Eilen töissä suljin hetkeksi oli kuin isä olisi tunnetasolla käynyt siinä. Suljin silmäni ja hengitin. Muistin niin elävästi hetken kun kävelimme isäni kanssa yhdessä töihin. Se tapahtui ihan aikuisiällä, kun muutin lähelle vanhempiani. Olin silloin jo aikuinen. Sinä hetkessä oli kaikki. Sen hetken jälkeen huomasin usein miettiväni, että mitkä kaikki?! Tunsin siinä hetkessä olevani turvassa. Meidän välissä oli yhteys ja läsnäolo. Turvallisuus ja molemminpuolinen kunnioitus ja rakkaus. Silloin elämääni ohjasi eräänlainen elämänpelko. En uskaltanut vapautua elämään. Elin kyllä, mutta niin eri tavalla kuin tänään. Olin tietämättäni antanut peloille paljon tilaa ja valtaa toimia. Olin antanut aivoilleni tilaa skannata vaaroja, uhkia ja ongelmia. Silloin aivot myös löytävät niitä. Pelokkaat ja negatiiviset ajatukset heijastuvat tunteisiin ja käytökseen. Syntyy kuin itseään vahvistava pelon kierre. Ja pelko estää saavuttamista omien arvojen mukaista elämää.

❤️

Tuo pelko oli astunut elämääni menneistä parisuhteista, lapsuuden vaillejäämisistä, menetyksistä ja niiden kohtaamattomuudesta. Elin kyllä, mutta elämääni johdatteli turvattomuus. Tein päätöksiä siitä käsin. Koko kehoni ja hermostoni olivat tilassa mikä oli jatkuvasti aktiivinen. Minussa oli tikittävä trauma. Se odotti hetkeä jolloin sai nousta pintaan. Se ei oikeastaan kestänyt enää yhtään venymistä. Jos siinä hetkessä olisin kuvaillut pelkoani, se oli olisi ollut kuolemanpelkoa. Jopa niin suurta, että sen sanominen ääneen sai minussa aikaan liikehdintää. En vain ymmärtänyt, että pelkoa oli myös se, että olin kiinni jatkuvasti tutussa ja turvallisessa. Vaikka elämä olisi vaatinut siirtoja niin työssä kuin ehkä sen hetkisessä yksityiselämässäkin. Hermosto silloin ohjasi elämää ja viestitti vaarasta, koska se koki turvallisena vain tutun ja turvallisen. 

❤️
Loppunpalamisen kautta tuo trauma nousi pintaan. Se elämän kolhuissan pingottunut kuminauha napsahti poikki.  Sen jälkeen  traumasta toipuessani  olen kehittänyt niin suuren määrän rohkeutta, että turvan tilassa koko elämänsä eläneet ihmiset eivät sellaista pysty  kuvittelemaankaan ennen kuin kokevat itse vastaavaa. Eilen tuossa hetkessä ja tätä asiaa miettiessäni  koin taas suurta selkeyttä, varmuutta ja rauhaa. Se, että elää kuin viimeistä päivää, sanoo ja tekee kaiken mikä on tärkeää, tuntuu itseasiassa siltä kaikista turvallisimmalta. Turvassa uskaltaa tehdä ja pitää rajoista kiinni. Kun mikään ei ole varmaa, voi olla levollisesti. Voi rentoutua siihen varmuuteen, että mitään ei voi hallita. Se vapauttaa elämään täydesti. Tekemään sydämensä mukaan oikein.
 

Kun löytää turvan tästä hetkestä, on aina perillä. Onni ei synny olosuhteista, vaan siitä, että olet turvassa niissä olosuhteissa missä olet nyt. 
❤️