Laitoin villasukat jalkaani. Villasukkiin kietoutuu jotakin  turvallista ja lämmintä tunnelmaa. Sellaista kotoista fiilistä, joka muistuttaa rakkaasta mummostani. Istahdin lampaantaljalle ja kaadoin lempimukiini lempijuomaani ja otin pensselin käteeni. Tiputtauduin tunnetasolla hetkeksi tunteisiini. Mitä haluan tulevaisuudelta? Suljin silmäni. Hengitin. Samassa verkkokalvoilleni tuli kuin kuva. Jälleen kuvassa se pieni minä. Se oma sisäinen lapseni. Hän on polvillaan ja suurempi käsi pitää häntä kämmenellään. Tytön katse on kohti taivasta  ja hän istuu kuin suuremman turvassa. 

❤️

Siinä samassa kun piirsin tuota kuvaa, tuli ajatus. Enhän minä itse ole tätä matkaani ajatellut. Miksi siis turhaan mietin sitä. 

Menetin isäni ja hetkeksi tuntui kuin elämältä olisin kadonnut merkitys. Näinhän kriisit tekevät. Suru ja kaipaus tulevat aaltoina ja suru voi lopulta  kestää vuosia. Kokonainen ihminen voi kuitenkin tuntea kaikkia tunteita ja jatkaa silti elämää, tunteista huolimatta.  Siksi elämää ei vain voi laittaa sivuun, että surutyö on tehty vaan huomata ne asiat  miten voin jatkaa eteenpäin. Elämä kun ei ole joko tai asetelma, vaan sekä että. Elämään kuuluu ilot ja surut ja vaikeita tunteita ja elämän on jatkuttava niistä huolimatta. Sen jälkeen tuli se mahdollisuus, annettiin mahdollisuus ja tartuin siihen. Selvisin ja löysin voimavarat itsestäni tähän asti, vaikka vuosi oli raskain kaikista. Nämä tulevat opinnot ei olleet ehkä sitä mitä ajattelin kaiken olevan tulevaisuuttani ajatellen. Mutta se ehkä on jo osa jotain suurempaa mitä vielä tässä kohtaa en hahmota. Ehkä se suurempi hahmottaa ja näkee tarkoituksen kaikessa tässä.

Minä tai se millainen olen nyt, ei ole yhtä kuin kokemukseni mitä minulle on joskus tapahtunut. Olen se mitä kokemukseni ovat minusta muokanneet. Olen kasvanut nyt aikuiseksi ja löytänyt yhteyden tuohon sisäiseen lapseeni. Häneen joka tuntee ja kokee. Elettyä lapsuutta, epäonnistumisia tai menneisyyden kokemuksia on mahdotonta muuttaa. Mutta nykyisyyttä ja loppuelämää voi muuttaa aina. Minulla on ollut mahdollisuus siis vapautua, katkaista kahleet menneisyyden haamujen kanssa ja ryhtyä kulkemaan itseni kanssa tässä ja nyt.  

❤️

Haluan kiittää itseäni, tästä  matkasta ja rohkeudesta tulla näkyväksi aitona minuna. 

Muutokset itsessäni ovat edellyttäneet itseen kääntymisen, oman hyvin kipeänkin tunnematkan, sen omien varjojen vapauttamisen valoon. Tämän ovat  mahdollistaneet elämän eteen tuomat rankatkin vastoinkäymiset, jotka ovat kerros kerrokselta ottaneet omia naamioita pois. Haluan tämän kaiken johdosta  kertoa sisäiselle lapselleni: Minä näen sinut!  Näen nytkin. Minä tunnen sinut. Sinä et ole viallinen! Vaan täydellinen, sinunlaisena kuin olet nyt. Sinun ei tarvitse hävetä tunteitasi tai tarpeitasi! Sinä olet rakkauden arvoinen, ihan vaan siksi koska olet sinä! 

❤️

Rohkeaksi kasvaminen on aivan eri kuin aikuiseksi tulo. Varttuessaan lapsesta aikuiseksi meille kasvaa kuin paksumpi kuori. Suojaudumme naamioiden taakse. Esitämme rooleja ja otamme etäisyyttä heihin ketkä voivat haavoittaa meitä. Tunnen olevani tänään rohkeampi ja viisaampi oman elämäni suhteen ja samalla olen haavoittuvaisempi. Koen olevani vahvempi ja kiitollinen siitä, että kaiken jälkeen tunnen olevani elossa. Samaan aikaan koen olevani myös hauras, koska tiedän myös elämän olevan sellainen. Kun isäni kuoli, koin olevani yhtä hauras kuin isäni ja tuntui kuin maa olisi kadonnut hetkeksi  jalkojeni alta. Silloin käsitin myös syvällisemmin olevani ihminen, joka voi elää ja kuolla ja se on myös pelottavaa koska sitä emme voi kontrolloida ja sille emme voi mitään. Saan omassa elämässäni turvaa omasta uskostani ja luotan, että elämä ei pääty kuolemaan. Omassa uskossani luovun kuin kontrollista.  Isäni kuolema oli  omassa elämässäni kriisi ja pysähdys mikä herätti miettimään mikä elämässä on tärkeää. Samalla se herätti myös elämään omien arvojen mukaista elämää ja kirkasti jälleen sitä mikä lopulta elämässä on tärkeää ja mistä löytää taas merkitys elämälle. Mitä sen tilalle? 

❤️

Antaudun tänäänkin sen varaan, että että kaikki järjestyy ja voin polvistua kuin tuon suuremman kämmenelle ja luottaa, että minua kannatellaan.  Minussa on toiveikkuutta rakentaa mahdollisuuksia. Sitkeyttä yrittää uudestaan. Uteliaisuutta katsoa mihin tämä johtaa. Kiitollisuutta tästä kaikesta. Kontrollia ja luottamusta siihen, että voin vaikuttaa tähän asiaan itse ja nähdä tarkoitus siinä

mihin se johtaa.

❤️