Tässä sairaspäivien aikana olen ymmärtänyt, että olen jotenkin ehkä ajatellut, että voin ikäänkuin elää ilman sitä diagnoosia ahdistus/ paniikkihäiriö. Olen jotenkin oppinut niin hyvin sietämään ja käsittelemään ajatuksiani, että en ole ajatellut, että paniikin tunteet voisivat nousta uudestaan esiin. Olen vähän kuin hävennyt asiaa. En ole ehkä halunnut kohdata siihen liittyviä tunteita ehkä enää uudestaan. Vaikka hyväksymisen kautta voin jotenkin sen hyväksyä osaksi itseäni. Silloin en vahvista itse kohtauksia, vaan voin kulkea käsi kädessä niiden kanssa. Ja hakea niitä välineitä siihen miten voin pitää kohtauksia kurissa kun elämän stressaavien tilanteiden kautta niitä voi tulla. 

Näin viime yönä taas unta. Unessa olin koulussa joissakin juhlissa ja vanha koulukaverini antoi unessa minulle lahjan. Ihmettelin ja sanoin, että ei mulla ole syntymäpäivää. Kiitos kuitenkin. Katsoin pakettiin ja sisällä oli soittorasia. Kortissa luki, että olet ihana, kaunis ja riittävä juuri sellaisena kuin olet. Kiitin koulukaveriani ja kysyin, että miksi annoit tämän? Koulukaverini hymyili ja sanoi, siksi, että et jostain syystä aina näe sitä. Halusin vain muistuttaa siitä. Aamulla mietin, että aika useasti painin edelleen tuon riittämättömyyden tunteen kanssa. Kyllähän kehoni viestitti kiputilojen kanssa jo pari viikkoa sitten, että pitäisi pysähtyä. Jotenkin aina käänsin asiat positiiviseksi ja luotin vain siihen, että voimaa saan kun sitä pyydän. Ja nyt kun olen antanut itselleni luvan levätä huomaankin, että olen ollut aika väsynyt. Kehoni viestittää stressistä. Olen harjoitellut taas hengittämään ja rauhoittamaan kehoani. 

”Stressin voi huomata omasta hengityksestä, koska niissä stressitilanteissa ja tunnepidättelyssä vedämme usein huomaamatta vatsaa sisään (yleensä alitajuisesti). Näin myös keuhkojen ympärillä olevat lihakset jännittyvät. Jolloin hengitys pinnallistuu ja nopeutuu. Hengitys toimii kehon ja mielen välissä. Emmekä voi näin komentaa autonomisen hermoston parasympaattisia toimintoja rauhoittumaan, kuten sydämen lyöntejä. Mutta voimme tehdä sen hengityksen kautta.” 

Kaikesta tästä huolimatta olen pidemmällä kuin viisi vuotta sitten. Osaan jo kuunnella sisäisen lapsen ääntäni ja pysähtyä sen äärelle. Osaan rauhoittaa kehoani ja sietää tunteita ja hyväksyä ajatukseni. Tipahdan ehkä hetkeksi samoihin tunteisiin, mutta minulla on välineitä ja työkaluja käsitellä ja prosessoida ajatuksiani.  ❤️

Tänään kävin vähän liikkumassa ja käyn kylässä ja olen valinnut illaksi saunan ja hyvän elokuvan. Rentoudun ja lepään. ❤️