Jotenkin ihana työviikko, tuumasin kun lähdin töistä kotiin. Sellaisia onnistumisia, mistä saan kiittää itseäni. Lämpimiä syyspäiviä ja hyvin nukuttuja öitä. Ihana kortti ystävältä ja lenkki äidin kanssa. Sellaisia pieniä juttuja mistä tuli hyvä mieli. Olen saanut myös huomata, että suru on tehnyt musta rohkeamman. Tietynlaiset haasteet eivät herätä pelon tunteita, vaan luottamusta siihen, että jos tarkoitus on kulkea tätä tietä onnistun ja jos tarkoitus ei ole, vaihdan suuntaa. Eilen tuli isää ikävä. Nousi mieleen eräs asia minkä olisin halunnut kertoa ja ne hetket kun menimme kylään vanhemmilleni sain ovella halata häntä. Hän aina halusi tietää mitä mulle kuuluu. Hetkeksi taas sisäistin ajatuksen, että niin näitä hetkiä ei enää ole. On uuden elämän alku.
Muutama vuosi sitten oli valtavan kaunis syksy. Muistan kun seisoin työpaikan pihalla ja ihastelin sen väriloistoa. Mietin silloin mennyttä kesälomaa ja sitä miten sekin oli täydellinen. Kiitin mielessäni kaikesta. Tuntui kuin olisin saanut levätä joka solulla. Siitä muutaman viikon päästä koirani kuoli. Tuntui kun häneen mukanaan olisi lähtenyt palanen minua. Niin painavalta suru tuntui. Tuon syksyn jälkeen elämä on tuonut eteen menetyksiä ja haasteita. Kun isäni sairastui myötäelin vuoden hänen vierellään. Kuoleman jälkeen putosin hetkeksi kuin tyhjiöön ja päätin, että haluan näyttää itselleni vielä jaksavani ja toivoin että tämän kaiken jälkeen minussa on vielä voimaa. Ymmärsin, että elämästä ei koskaan tiedä mitä se tuo tullessaan ja syntyi vahva ajatus siitä, että haluan elää omien arvojen mukaista elämää. Suuntaviivat olivat vai hukassa. Paljon pohdin asiaa ja olin jo hakemassa kouluun. Samaan saunaan esimieheni ehdotti mahdollisuutta opiskella omaan työhöni liittyen. Tartuin siihen, koska halusin löytää taas merkityksen elämälleni ja tuntea tunteen, että onnistun ja voin vaikuttaa onnistumiseen itse, koska isäni kuolemaan ja sen tuomaan suruun en voinut vaikuttaa. En silti osannut kuvitella mille matkalle lähdin. Se matka on laittanut haastamaan itseäni ja välillä on tuntunut siltä, että ehkä tämä matka on jonkun toisen matka, ei minun. Mieheni ei ole antanut minun kuitenkaan luovuttaa niissä herkissä vaan on työntänyt silloin mua eteenpäin. Työkaverini ovat kannustaneet ja kehuneet motivaatiota mitä minusssa on. Välillä koko homma on tuntunut kuin johdatukselta ja jos olen meinannut unohtaa ilmoittaa itseni kurssille juuri siinä hetkessä olenkin muistanut kaivaa puhelimen esiin.
Työni mitä teen ei ole unelmatyötäni. Ohjauduin aikoinaan alalle ihan sattuman kautta. Tänään olen tehnyt sitä jo vuosia. Olen ajatellut, että niin kauan kun minussa on palo tehdä työtäni, se on ala mitä voin tehdä ja niin kauan kuin saan kasvaa työssäni vain taivas on rajana. Koen tällä hetkellä olevani oman työni ammattilainen, vaikka opiskellut tuovatkin siihen paljon uutta. Mulla on tosi mahtava työpaikka ja aivan ihanat työkaverit. Meidän ammattitaidolla edes isot haasteet eivät ole tuntuneet isoilta. Omaan työpaikkaanikin aikoinaan ohjauduin kuin johdatuksessa. Loppuun palaminen avasi siinäkin kohtaa kuin uuden oven. Työssäni me nauretaan paljon, meillä on huumoria ja me tuetaan toisiamme ja pyritään siihen, että asioista keskustellaan avoimesti.
Tiedän, myös tunteen miten todelta suru ja pelko ja vaikeat tunteet saavat huomaamatta suorittamaan. Se tuntuu todella siinä kohtaa elämän ja kuoleman kysymykseltä. Enkä halua väittää, että näiden vaikeiden tunteiden kanssa työskentely olisi helppoa. Vähän vaan kato relaat ja silleen. Ei. Koen, että omalla kohdalla tunteiden kohtaamien on välttämätöntä. Olen nykyisin yhteydessä siihen sisäiseen lapseen ihan joka päivä. Kuulen ja näen omat tarpeeni. Mitään opiskelua tai unelmaani en tavoittele ilman yhteyttä itseeni. Koska menee usein ojasta allikkoon, jos emme tiedosta syitä miksi alunalkajamme aloimme suorittamaan elämäämme ja jos unelmien tavoittelun lomassa unohtaa itsensä. On suuri vaara palaa loppuun uudestaan.
Mietin aamulla kun heräsin, että mä rakastan myös syksyä. Vaikka olen kesänlapsi. Syksyn värit ja se tietynlainen tunnelma.
Mulla on syksystä sellainen ajatus, että syksy kuin sallii sen että on kuin lupa antaa aikaa levolle ja saa vetäytyä viltin alle. Poltan paljon kynttilöitä ja rakastan takan tuomaa valoa. Mulla on terassilla kuin oma kesämökki mihin voin hiljentyä viltin alle nauttimaan syksyn tunnelmasta.
❤️
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.