Muistan vielä  tänäänkin sen väsymyksen, joka ei lähtenyt lepäämällä. Voimat riittivät  juuri ja juuri siihen, että jaksoin nousta sängystä ylös ja jaksoin pakottaa itseni syömään jotakin ja arjesta selviytymiseen, kaikki isot suunnitelmat jäivät toteuttamatta. Oli pakko mennä vain pieni hetki kerrallaan.
 
Tänään mielessäni ovat he jotka silloin kulkivat rinnallani ja työnsivät eteenpäin kun yksin en olisi jaksanut ottaa askeltakaan. Ja sinä joka valkoisen takin alta sanoit sanat joihin ripustauduin: ”sinä selviät ja kokemasi  jälkeen olet parempi versio itsestäsi ja tiedät omat rajasi.”  Ja ne kaikki rinnalla kulkijat jotka saavuitte elämääni  juuri silloin mitä oudoimmista paikoista ja kuuntelitte ja rohkaisiitte. Ja isäni joka ihan joka päivä soitti  ja jaksoi valaa minuun toivoa ja äitini joka tulit luokseni ja pidit minusta huolta. Sekä aviomieheni joka seisoit rinnallani. Kuinka kiitollinen olen tänään teistä  kaikista, jotka silloin vain hiljaa olitte vierelläni ja kannoitte rukouksin ja  joiden olkapäähän sain nojata. Ja koirastani joka silloin antoi minulle syyn elää. Tänään tuo pieni hännän heiluttaja ja  tunteideni tulkki on jo taivaan kodissa. 

❤️

 

Nyt  tuosta hetkestä on jo vuosia. Mutta se hetki kun paloin loppuun kulkee mukanani muistoissa aina. Se on kuin muistijälki mikä muistuttaa elämän nurjasta puolesta ja siitä, että lopulta jokaisen meidän voimat on rajalliset. Ne kun ylittyvät on alla pohja mistä on pitkä tie kivuta takaisin siihen missä on nyt. Oikeastaan samalle portaalle ei pääse enää koskaan missä oli ennen pohjakosketusta. Muistan kun terapeuttini toipumiseni alussa sanoi, että ihminen palaa oman prosessin jälkeen helposti vähän kuin huomaamatta takaisin lähtöpisteeseen. Jollei hän jatka omaa asioiden prossesointiaan läpi elämän. Mietin silloin mitä hän tuolla tarkoitti. Tänään tiedän. Jos sisäisen lapsen äänen unohtaa eikä kohtaa tunteitaan, on vaarana palaa loppuun uudestaan. Koska se millaisia sisimmässämme olemme, ei lopulta muutu. Vaikka tunteet meissä viestittivät mitä. 

❤️

Terapeuttini antoi silloin myös neuvon, että prosessoi elämääsi kirjoittamalla aina. Ei vain silloin kun joku asiat on huonosti. Vaan tee siitä tapa ja jäsennä sen kautta ajatuksia myös silloin kun kaikki elämässäsi on hyvin. Näe hyvää ja kiitollisuutta ympärilläsi ihan joka päivä. Koska elämä jatkaa kulkuaan ja  tulee taas päiviä jolloin siinä näkyy kaikki elämän sävyerot mitä elämä tuo mukanaan.  Tänään olen kiitollinen tuosta neuvosta. Olen nähnyt tämän ”päiväkirjani” tosi tärkeänä näiden vuosien ajan itselleni ihan omaan jaksamiseen peilaten. Menneet kaksi vuotta ei ole olleet elämäni helpoimmat ja osittain näiden tänne kirjattujen ajatusten kautta olen pystynyt näkemään sen hyvän mitä ympärilläni on tapahtunut surusta ja vastoinkäymisistä huolimatta.

 

❤️

Elämä on elämää ja pitää sisällään elämän kaikki värit. Kukaan muu ei ole sinä, ja se on lopulta myös sinun vahvuutesi ja lahjasi. Koska tehtäväsi tässä maailmassa on ainutlaatuinen. Se pitää vain etsiä kuuntelemalla sydäntäsi, intohimoasi ja sisäistä rauhan tunnetta. Tänään on lopulta paras päivä ryhtyä kulkemaan kohti omia unelmia. Ei huomenna, tai ylihuomenna, ei ensi viikolla, ei ensi vuonna eikä sitku, vaan nyt. Elämästä kun ei koskaan tiedä.

❤️