatkamme..

”Siksi toivon sulta turvaa näissä helteissä koska mua pelottaa, että etäännymme ja meille käy samoin. Ota kiinni kädestä ja kerro, että meille ei käy niin ja me osaamme ja hoidamme asiat toisin”.

Tämä katkaisee nyt osaltaan riitakierteen ja kutsuu myös toista lähelle suojautumisen sijaan.

Lääkärini aikoinaan sanoi, että keski-ikäisenä katoaa aivoista se ns. Hormonaalinen jarru ja tilalle tulee  Kortisoliherkkyys. Kun estrogeeni ei enää suojaa aivoja, ne reagoivat huomattavasti voimakkaammin stressihormoni kortisoliin. Tämä on huomattu ! Pienikin ärsyke tulkitaan aivoissa heti vakavaksi hätätilaksi, jolloin "taistele"-reaktio käynnistyy ilman suodatinta. Kun tämä jarru heikkenee, autonominen hermosto jää herkästi "päälle" (sympaattinen ylivireys).

Tämä selittääkin osaltaan sen, miksi raivo tuntuu niin keholliselta: se on kirjaimellisesti hermoston sähköinen oikosulku, jota ei voi hallita pelkällä tahdonvoimalla tai järkeilyllä. Sen läpi täytyy vain kulkea ja osata sanoittaa tarve; mitä minä nyt tarvitsen.

Tänään keskustelimme myös siitä, miten yhteiskunnan palvelut, edunvalvontavaltuudet ja ystäväverkostot toimivat ja tuovat turvaa. Kun tulevaisuuden turva on järjestetty paperilla ja järjen tasolla, kehon ei tarvitse hätäillä siitä nykyhetkessä.