”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoo se maahan, on multaa
Näen sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikö sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäks kuin aavistatkaan.”

Kaivoin eilen laatikostani esiin valokuvan. Valokuvan isäni maalaamasta taulusta. Taulusta joka oli isäni sairaalavuoteen vieressä saattohoito-osastolla. Sen esiin nostaminen tuntui kipeältä ja silmiini nousi kyyneleet. Laitoin sen silti kehyksiin ja nostin sänkyni yläpuolelle. Hengitin syvään ja annoin tunteiden olla. 

Näihin viikkoihin on mahtunut tunteita. Olen kieltänyt tapahtuneen ja miettinyt, että koko asia on tuntunut epätodelliselta. Epäusko ja epätoivon tunteet ovat keskenään vaihdelleet. Olen ollut välillä niin vihainen. Vihainen siitä, että isäni joutui käymään läpi kaiken sen mitä kärsimykseksi voidaan kutsua. Toisaalta tiedän myös sen, että olen askeleen pidemmällä surutyössäni kun olen pystynyt tuntemaan myös vihaa. 


Elämme tällä hetkellä sellaisessa maailmassa, jossa tavoitteet ja päämäärät ovat niin valtavan tärkeitä, että niiden eteen ollaan monesti valmiita uhraamaan oma terveys, ihmissuhteet ja aika. Hypätään kuin huomaamatta suorittamisen oravanpyörään. Olemme jo lapsuudessa oppineet, että kun riittävästi tekee töitä, yrittää, pinnistelee, taistelee ja tekee, pääsee kohti päämääräänsä. Melkeinpä minkä tahansa asian uskotaan saavutettavan riittävällä suoriutumisella, suorittamisella ja niitä oikeita valintoja tekemällä. 

Sitten on asioita mihin ei voi vaikuttaa. Kuolema on yksi sellainen. Se tulee yllättäen ja nostaa esiin sen tuomat tunteet. Päälimmäisenä surun. Suruun ei päde sama suoritusmetodi kuin moniin muihin asioihin. Kun ihminen kohtaa syvän surun, hän kohtaa jonkin uuden puolen itsessään. Surun mukana nousee näkyväksi erilaisia pelkoja, haikeutta, väsymystä, rakkautta, rajallisuuden kokemusta, eletyn elämän kohtaamista ja tulevaisuuden katsomista ihan uudella tavalla. 

Kun isäni kuoli, sanoin: että kaikki on eri tavalla nyt. On elämä ennen isää ja elämä isän jälkeen. Toivoisin vain, että voisin kuoleman jälkeen säilyttää häneen jonkinmoisen yhteyden. Sellaisen, että voisin tuntea hänet täällä jollakin oudolla tavalla. En ole pystynyt vielä poistamaan isän numeroa puhelimestani vielä ja tiedän, että numeroon ei enää vastata.

On hetkiä jolloin tuntuu hyvin erilaiselta, se on kuin syvä kaipuu sydämessäni, niin iso tunne, ettei se meinaa edes aina mahtua sisälleni. Suru lyö välillä päälle raskaina aaltoina. En itke enää joka päivä, teen jo ihan tavallisia asioita ja elän ihan tavallista elämääni, asiat ovat silti toisin. Ja ymmärrän, että minun pitää oppia elämään elämää sellaisena kuin se nyt on. Kun on kerran kohdannut syvän surun, se on tullut elämään jäädäkseen. Ei niin, ettenkö uskoisi, että suru helpottaa. Vaan sopeutumista elämään surun kanssa ilman rakasta läheistä. Suru on vähän kuin rakkauden muoto ja sen tärkein tehtävä onkin auttaa sopeutumaan elämään ilman rakkauden kohdetta. Ja kun pystyy suremaan, sitä vähitellen hetki kerrallaan kestää kohdata todellisuuden siitä, että menetetyn ihmisen kanssa ei voi enää tehdä asioita yhdessä. 

Kun suru iskee, sen läpi on pakko mennä. Ja uskon, että vuoden päästä on jo helpompaa ja suru päästää irti kun se on tehnyt tehtävänsä.
Silti se on mukana aina ja tulee hetkiä jolloin ikävä on valtava, mutta se muuttaa muotoaan. Vaikka se ei koskaan häviä mihinkään, sen kanssa oppii elämään ja sen oppii kantamaan.

❤️

450FE788-720B-41A6-8733-D92A61565353.jpg