Olen viimeiset viikot tehnyt kuin matkaa isäni lapsuuteen. Mapittanut kansioon hänen töitään, lukenut vanhoja kirjeitä ja katsellut hänen lapsuudenkuviaan. Antanut pois sitä mitä emme tarvitse enää ja laittanut säästöön sellaista minkä haluan jättää perinnöksi itselleni ja siskoni lapsille. Pikkuhiljaa myös pala palalta luopunut ja samalla kuin etsinyt vastauksia  ja ihmetellyt. Löysin eilen isäni huoneesta hänen kätköistä valokuvan. Kuvassa isäni on ehkä noin 18-vuotias. Kuvaa en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Kuvaa katsellessani huomasin, että isäni on muistuttanut nuoruudessaan kasvoiltaan tosi paljon minua. Totesin myös äidilleni, että hänhän on ollut nuorena tosi komea.

Olen täällä joskus kirjoittanutkin, että en isästäni aistinut koskaan pelkoa. En kuullut hänen valittavan kivusta tai säryistä. Vaan näin edessäni vahvan ihmisen joka oli aina valmis asettamaan muut itsensä edelle ja hän oli aina valmis näkemään sen muissa ihmisissä olevan hyvän. Enkä todella kuullut, että hän olisi koskaan elämässään puhunut kenestäkään pahaa. 

Tuon valokuvan kautta heräsi ajatus ja halusin kuulla millainen isäni oli ollut lapsena. Sain kuulla sukulaisiltani, isäni olleen lapsena arka, herkkä ja ujo. Hän ei rakastanut olla huomion keskipisteenä ja valokuvissa olisi miellellään jäänyt aina taka-alalle. Valtavan lahjakas hän oli ollut taiteellisesti aina ja isompana hyvin täydellisyyteen pyrkivä. Hän pärjäsi armeijassa hyvin, vaikka oli hiljaisempi ja syvällisesti asioita pohtiva. Kotona hän ja sisarukset olivat saaneet aika ankarankin kasvatuksen. Sellaisen mitä sota-ajalla oli tapana saada. Sota-aikana tapahtuneista traumoista ei oltu ääneen koskaan puhuttu. Silti ne olivat olemassa. Kehossa olevina jälkinä isän isällä.  Lapsen piti pärjätä ja olla vahva ja selvitä. Isäni oli paljon ollut jo lapsuudessa yksin. Isälläni ei ollut äidin kättä joka olisi hänet saatellut ensimmäisellä luokalla kouluun aamulla. Vaikka kovasti häntä oli jännittänyt ja sitä ääneen pyytänyt. 

Sillä miten isän vanhempi on nähnyt lapsena isäni sillä on ollut merkitys sille, miten isäni on nähnyt itsensä aikuisena. Jos vanhempi ei ole tukenut tai kehunut ei lapsikaan ole oppinut luottamaan itseensä. Jos vanhempi ei ole kertonut rakastavansa lasta, lapsi kokee että rakkaus on ansaittava teoilla ja sisimpään on alkanut kasvaman tunne, että en ole riittävä tällaisena kuin olen. On syntynyt kuin eräänlainen pohja huonolle itsetunnolle  ja tietynlaiselle häpeälle minkä päälle itsetunto on rakentunut. Isäni oli kokenut myös lapsena hylkäämisen tunteita. Pappa joka hänelle oli valtavan tärkeä oli kuollut isän ollessa lapsi ja isäni oli viettänyt hänen luonaan paljon aikaansa. 

Aikuisena kaiken jälkeen, isäni näki lopulta eletyn elämänsä siunauksena. Hän selvisi. Hoiti työnsä enemmän kuin täydellisesti ja omisti vapaa-aikansa muiden auttamiselle. Hän koki kiitollisuutta elämän pienistä asioista ja nojautui uskoonsa vaikeuksien keskellä. Kun minulla oli hätä, hän astui aina esiin ja oli antamassa tukensa. Hän oli se kompassi, kun oma suunta oli hukassa. Hän huokui ulospäin turvallisuutta ja oli monelle vierellä kulkijalle tuki ja turvallinen olkapää mihin oli helppo nojata. Hän oli se joka jaksoi rukoilla murheiden puolesta ja nojata taivaan isään kantaen rukouksin myös sinua. 

Sanoin ystävälleni, että välillä tulee hetkiä jolloin kaipaan niin paljon häntä ja hänen viisauttaan mulla on välillä aivan valtava ikävä! Kuten myös tässä hetkessä kun tätä kirjoitan. On päiviä jolloin aivan on valtava suru. Meillä kaikilla on. Mutta me pärjätään kyllä. Suurenkin surun kanssa selviytyy, kun sitä ei tarvitse kantaa yksin. Meidän ei onneksi tarvitse. 

Isäni oli esikuva monelle muulle. Hänen tapansa nähdä kaikessa ja kaikissa hyvää, suhtautua elämään ja vastoinkäymisiin joustavasti tai nähdä ympärillä uhkien sijaan mahdollisuuksia - elävät ikuisesti. 
Vaikka luopuminen tekeekin välillä suunnattoman kipeää, me pärjäämme täällä kyllä ja  vilkutan täältä taas isä sinulle taivaaseen! 

❤️

C83A3CA0-E4E9-4361-95DB-C4EE67064435.jpg