Viime vuonna tähän aikaan muutimme omaan asuntoon. Lupasin silloin, että en koskaan muuta. Tänä vuonna samaan aikaan  tyhjensimme vanhempieni kodin ja muutimme äitini omaan kotiin. Tämä on ollut osittain myös tosi raskas prosessi. Yllätyimme tavaran määrästä. Onneksi on läheisiä ja ystäviä jotka ovat ottaneet yhteyttä ja tarjonneet auttavan kätensä. Ilman sitä en itse olisi jaksanut. 
❤️

Ajattelin aluksi, että kun vanhempieni koti on saatu tyhjäksi olisi surullinen olo. Jotenkin yllätyin, kun ei suru noussutkaan esiin. Enemmänkin toivo. Toivo ja jonkinmoinen ilo uuden elämän alusta. Koti on lopulta kuitenkin se paikka, missä ihminen tuntee olevansa turvassa ja rakastettu. Kotona saa olla juuri sellainen kuin on, aito ja oma itsensä ilman mitään naamioita tai teeskentelyä. Se ei ole paikka tai paikkakunta. Koti on lopulta meissä. 
❤️

Kaiken tämän keskellä on ollut  silti jollakin oudolla tavalla olo, kuin isä olisi täällä meidän kanssa edelleen. Näkisi tai kannattelisi meitä ajatusten kautta. Toisaalta hetkittäin on taas olo, kun hän olisi muuttanut jo meitä ennen toiseen paikkaan ja odottaa meitä siellä. Tosin näin kävi myös isän kuoleman kohdalla. Kun sain tiedon en osannut edes siinä hetkessä itkeä. Itku tuli sitten kun olin muutaman päivän yrittänyt ymmärtää tapahtunutta. Tunteet ovat sellaisia, että ovat kovin liikkuvaisia luonnoltaan ja jos niiden sallii tulla silloin kun ne ovat tullakseen ne viivähtävät lopulta vain hetken ja jatkavat sen jälkeen matkaansa. Ne ovat silloin välittäneet sen tärkeän viestinsä ja voivat sitten mennä menojaan. Ne eivät koskaan jää asumaan meihin. Se on lohdullista.  Joskus tuntuu siltä, että tunnetta on liikaa emmekä kestä sen kokemista. Tähän pohjautuukin itselläni oma sanonta, en jaksa enää yhtään!! Silloinkin usein auttaa, kun tunnistan itse tunteen ja sanon  hiljaa mielessäni ” hei, tämä on nyt surua” tai huomaankin, että ”nyt olen todella vihainen”. 

Aivokuvauksissa on ihan todettu sellainen asia, että tunteen nimeäminen vähentää sen intensiteettiä.

❤️

Tiedän, että sekin päivä taas koittaa kun muistan, että paikka missä vanhempani ja minä olen asunut suuren osan elämästäni on nyt paikka missä elävät vain muistot. Silloin voin taas tunnistaa tunteen, voin yrittää  suhtautua itseeni sen keskellä lempeästi. Voimakas epämukava tunne tuntuu aina aluksi vaikealta. Sen keskellä voi kohdella itseään kuin ystävänä, joka kärsisi vastaavan voimakkaan tunteen vallassa. Voin sanoa itselleni ”Nyt juuri tuntuu tosi pahalta”. Näin osoitan silloin jo itselleni huomanneeni sen hetkisen tunteen. Sen jälkeen voin taas sanoa itselleni jotakin kannustavaa ja lempeää ja esimerkiksi muistuttaa ihan vain itseäni, että ”tämäkin tunne menee lopulta ohi”. Ja elämä jatkuu ja se lopulta taas kantaa. 

❤️
”Koti” on lopulta olotila hetkissä ja paikassa, jossa sydän pakahtuu tai vähempikin riittää. Elämässänni on ollut onni osata kantaa mukana ”kotia” , olosuhteidenkin muuttuessa. Niin monta kertaa itse olen elämäni aikana muuttanut.

❤️
Mun koko keho oli herätessä tänään sen tuntuinen kuin olisin jäänyt jyrän alle. Eilisen illan istuin kynttilän valossa ja saunoin ja yritin löytää hengityksen kautta yhteyttä kehooni. Koko päivän autoin äitiä asunnolla laittamaan verhoja ja tyhjentämään tavaroita.
Tänään lepään. Syön hyvin. Otan koirani syliini ja hengitän. 
❤️