”Keinussa vanhus kylän teitä paimentaa.

 

On vieressä tyhjää,

yksinäisyys  kolottaa.

Mut mieli musta taivu ei, hän kiittää päivistään. Ei ilman kolhuja

tästä maailmasta selvii yksikään.

 

Luottaa huomiseen, parempi niin kuin et jäis

liikaa miettimään.

Luottaa huomiseen, hän valot ja varjot kohtaa, ne kuuluu elämään.” 

❤️

Tapasimme ystäväni kanssa perjantaina ja pohdimme yhdessä usein aika syvällisiäkin ajatuksia. Juttelimme miten kiitollisia olemme siitä, että elämä toi meidät jo nuoruudessa yhteen ja miten tärkeää on, että elämässä on heitä kenen edessä uskaltaa häpeästä huolimatta, olla heikko ja kenelle voi sanoa sellaistakin, mikä ei aina herätä vain mukavia tunteita. Meillä kummallakaan ei ole lapsia. Se on ollut kummallakin tavallaan tietoinen valinta. Se ei tarkoita kumminkaan sitä, että emme pitäisi lapsista. Olemme vain saaneet kumpikin nähdä sen elämän varjopuolen ja sen kautta saaneet huomata, että elämä voi pitää sisällään muutakin kuin sen mitä ympäristö määrittää. Pohdimme olevamme onnellisia näin. Voimme tehdä valintoja itsellemme ja elää omien arvojen mukista elämää. Pohdimme myös vanhenemista ja sitä miten tärkeää on elää tässä ja nyt. Elämä sen meille on näyttänyt, että huomisesta ei koskaan tiedä. 

❤️

Teimme jo vuosia sitten lupauksen, että ystävyytemme kestää ja teemme sen eteen töitä ja olemme toistemme tukena, myös elämän vaikeina hetkinä. Olemme avoimia ja tuemme toisiamme, emme vain niin  että olemme asioista aina samaa mieltä. Vaan myös niin, että tarpeen mukaan myös työnnämme toisiamme kohti oikeita valintoja. Ystäväni nauroikin, että miten monta vuotta hän piilotti minulta ja kaikilta ystäviltään häpeän. Minä olin yksi heistä joka pakotti sen kohtamaan ja nyt hän pystyy puhumaan jo ääneen omasta häpeästään ja sen juurista ja myöntämään, että

 vaikeaa on ollut.

 

Isäni kuoleman jälkeen elämä vähän kuin pysähtyi ja sen jälkeen olen voimallisesti ohjautunut elämään omien arvojen mukaista elämää. Paljon pohtinut myös omaa vanhenemista, jaksamista  ja sitä millainen vanhus haluaisin olla. Olen aina ollut ihminen, joka haluaa olla huoliteltu. Näyttää siltä, että pidän itsestäni huolta ja vuosia sitten sanoin ystävälleni, että ihailen jollakin tavalla Paula Koivuniemeä. Sellainen mä haluan olla vanhempana. Aktiivinen, huumorintajuinen, pilke silmäkulmassa  ja nauttia elämän pienistä hetkistä ja eläkepäivistä. Pukeutua nuorekkaasti, liikkua ja olla itsevarma. Jos se vaatisi vaikka kulmien kohotusta tai kalliimpia hoitoja ja jos siihen olisi varaa, olisin siihen valmis. Elämässä pitäisi olla myös eläkkeellä sisältöä ja asioita mitkä tuovat iloa elämääni. Ja osata myös silloin pohtia aina uudestaan se uusi kipinä ja innostunut mieli, vaikka olisi joutunut elämän johdosta luopumaan asioista.  

❤️
 

Jos menisin näissä pohdinnoissani nyt jopa niin syvälle, että kuvittelisin tuon vanhuksen tuolille minua  vastapäätä olevan tyynyn paikalle. Näen edessäni ryhdikkään mummon. Mummon jonka pitkät vaaleat hiukset ovat jo harmaantuneet kauniisti ja hän on hoikka ja lyhyempi kuin minä nyt. Edelleen hän meikkaa ja on tainnut  hommata jopa ripsienpidennykset, ihan vain itseään ilahduttaakseen. Hän katsoo minua lempeästi ja ymmärtävästi. Halaa ja silittää kädestäni, samalla tavalla kuin äitini ja mummoni ovat minut kohdanneet. Hän on viisaampi kuin minä tänään. Armollisempi itseä kohtaan. Hänestä huokuu levollisuus. Edelleen kuitenkin itsestä huolehtiva ja asioiden eteen tekevä. Hänen kaulassa roikkuu nyt risti. Koska tatuointi jonka hän joskus otti, on rypistynyt vanhuuden mukana. Hän uskoo menetysten jälkeen jälleennäkemisen toivoon ja siihen, että rukouksella on elämässä edelleen paikkansa ja se on vaikeuksien keskellä kantava voima. Hänen vierellään on myös jo kaksi tädin murua, joiden lapset tuovat iloa nyt hänen elämään ja elämässä on myös ystäviä joiden kanssa hän  viettää hauskoja hetkiä ja ehkä jopa se aviopuoliso edelleen. Hän nauttii eläkepäivistä etelässä ja päivinä jolloin ei jaksa enää lentää, hän nauttii elämästä Suomessa. Hän rakastaa  luontoa, vettä ja kukkia. Hän kokee olevansa myös rakastettu ja toivoo saavansa elämän loppumetreille tukea, ymmärrystä ja parasta mahdollista hoitoa. Ehkä hän on nyt myös sisäistänyt ajatuksen, elää omaa eläkeläisen elämää kokematta siitä riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Ehkä hän ei edes heti alkaisi täysipäiväiseksi eläkeläiseksi. Vaan onkin  perustanut sen toiminimen ja jatkaa jollakin tapaa toisten auttamista. Saa sillä

tavalla myös itse voimaa kohdata elämän haasteita. Tai sitten hän keskittyy maalaamaan ja tekemään asioita mihin silloin on paljon aikaa. Samalla tavalla kuin hänen isäkin eläessään teki. Kun katselen tuota mummoa, näen hänen kumartuvan alaspäin ja hymyilevän. Näen koiran joka istuu ja katselee harmaita hiuksia ja hyppää syliin. 

 

 

 

❤️
 

Tuo vanha minä, toivoisi saavansa elää pitkän terveen elämän. Elämän jossa hän osaisi nähdä ne elämän kauniit värit ja myös hyväksyä elämän harmaat sävyt. Ja hän toivoisi elämän loppumetreillä eläneensä elämän, mistä hän saisi kokea kiitollisuutta ja elämän loppumetreillä olisi myös se tuki joka saattelisi matkaan ja vastassa siellä jossakin ne läheiset ja ne karvaiset ystävät. 

 

❤️