❤️

Olin ihan unohtanut, että pidin vuosi sitten vaikeimpina hetkinä videopäiväkirjaa. Kuvasin itseäni kännykän videokameralla, ajatuksella vähän kuin olisin ollut terapiassa. Kerroin tallenteissa ajatuksiani ja tunteitani ja keinoja miten selvisin kun tuntui siltä etten selviä. Keskustelin eilen noista videoista  ystäväni kanssa. Miten olinkin nyt jo unohtanut sen tunteen miten kurkkuani kuristi ja sydämen sykkeet kuuluivat korvissa asti ja miten kovasti pelkäsin sitä, etten selviä. Kerroin videolla, miten oli vaikea kohdata tunnetta, että täytyi päästää irti rakkaasta ihmisestä ja miten sisin tuntui tyhjältä ja keho olisi ollut kuin pesukoneen sisällä. Mikä välillä pyöri vauhdikkaasti, vaihtoi suuntaa ja lopulta pysähtyi ja tuli hiljaisuus ja tunne siitä kuin hukkuisi ja pää oli aivan sekaisin vauhdista mitä oli saanut  kokea ja miten hengitys palautti taas läsnäolon tilaan. Kerroin miten vaikeaa oli olla alakuloinen ja miten repivää oli kohdata suru ja miten kauhuissani olin kun meille kerrottiin jos isän sydän pysähtyy eikä häntä enää elvytetä. Tai miten ahdistunut olin kun äitini soitti ja kertoi isän sairastuneen vakavasti  ja miten valtavan pitkältä ambulanssin saapuminen paikalle kesti ja omaa olotilaa siinä hetkessä helpotti silloin vain asioiden hyväksymiinen.

❤️

Kerroin myös miten vaikeaa oli välillä istua läheisen vierellä, löytää sanoja mitä sanoa ja kohdata se sitä tunnetta kun odotatte yhdessä kuolemaa ja miten koin syyllisyyttä välillä siitä etten pystynyt auttamaan aina. Miten tärkeää oli silloinkin koskettaa, itkeä ja kokea olevansa yhteydessä sydämestä sydämeen. Tai miten vihainen olin silloin kun hoidot lopetettiin ja miten huusin tyhjässä autossa, kun näin rakkaan ihmisen kärsivän ja kuihtuvan pois. Miten  pohjattomalta tuntui toisen kokema kipu, kun en voinut vieressä läheisenä tehdä enää mitään. 

❤️

Kun isä kuoli, minusta näkyy videolla levollisuus. Katseeni on tyhjä. Saamaan aikaan myös kerron, että en ymmärrä tapahtunutta. Kiukuttelin miehelleni ja en löytänyt aina yhteyttä suruuni ja miten tärkeän oivalluksen olinkin tehnyt , että vihan alla usein olikin suru. Ja miten suru tuli esiin aina uudestaan ja uudestaan. Kuin aaltoina. Aluksi en osannut itkeä ja sitten en osannut vain itkeä, vaan tipahdin polvilleni ja itkin suoraa huutoa. En voi voinut käsittää  itsessäni olevaa tunteiden vuoristorataa ja tyhjyyden tunnetta ja sitä, että ei isää enää ole. Kerroin myös miten paljon toi lohtua  ajatus siitä, että joskus kohtaamme ja miten sitä uskoa ei kukaan koskaan voi ottaa minulta pois ja miten selviäisin jos sitä uskoa ei olisi ja lisäsin, että en itseasiassa  selviäisi sen valtavan ikävän kanssa ilman jälkeen- näkemisen toivoa. Niin paljon se koski. Kerron myös läheisten merkityksestä ja sellaisten ihmisten merkityksestä  jotka ovat kokeneet samaa ja siitä miten voimia toivotus alkoi kyllästyttämään kun sitä kuuli yksittäisenä sanana ilman ihmisen tunneyhteyttä ja miten se kohdatuksi tuleminen siinä hetkessä ja ne toisten ihmisten rohkaisevat sanat toivat lohtua. Kerroin videoilla  myös siitä miten pidin kiitollisuuspäiväkirjaa  ja miten pystyin ja yritin koko ajan näkemään kiitollisuutta, vaikka koko tunteiden kirjo mahtui kuluvaan vuoteen. Olin myös  oivaltanut, ettei tarvinnut jaksaa kuin pieni hetki kerrallaan. Sekin oli silloin tarpeeksi. Kerroin myös miten tärkeää oli etäännyttää itsensä tunteista. Lähteä välillä kävelylle, vaikka mieli veti sohvan pohjalle. Nähdä ihmisiä, vaikka ei olisi halunnut tavata ketään. Syödä, vaikka ruoka ei maistunut ja levätä ja antaa tunteiden olla, kuin laivat merellä ja katsella kun ne lipuvat ohi. Silloin oli vain helpompi huomata, että ne liikkuvat ja muuttavat muotoaan kaiken aikaa. Kerroin myös miten tärkeä oli havannointikyky. Nähdä asiat mitä ympärillä oli ja miten hautajaisissa päätin kiinnittää suruni keskellä huomiota tähän ja miten päivä olis kaunis surusta huolimatta ja miten tunsin isäni läsnäolon meitä lohduttamassa. Kerroin myös miten tärkeää oli osata sietää tunteita ja osata nimetä niitä. Katsoa kuin omaa toimintaansa viereltä, stopata silloin kun autopilotti napsahti päälle ja kohdistaa katse itseen silloin kun kyse on selvitysmiskeinoista ja suhtautua silloin itseensä myötätuntoisesti. 

❤️

Lupasin itselleni videolla jatkaa elämää, jos en itseni niin isäni vuoksi. Koska tiesin, että hän toivoi meidän niin tekevän. Helppoa se ei ollut. Lupasin silti tavoitella unelmiani, kurkotella taivasta ja kulkea läpi pelkojeni. Totesin, että minäkuvan muuttaminen omien haavojen tiedostamisen kautta auttaa kriisien läpi menemisessä, että se ei ylläpidä ja lisää kärsimystä elämässäsi silloin kun elämä on raskasta muutenkin.

 

Eilen ystäväni sanoi mulle, että miten viisas veto tuo videointi. Koska usein kriisiin jälkeen  unohdamme sen miten miten paljon meissä on voimavaroja ja miten selvisimme. Vuosi sitten oli isäni hautajaiset ja eilen muistelimme sitä hetkeä näiden videoiden välityksellä. Oli ihana pitää lomapäivä tärkeän ystävän kanssa ja tulla näkyväksi samojen menetysten äärellä. 
 

❤️