Vietimme ystäväni kanssa tällä viikolla päivän jolloin teimme kaikkea mitä teki mieli tehdä. Söimme hyvän aamupalan, kiertelimme kaupungilla, juttelimme, kilistelimme elämälle ja nauroimme yhteisille muistoille.
 

Kuljimme tuon päivän aikana samalla läpi myös kivuliaiden tunteiden ja muistojen kun seisoimme nyt kadulla yhdessä samassa paikassa, samana päivämääränä  missä ystäväni mies kuoli vuosia sitten. Muistan tuon hetken paremmin kuin eilisen ystäväni sanoi ja jatkoi, että hänen elämässään oli monen vuoden  ajanjakso, mistä hän ei muista oikein mitään. Hän muistaa vain sen ovikellon soiton, hetken kun pappi astui poliisin kanssa sisälle tuomaan suru-uutisen. Kun itku tuli, hän putosi polvilleen ja luuli melkein kuolevansa. Se tunne oli niin voimakas, että polvet eivät enää kantaneet. Ilman siskon ja ystävän tukea hän ei olisi selvinnyt. He tulivat, asettuivat taloksi ja pitivät huolta. Katsoivat, että hän söi ja joi ja huolehtivat. Itse hän ei olisi siinä hetkessä siihen kyennyt. Keskustelumme jatkui onneen ja kiitollisuuteen siitä, mihin asti hän on tuosta päivästä tullut ja miten hän on kaiken jälkeen selvinnyt, mutta vielä tänäkin päivänä kuumuus, kesä ja tuo ajankohta nostaa tunteet pintaan tuskaisena olotilana. Tilana, jolloin hänen on tämän ajankohdan aikana vaikea ottaa vastuuta muista kuin itsestään. 

Kerroin hänelle, että olet selvinnyt niin ison asian läpi ja voin vain kuvitella sen tuskan, kauhun ja pelon. Olen itse herkkä ihminen. Tunnen paljon ja voin tuntea joskus toisenkin tunteita. Niin kävi osittain myös tässä hetkessä. Herkkyys omalla kohdallani muodostuu painolastiksi kuitenkin vain silloin, kun tunteet ovat vielä sisälläni. Enkä anna niiden tulla. Nykyisin annan niiden tulla ja mennä – tai ainakin siihen pyrin. Usein liikutun myös silloin, kun ymmärrän itseäni tai muita sellaisen myötätunnon kautta, jota koskaan ennen en ole tuntenut.

Eräs ihminen johon sain tutustua vuosia sitten menetti miehensä viime viikolla vähän vastaavanlaisessa onnettomuudessa kuin ystäväni. Emme ole enää tekemisissä, mutta itsessäni tuo hänen menetyksensä herätti niin paljon tunteita, että oli pakko laittaa hänelle viesti. Isäni kuoleman jälkeen, tiedän miltä se tuntuu. Tiedän myös sen mitä itse haluaisin itselleni siinä hetkessä sanottavan ja miten paljon sureva tarvitsee tukea ja lohdutusta sanoin, vaikka se ulkopuolisesta voi näyttääkin siltä, että hän pärjää. 

On totta, että hetkellisesti tunne voi viedä kuin mukanaan. Hetkellisesti se voi tuntua olevan kaikki mitä siinä hetkessä on. Mutta kun se saa tulla ja sille antaa luvan tulla, se on tärkeää tietää, että se kyllä hellittää. Joskus tunteet pyörivät läsnä pidemmän aikaa, mutta ne ottavat vain sen ajan, jonka itselleen tarvitsevat ja pikku hiljaa hetki kerrallaan niiden voima hiipuu. Tunne on lopulta vain tunne ja sen kesto on rajallinen. Kun kohtaa tunteena suuren surun. Ei tarvitse jaksaa kuin hetki kerrallaan, siinä hetkessä se hetkikin voi tuntua musertavalta. Pikku hiljaa kuitenkin hetkistä tulee päiviä ja päivistä viikkoja ja lopulta voi huomata, että suru on muuttunut kauniiksi muistoiksi. 
Menetys ja suru nostavat esiin ihmisen keinottomuuden, mutta myös ihmisen sopeutumiskyvyn.

Vaikka suru jatkuisi pakahduttavana pitkään, sinä selviät. Rakkaan ihmisen menettäminen jättää jälkeensä kaipauksen, mutta tuska lievittyy ja elämänilo palaa jossain vaiheessa, vähitellen.

❤️