Mitä sulle kuuluu, kysyi ystäväni josta en ole vähään aikaan kuullut. Kaikkinensa ihan hyvää sanoin. Kevät meni lopulta nopeasti ja ihan kohta alkaa loma. Tosin ei suru ja ikävä silti ole kadonneet minnekään. Välillä tosin itsekin ihmettelen, että aika on mennyt näin nopeasti. Ne tunteet ovat kyllä olemassa ja voivat tulvahtaa kyynelryöppynä autossa, kun radiosta tulee jokin muistoja tuova kappale. Mikä muistuttaa isästä. Viimeksi kun menin sairaalan ohi huomasin, että en alkanut itkemään. Se tapahtui ensimmäistä kertaa vasta nyt. Ei kuolemasta  varmaan voi ehkä oikein selviytyä, mutta sitä voi tunnetasolla oppia sietämään ja sen kanssa voi oppia elämään. Väistämättömän edessä sitä on vain ikäänkuin jollakin oudolla tavalla nöyrryttävä, jos aikoo päästä eteenpäin.

En tiennyt ennen loppuunpalamista, että
olen vähän kuin ollut koko nuoruuteni kärsinyt  tietynasteisesta ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteesta. Se on ollut tunne mikä ei ole aina näkynyt tai täyttynyt ihmisen keskellä, tai edes niissä karille ajaneissa parisuhteissa. Nyt ymmärrän vuosia loppuunpalamisen jälkeen, että tunteen taustalla on syvälle kaivautunut turvattomuus ja hylätyksi tulemisen pelko. Se nousi loppunpalamisen aikana tunnetasolla esiin. Samalla olen myös tärkeissä ihmissuhteissani tehnyt valintoja, joissa ne pelkoni siihen liittyen ovat käyneet toteen.

Nykyisin tiedän, että haavoittuvuutensa säilyttänyt ihminen kokee elämän rikkaampana ja vivahteikkaampana kuin itsensä kovettaneet ihmiset. Suru ja murhe ovat tunteita, joita en aina ole osannut edes tunnistaa ja mitä olen kantanut mukanani  lapsuudesta lähtien. Nyt tiedän, miten aikaisempien sukupolvien kipeät tunnetilat siirtyvät sukupolvelta toiseen, kunnes joku katkaisee kierteen työstämällä ne pois. Minä olen nyt se joka olen työstänyt näitä sukupolven yli siirtyviä tunnetiloja.

Suruun liittyy paljon omasta mielestäni myös  väärinkäsityksiä, kuten että aika parantaa haavat ja se mikä ei tapa se vahvistaa. Kaiken lisäksi ihmistä, joka näyttää avoimesti kipeät tunteensa, saatetaan jopa paheksua.  Itse olen selvinnyt surusta vain antamalla sille tilaa. Olen opetellut elämään sen kanssa. Hyväksymällä tunteet mitä minussa nousee. Oikeastaan olen opettelut olemaan itselleni rehellinen. On täysin normaalia, että isäni tuoma menetys nostaa pintaan esimerkiksi näitä kuvaamiani hylätyksi tulemisen tunteita, ahdistusta tai syyllisyyttä, jopa sitä vihaa ja katkeruutta. Ja välillä jopa sitä, että itken ”räkä poskella” kuin pikku tyttö. Tunteiden kirjo ja niiden voimakkuus on täysin yksilökohtaista ja kaikki tunteet taas ovat täysin normaaleja. Suru on tunne mikä ei tapa, itkut siihen liittyen on kuitenkin itkettävä. 

Kävin tänään kotona vanhempieni luona kastelemassa kukat ja samalla kävin isäni haudalla. Tuntui kun isäni olisi edelleen ollut siellä kotona, käymässä vain jossakin. Tyhjensin hänen tavaroitaan ja katselin tauluja ja muistelin yhdessä käytyjä keskusteluja. Mietin siinä samalla, että välillä on vain niin valtava ikävä, isän ääntä, kosketusta ja sitä tunnetta, että minulla on isä. Tänään kotona käydessä tuli taas sellainen hetki. Isän ikävä. 

Lämpimän sään ansioista päädyimme rannalle. Se läsnäolon voima. Aurinko, pilvet ja nurmikko varpaiden alla antoi syyn olla taas kiitollinen tästä hetkestä.  Ikävästä huolimatta. 
❤️