Uskotko jos kerron, että luulin vuosia olevani tyhmä ja tietynlainen epäonnistuja. Tähän kyseiseen uskomukseen littyy epäonnitumisen tunnelukko ja vahvasti uskomus ja tuntemus, että epäonnistuu siinä mihin ryhtyykään ja on hitusen muita huonompi tai kyvyttömämpi. Niitä tyypillisiä ajatuksia, joita itseen kohdistetaan, ovat myös seuraavat: Olen tyhmä ja epäonnistuja. Tämä  tunnelukko syntyy, jos lapsena on tilanteita missä ei saa palautetta siitä missä ei onnistu, eikä saa kannustusta tai tukea asioiden opetteluun. Lapsi on viisas ja se koittaa ratkaista tuota tunnelukkoa itse joko yli-tekemällä ja todistelemalla itselle  ja maailmalle pystyvyyttämme tai sitten sitä ettemme juurikaan aseta itseämme alttiiksi asioille, joissa voisimme kokea onnistumista ja iloa. On siis kaksi vaihtoehtoa, joko päätyä suorittamaan tai välttämään asioiden tekemistä. Tyydymme usein selviytymiseen. Ihmisen pään sisällä tapahtuva keskustelu on usein vain tämän tunnelukon voimasta hyvin alistavaa tai mitätöivää itseä kohtaan. Ja monesti ihminen jää aikuisuudessa kiinni tuttuun ja turvalliseen, eikä uskalla lähteä ja kokeilla omien siipiensä kantavuutta. 
 

❤️

Itse ymmärsin tämän asian aikoinaan terapiassa. Muistan vieläkin sen hetken kun lamppu syttyi minussa ja tajusin, että enhän mä hyvänen aika ole tyhmä! Mulla on ollut lapsuudessa vain oppimisvaikeus ja kun en ole saanut tukea koulussa opintoihini vaikka olisin sitä tarvinnut olen jäänyt jumiin tuohon ajatukseen. Minussa on silloin jo kauan sitten syntynyt tämä tunnelukko, siksi koska en ole saanut koulussa sitä tukea. Ja tämä tunnelukko on se joka uskottelee minulle tänään, että olen tietynlainen epäonnistuja ja mähän voin ja mä pystyn tekemään asioita, kun vain ymmärrän millainen oppija mä olen. Tämän tunnelukon voin siis aikuisena purkaa.

Olin kuitenkin tietämättäni alkanut jo altistamaan itseäni tilanteille, joita välttelin. Olin vaihtanut  työpaikkaa. Olin aloittanut opinnot ja hakenut itselleni apua. Menin lääkäriin ja halusin, että mun oppimisvaikeus todistetaan ja kun sain siitä todistuksen käteeni melkein itkin, mä en ole tyhmä! Vaan olen erilainen oppija. Ainut, että siinä kohtaa tilanne oli mennyt jo aika pitkälle. Olin takonut liian kauan päätäni seinään ja yrittänyt ja vielä vähän yrittänyt. Lopulta jo suoritin opintojani ja unohdin siinä samalla itseni. Paloin loppuun. Terapiassa kuitenkin ymmärsin, että mulla on oikeus hakea tukea opiskeluuni, mutta mun ei tarvitse jättää  matkaa kesken siksi miltä musta tuntuu, vaan voin luottaa siihen et mua tuetaan kulkemaan matka loppuun. Mutta sisäinen lapsen ääntä mä en voi olla kuulematta. Mun täytyy kuunnella ja osata asettaa rajat jaksamiselleni ja kun opiskelen, mulla täytyy olla se palava ilo tehdä sitä. Ja kun sisäinen lapseni huutaa, että mä en selviä ja olen tyhmä. Mä voinkin itseni tuomitsemisen sijaan kysyä ”Mitä jos kaikki meneekin ihan hyvin?”Ja kyllä, en saanut koulussa aikoinaan tukea ja apua mitä olisin tarvinnut. Siksi opettelin luovuttamaan ja aloin uskomaan, että olen epäonnistuja. Mutta nyt mä olen aikuinen ja mä voin pyytää itselleni tukea ja mä voin antaa sille omalle sisäiselle lapselleni turvaa. 

Muistan lapsuudesta vieläkin sen tunteen kun menin kotiin huonojen koenumeroiden kanssa ja tiesin, että palaute niistä ei ole hyvää. Sitä ei aina sanottu ääneen, mutta muistan ne sellaiset huokaukset. Ne tunteet ovat vielä mussa tänäänkin olemassa. Herkästi uhriudun, jos en meinaa ymmärtää tai osata tehtävän antoa. Kiukuttelen itselleni tunnetasolla ja olen jätttämässä leikin kesken. Samalla tavalla kuin lapsena koulussa, silloin kun mulla ei ollut aikuista vierellä ketä olisi sanonut, että sä selviät ja mä autan sua!  Olin se takapulpetin ujo tyttö joka jäi oppimisvaikeuksiensa kanssa yksin. En uskaltanut sanoa ääneen, että en osaa ja auttatko mua selviämään? Sain mä onneksi kehujakin, koska olin taitava piirtämään ja maalaamaan ja hyvä laulamaan. Mulla ei ollut kuitenkaan rohkeutta lähteä kehittämään itseäni sillä saralla. Koska sisäinen uskomus oli vahvasti, etten pärjää ja tuli useasti tunne, että en jaksa enää edes yrittää. 

❤️

Tähän päivään mennessä olen opiskellut työni ohessa jo monta tutkintoa. Kiitos loppunpalamiseni. Sen kautta voin nyt sanoa löytäneeni itseni ja arvoni mitä kohti haluan ojentautua. Nyt on menossa opinnot mihin en olisi koskaan kuvitellut pystyväni ja haastan sen kautta itseäni joka päivä. Se tunne kun pääsen eteenpäin ja onnistun antaa mulle itselleni paljon. Enää en vain halua selviytyä, vaan haluan  enemmänkin tehdä ja valita asioita sydämestäni käsin. Välillä en onnistu siinä yhtään, välillä taas paljon paremmin. Se rakkaus itseä kohtaan on tässäkin osoittautunut minulle avainasiaksi. Entä jos en tuomitsekkaan enää minussa nousevia reaktioita? Entä jos tämä matka on minulle tarkoitettu? Ja asiat onnistuvat ja ei ala enää tuntumaan siltä, että taon päätäni vain seinään. Ja jos taas alkaa, voin jättää matkan kesken? En siksi, että olen epäonnistuja vaan siksi, että olen tänään aikuinen ja osaan kuunnella sisäisen lapsen ääntä ja en hylkää häntä enää. Entä jos muistaisin myös sen, että minun ei enää ole pakko reagoida huonommuuden tunteisiin?

Ja sallin sen silti, että joskus reagoin.

❤️

Eikä sekään ole lopulta epäonnistumista vaan ihan vain ihmisenä olemista.

❤️

28D8AB72-8640-4378-9B67-C0CD8AEB1ECA.jpg