Muistan lapsuudesta hetken kun istuin mummini sängyllä ja kyselin millaista se oli, kun oli sota. Oliko se pelottavaa?? Muistan kun mummini risti kätensä ja hän sanoi, että rukoilimme paljon. 

 

Viime viikolla se muisto nousi maailmalta tulevien uutisten kautta pintaan. Niin kauan kun muistan, on sota kulkenut sukuni tarinoissa. Kumpikin isoisäni on ollut sotimassa ja taistellut Suomen itsenäisyyden puolesta. Lähtenyt rintamalle taistelemaan siinä iässä kun itse kulutin tanssilattioita ja elin elämää mitä jokaisen nuoren kuuluisi saada elää. 

 

Asumme maassa missä olemme voineet sulkea menneisyyden muistojen kautta silmämme sodalta. Olemme voineet luottaa siihen turvallisuuden tunteeseen ja siihen, että sota ei kosketa enää meitä. Vaikka maailmalla soditaan jatkuvasti. Nyt se kuitenkin koskettaa. On pelottavaa ajatella, että jollakin on tällä hetkellä kädessä kolmannen maailman sodan avaimet. On pelottavaa ajatella miten tämä kaikki koskettaa Ukrainaa, siellä olevia lapsia, perheitä ja sotilaita. On pelottavaa ajatella miten Ukrainan tilanne vaikuttaa koko maailmaan. 

 

Kysyin mieheltäni mitä sota tarkoittaa nykyaikana? Hän sanoi, että elämä jatkuu. Tiedät mitä se tarkoittaa kohdallamme, mutta elämä jatkuu silti ja jokaisen yön jälkeen tulee aina uusi aamu. Sodasta huolimatta. Maailma ei pysähdy. 

 

Nämä vuodet ei isän kuoleman jälkeen ole ollut helppoja. Ensin tuli korona ja nyt tämä. Niin paljon olen näiden vuosien aikana kaivannut isäni kannustavia sanoja, halausta ja rukousta. Niin paljon olen ikävöinyt kaikkea hänessä.

 

Isäni ei pelännyt, hän ripustautui aina uskoonsa. Näin minäkin. Yritän. Ristin käteni ja rukoilen Ukrainan ja sodan loppumisen puolesta. 
Isälläni oli tapana sanoa; ole turvallisella mielellä ja rauha sydämessä. Iloitse seuraavasta ihmisestä, on hän sitten kuka tahansa. Voit siunata häntä ääneti, vaikka hymylläsi. 
 

❤️