Ystäväni laittoi minulle keväällä kutsun perustamaansa luovuusryhmään. Ryhmässä jokainen vuorollaan ideoi aiheen ja tehtävän mitä tehdään. Tuo ryhmä tuli oikeastaan tänä keväänä aika oikeaan aikaan. Aluksi ajattelin, että mitähän mä saan itsestäni irti, mutta heittäydyn aina kaikkeen mukaan. Onneksi lähdin. Aloin vähän kuin huomaamatta työstämään omaa suruani. Viimeksi työstimme omaa kuvaa. Ajattelin tuon kuvan tehdä vähän kuin symbolisesti. Maalasin kuvaan portaat ja kaksi tyttöä. Toinen tytöistä oli pienempi ja toinen jo vähän suurempi. Isompi tytöistä talutti pienempää tyttöä ja tytöt olivat kiipeämässä portaita portaiden yläpäässä. Ylhäällä oli hiekkatie ja sen takana metsä ja puiden välistä paistoi aurinko. Kun tietä mentiin eteenpäin oli vastassa taas uudet portaat. Kun katselin maalausta, totesin että se ehkä tavallaan kuvaa juuri tätä hetkeä ja matkaa mitä  erityisesti  viimeisen vuoden aikana olen tehnyt. Matka on ollut todella raskas, ehkä kivinenkin ja välillä olen kaatuillut ja olen miettinyt jaksanko kiivetä loppuun asti. Tähän vuoteen on mahtunut niin paljon tunteita. Kuvassani nämä kaksi tyttöä ovat vähän kuin symbolisesti minä. Kuvaavat minua ja sitä pientä sisäistä lasta minussa. Olen saanut tämän vuoden aikana löytää tämän minussa asuvan pikkutytön reaktion epätasapainotilana, voimakkaina tunnereaktiona ja tuntenut välillä itseni suuren surun edessä tyhjäksi  ja hyvin yksinäiseksi.

Tunteista huolimatta olen selvinnyt ja jaksanut kivuta nämä kiviset portaat ylös asti. Kun katson eteenpäin, siellä on valoa joka kajastaa puiden oksien välistä. Kauempana on taas uudet portaat, sitä kai elämä on. Ylöspäin kipuamista, kunnes jonakin päivänä olemme perillä. Tärkeintä on tunnistaa se sisäisen lapsen tarve elämän kriisien keskellä. Antaa tilaa tunteille ja ymmärrystä ja turvaa sille omalle sisäiselle lapselle, sille tuntevalle osalle minua. Pysähtyä ja hengittää.

Vauhdin lisäämisen ja omien tarpeiden ohittamisen sijaan olen jollakin oudolla tapaa myös löytänyt rauhan ja hiljaisuuden missä olen voinut kuulostella omaa oloa. Ja pikku hiljaa suru on ollut helpompi kantaa. Tämän harjoitteen jäälleen kirjoitin vielä empatia- ja rakkauskirjeen itselleni, jonka sisällössä ei saanut olla yhtään kritiikkiä, arvostelua, vihjailua tai piilotettua agendaa. Sanalla sanoen EI MITÄÄN NEGATIIVISTA! Vaan pelkkää pyyteetöntä ymmärrystä ja tukea. Ja laitoin sen kuoreen, säilytän sen ja avaan sen vasta viiden vuoden päästä. Tai sitten kun olen seuraavan kerran tilanteessa, jossa koen pelkoa, epävarmuutta turvattomuutta, mitä tahansa tunnetta, joka saa minut kaipaamaan kuuntelijaa ja lohduttajaa. 

Meillä on jostain syystä vahva taipumus rakentaa elämäämme peilaamalla omaamme siihen, mitä silmillä ympärillä näemme. Lähtökohtaisesti emme osaa olla tyytyväisiä, ennen kuin asiamme ovat hivenen paremmalla tolalla kuin naapurillamme, ystävillämme ja sukulaisillamme. Elämänpiiriimme kuuluu myös paljon asioita, jotka tuntuvat vain kiihdyttävän sitä paljon puhutun suorittamisen kierrettä. Tunteet meissä eivät kuitenkaan valehtele. Siksi pysähtyminen ja oman elämän tarkasteleminen riittävän usein olisi meille kaikille tärkeää. Jos elämä tuntuu hyvältä ja kaiken kiireen keskellä ehtii myös nauttia asioista, ei asioita tarvitse silloin muuttaa. Elämä ei kuitenkaan saisi olla pelkkää pakonomaista puurtamista ja omat tunteet syrjäyttävää täydellisyyteen pyrkimistä. Jatkuva suorittaminen ei anna tilaa tunteille tai asioille, jotka ovat meille oikeasti tärkeitä. Joskus on hyvä kirjoittaa muistiin hetkiä, missä on kokenut hyvää oloa, koska kiireen ja vaikeiden hetkien keskellä ne helposti unohtuvat. Elämän tarkoitus on lopulta pysähtyä ja huomata, että elämässä onkin onnenhetkiä. Ne ovat niitä pieniä asioita, eikä niiden tarvitse isompia ollakaan. Onni voi olla tässä hetkessä kuppi teetä tai kävelylenkki ja kaunis ilma. Ja kun tämän huomaa, alkaa niitä hetkiä luonnostaan lisätä omaan arkeensa. Tajuaa, että näihin asioihin minä haluankin käyttää enemmän aikaani. 

❤️

Onni ja levollisuus karkaavat kiirehtien. Vaikka onnen jäljet voi nähdä tässä hetkessä elämän pienissä hetkissä.