Heräsin tänään pitkästa aikaa pirteänä. Koko pääsiäinen meni vähän kuin siipi maassa väsymyksen vuoksi. Päätin, että mitään mitä teen ei ole pakko tehdä. Riittää, että teen jotakin ja sallin tämän ajanjakson itselleni. Elää voi silti, vaikka toinen siipi olisikin välillä vähän maassa. Olen ihan joka päivä nukkunut monen tunnin yöunia ja aamulla herännyt väsyneenä ja odottanut jo iltaa, että pääsen taas nukkumaan. Joinain päivinä koko keho on ollut uupunut ja jalat voimattomat. Tiesin, että tämä eräänlainen tipahtaminen väsymyksen tunteisiin on tulossa. Ei silloin kun tilanne on päällä, vaan vasta sitten kun kaikki on ohi. 

Sairauden pelko oli tämän kuluneen vuoden aikana välillä niin kaiken nielevä, että oli hetkiä jolloin  siltä oli pakko ummistaa silmät. Oli päiviä jolloin sitä ei pystynyt kohtaamaan ja oli pakko rakentaa ympärille suojamuuri. Piti olla isän vuoksi vahva, kun rakas ihminen oli heikko. Olen hidastanut nyt tietoisesti. Ja tiedän, että jatkossakaan kaikki ei ole niinkuin ennen, mutta kuitenkin hyvin. Kehon palautuminen raskaasta viime vuodesta on alkanut. Itken kun itkettää, mutta en aio jäädä suruun kiinni. Tämän vuoden jättämät jäljet  vaatii kuitenkin itsensä näkemistä ja kuulemista. Elämä on tässä, mutta sisäisen lapsen suru huutaa pysähtymään aina hetkittäin surun äärelle. Tietynlainen apatia kertoo, tunne suru! Vajoa sinne hetkeksi, anna elämän kyyneleiden hukuttaa sinut hetkeksi. Elämä lupaa, että löydät sieltä tien pois, kunhan ensin antaudut sille. Myönnän, että tämän jälkeen on kadonnut kuin eräänlainen pohja elämältä, en meinaa enää luottaa elämään, en sen kannattavuuteen, enkä sen eräänlaiseen oikeudenmukaisuuteen. Maa jalkojeni alla on nyt järkkynyt. Puhun silti, käsittelen ja luotan, että pikkuhiljaa elämä taas jatkuu. Ystäväni lohdutti ja sanoi, sellainen suru on! Elämä kantaa lopulta ja jonain päivä tämänkin tarkoitus sinulle aukeaa. 

Olin viikonloppuna jo liikkumassakin. Tein vähän kevyempiä treenejä, että sain niitä onnistumisenkokemuksia. Vaikka viime aikoina on ollut raskasta, meidän elämässä on tapahtunut paljon myös hyviä asioita. Asioita mistä koen valtavaa kiitollisuutta, suuresta menetyksestä huolimatta. Välillä tulee hetkiä jolloin suru taas pusertaa niin, että tulee tunne  miten tämän kanssa selviää, mutta elämä pyytää onneksi jatkamaan. Se haluaa minutkin  tulevaisuuteensa, se uskoo minuun ja se pyytää aloittamaan uudenlaisen elämän. Elämän kuoleman jälkeen. 

❤️

Kävin hakemassa pääsiäisenä terassille ensimmäiset kevätkukat. Istuin iltoja terassilla ja ihastelin kukkien  kauneutta. Parasta terapiaa, sanoi ystäväni ja yhdyn samaan. Tänään kun heräsin oli ulkona lumi maassa. Ajattelin taas vähän liikkua, jatkaa kirjani kuuntelua ja tehdä hyvää ruokaa ja saunoa. 

❤️