Ei tämä vuosi ole helppo ollut. Mutta on ollut pakko valita, jatkaako elämää vai jääkö suruun kiinni. Ei ole vaihtoehtoja. Tiedän, että aika auttaa. Että suru tulee aaltoina. Että itku tulee kesken automatkan, perjantaina tuli kesken työpäivän. Tiedän, ettei sitä kannata kontrolloida, että tunteet kannattaa elää. Niiden pitää antaa virrata vapaasti. Jossain vaiheessa surun tuoma kipu laantui kolotukseksi, hiljaa sykkiväksi ikäväksi. Sieltä se nousee esiin syksyn sateisina päivinä, kynttiöiden loisteessa. Sieltä se astuu esiin jouluna ja tähtikirkkaina öinä, kesken ystävien illanvieton,  kesken läheisen halauksen, ihan varoittamatta silittää poskesta ja kuiskaa muistoja korvaan. 

 

Tiedän myös, että meillä on aika viisaat aivot ja oikeastaan kaikki jaksamiseen liittyvät jutut on aivoissa. On aika hurjaa, että vuoden kestänyt stressi näkyy aivokudoksen rakenteellisina ja toiminnallisina muutoksina. Lisäksi stressi vaikuttaa aivojen hermosolujen välittäjäaineiden toimintaan. Mantelitumake on aivoissa oleva tunnekeskus, jossa stressin tunne ja autonomisen hermoston säätely yhdistyvät. Mitä enemmän  kokee stressiä, sitä suurempi on aivojen mantelitumakkeen koko ja sitä alttiimpi henkilö on kokemaan negatiivisia tunteita. Ongelmia tulee vasta silloin, jos ei pääse palautumaan ja tilanne jää päälle. Silloin kehossa alkaa erittyä suuria määriä stressihormoneita, erityisesti kortisolia. Kortisolin ongelma on se, että se huuhtoutuu hyvin hitaasti pois elimistöstä. Se jää siis kehoon. Olen itse ymmärtänyt tällä matkallani, että on tärkeää huomata, että palautumista täytyy tapahtua myös viikolla, ei vain viikonloppuisin. Koska meidän kehohan ei tiedä, tuleeko stressi työstä vai yksityiselämän paineista, tai vaikkapa esimerkiksi maratonista tai treenaamisesta. Se tulee silti. Sama edellä kuvattu kaava. Palautumista pitää siksi tapahtua isosti myös viikolla ihan oman työn ja arjen keskellä. Kun on raskasta, pitää rakastaa itseään kaksiverroin enempi. 

 

Moni ei ymmärrä, että suurin stressiä aiheuttava tekijä on meidän omat ajatukset. Oletko itsellesi armollinen ja näetkö enemmän ympärilläsi mahdollisuuksia vai tartutko jatkuvasti epäkohtiin? Olin itse ennen tuo jälkimmäinen . Yritin koko ajan muuttaa epäkohtia kunnes terapeutti sanoi mulle, että ihan jokaisen sun teon takana on tarve. Mikä sun tarve on tuolla kun yrität muuttaa epäkohtia koko ajan? Mun tarve oli  silloin todellisuudessa  muuttaa työni rakenteita niin, että itse jaksaisin. Enkä sitä huomannut ja lopulta se alkoi kääntymään mua vastaan.  Aloin väsymään tuulimyllyjä vastaan taisteluun. Todellisuudessa olin sinä kohtaa jo ihan loppu. 

 

Ainut asia mitä voit lopulta elämässäsi muuttaa on sinä. Sinä itse! Muutos omassa itsessä auttaa jaksamaan, ei se muutos mikä tulee ulkopuolelta. Vaan muutos sinussa itsessä. Lopulta aika pikku juttu on elämässä oma työ kun aletaan vertaamaan ongelmia elämän isoihin asioihin. Läheisen kuolema , avioero  jne. Niistäkin voi selvitä ja niiden läpi voi olla mahdollista jaksaa kun osaa käsitellä omia tunteitaan, osaa hakea itselleen apua  ja osaa tunnistaa miten oma keho reagoi kun kehon hälytysjärjestelmä kilkattaa hälytystilassa ja mitä kehossa silloin tapahtuu. On olemassa työkaluja  millä saadaan keho takaisin balanssiin. Kaikki lähtee pysähtymisestä ja vaatii pysähtymään itsensä äärelle, silloinkin kun ei tunnetasolla tunnu kivalta ja, että uskaltaa kysyä joka päivä itseltään mitä minulle kuuluu tänään ihan oikeasti ? Olenko osannut olla itselleni armollinen ja kuunnella sitä oman sisäisen lapsen tarvetta. Olenko pystynyt antamaan keholleni taukoja palautumisen kautta myös työviikon keskellä? Entä miten liikun, kun liikun? Itseäni rakastaen vai itseäni piiskaten? Tunnistanko itse mitä  kehoni järjestelmässä  tapahtuu kun keho on kuormittunut? Lisäänkö liikkumisellani kortisolin tuotantoa, vai laskenko sitä?  Sallinko tunteideni virrata itsessäni vapaasti, vai harrastanko tunnesyömistä, tai tunteiden siirtämistä toiseen ja kannanko tunteistani vastuun itse? Jos näitä  asioita ei sisäistä , ei kehon palikat jaksa kannattella kun elämässä tulee pienikin paine ulkopuolelta. Rakennelma romahtaa. 

❤️

Tunteiden voima on meissä valtava ja tunteet pitäisi virrata meissä vapaasti. Perjantaina kesken työpäivän huomasin , että olen surullinen. Menin  vessaan ja itkin. Illalla taas pursuin jo naurua ja kiitollisuutta. Annoin surun tulla ja toivotin sen tervetulleeksi. Isänpäivä on nyt täällä. Ja se isän Ikävä! Viime vuonna tähän aikaan tajusin, että ensi vuonna tilanne on toinen. Vedet silmissä seurasin isääni kun hän halasi siskon lapsia. Nyt Isä ei ole enää täällä kanssamme. Perjataina se suru nousi tuon yhteisen muiston kautta taas pintaan pitkästä aikaa. Pilvet jatkavat kaikesta huolimatta silti kulkuaan läpi harmaan taivaan. Sade piiskaa maata ja lehdet taipuvat puissa sen painosta. Aika kuluu eteenpäin, elämä menee  eteenpäin, ja silti mikään ei tule enää olemaan koskaan juuri niin kuin ennen sitä hetkeä. Nyt on elämä sen jälkeen.

❤️

Yritän nähdä silti kaikesta huolimatta sen auringon pilvien takaa, takertua siihen kirkkaaseen kajastukseen taivaanrannassa. Yritän ja haluan uskoa, että askel kerrallaan olen surussani pidemmällä kuin eilen.

❤️

Kaunista isänpäivää isä! Meillä on sua ikävä! Vien haudallesi tänään taas kynttilän. 
❤️