Muistan sen hetken kun istuin terapiatuolissa ja terapeutti kysyi mitkä asiat tekevät elämästäsi merkityksellistä? Olin hetken hiljaa ja vastasin, että olin vuosia ajatellut  elämän olevan merkityksellistä, vain jos siihen mahtuu lapsi ja terapian kautta olin nyt ymmärtänyt, että arvothan määrittelevät elämäni suunnan. Vaikka ei olisi lapsia, voi elämä olla silti merkityksellistä. Ja ollakseen onnellinen ja kokeakseen merkityksellisyyttä, tulee hyväksyä itsensä. Itsensä hyväksyminen on yksi tärkeimmistä ja samalla vaikeimmista tehtävistä elämämme aikana, joita elämässämme kohtaamme. Itsensä hyväksyminen on todellakin yksi yksinkertaisimmista ja palkitsevimmista asioista, jonka voi tehdä itselleen, se on oikeastaan avain onnellisena elämiseen.

 

Jos saisin tehdä aikamatkan menneeseen ja palata takaisin tuohon hetkeen kun paloin loppuun, tekisin tänään asioita eri tavalla. Toisaalta taas, en poistaisi tuota tapahtumaa elämästäni. Koska sen kautta minusta kasvoi minä ja koen olevani nyt parempi versio itsestäni. Jos voisin antaa neuvoja menneeseen. Kehoittaisin muistamaan armollisuuden itseäni kohtaan. Kehottaisin myös hyväksymään tunteeni ja sen hetkisen tilanteeni ja ajatukseni. Muistuttaisin, että vaikka sinulla juuri nyt on rankkaa. On sinulla silti ihana perhe, puoliso, terveyttä, mahdollisuus levätä ja aikaa tehdä asioita mitä

normaalisti ei olisi. Voisin myös nyt kertoa, että sinä selviät! Ja todellisuudessa saavutat enemmän kuin mitä siinä hetkessä

osasit edes kuvitella. 

 

Loppuunpalaminen opetti elämään omien arvojen mukaista elämää. Se opetti hyväksymään itseni ja tunteeni. Loppuunpalamisen  myötä arvot menivät uuteen järjestykseen. Oma hyvinvointi, vapaa-aika ja perhe nousivat työn rinnalle, jopa sen yli. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että työ olisi menettänyt merkityksen vaan enemmänkin ehkä ne elämän muut tärkeät asiat saivat uuden merkityksen. Olen myös nyt itseäni kohtaan lempeämpi, ymmärtäväisempi ja kuuntelevampi. Tunnen itseni paremmin, arvostan itseäni enempi ja osaan olla armollisempi ja tunnen tunteita syvällisemmin. Ne omat voimakkaat reaktiot tilanteissa ovatkin olleet lopulta mahdollisuus nähdä, mikä varjo on jäänyt pimentoon, mikä haava kaipaa huomioita.

 

”Se, mitä näet toisessa, onkin usein heijastus sinusta itsestäsi”. 

 

Tämän kaiken jälkeen elämässäni alkoi tapahtumaan. Uskalsin heittäytyä. Tuli niitä elämän tähtihetkiä, menin naimisiin. Ostimme kodin. Uskalsin vihdoinkin ottaa askeleen kohti pysyvää sitoutumista. Vaihdoin työpaikkaa. Opiskelin ja valmistuin. Tein samalla matkaa itseeni ja uskalsin kohdata varjoni. Muutokset itsessäni ovat olleet niitä suurimpia tähtihetkiä ja edellyttäneet itseen kääntymisen, oman välillä kipeänkin tunnematkan, omien varjojen vapauttamisen valoon. Tämän ovat  mahdollistaneet lopulta ne elämän eteen tuomat rankatkin vastoinkäymiset kuten tämä loppuunpalaminen, jotka ovat sitten lopulta kerros kerrokselta riisunneet omia naamioita.

 

 

Nyt olen taas tilanteessa missä paljon pohdin tulevaisuutta. Miltä aikamatkani näyttää viiden vuoden päästä? Olenko jatkanut opiskeluita? Ehkä valmistunut? Tyydyttääkö työni vielä silloin? Olenko jaksanut työssäni ja pysynyt terveenä? Ja pitänyt kiinni edelleen liikunnasta ja elänkö vielä silloinkin omien  arvojen mukaista elämää? Elänkö elämää jolloin omat tarpeet ja toiveet täyttyvät ja onko vierelläni ne kaikista tärkeimmät ja läheisimmät edelleen? Ja kunniotanko ja ymmärränkö itseäni vielä paremmin kuin tänään ? Kaiken jälkeen?