Mitä enemmän ikää tulee, sitä hassummissa tilanteissa huomaan jollakin oudolla tavalla pelkääväni tai jännittäväni. En enää uskalla uida ennen kuin olen todella hitaasti kastautunut ja varmistunut, ettei henki salpaudu kylmässä vedessä. Enkä enää luota itseeni jos kaadun, niin että selviän pienillä ruhjeilla. Pelkään myös läheisteni puolesta, koska tiedän, että heidänkään kohdalla ei ole enää itsestäänselvää se, että terveys on pysyvä olotila.

 

Loppuunpalamisen kautta kuitenkin pienet pelot jäivät pieneksi ja tuli tunne, että haluan mennä sinne epämukavuusalueelle. Epämukavuusalue onkin lopulta aika epätieteellinen käsite, jolla tarkoitetaan lähinnä asioita, jotka koetaan epämiellyttäviksi joko niihin liittyvien pelkojen, epävarmuuden, riittämättömyyden tai jonkin muun ikävän tunteen vuoksi. Juuri näiden tuntemusten kohtaaminen on uuden oppimisen edellytys.

 

Kun minut valittiin näihin opintoihin missä opiskelen, tiesin että en tule pääsemään helpolla. Tiesin myös sen, että tällä matkalla joudun luopumaan omasta elämästäni osittain, koska työn ohessa näin ison asian maaliin vieminen tulee ottamaan aikaa. Jos odotukset ovat kielteisiä, en yleensä lähde edes yrittämään tehtävää. Odotusten muuttaminen myönteisemmiksi voi lieventää liiallista epävarmuutta ja negatiivisia tunteita. Siksi myös minä käänsin tämän myönteiseksi. Koska sain tämän mahdollisuuden, tämä asia on tarkoitettu minua varten. 

 

Tällä matkalla olen joutunut kuitenkin kohtamaan omat kielteisetkin tunteeni. Viimeksi eilen, kun sain takaisin tehtävän, minkä kuvittelin olevan varma menemään läpi. Tämä kyseinen kurssi on ollut todella haastava! Se on nostanut pintaan tunteet lapsuuden kokemuksista, milloin tunsin olevani ”vähän tyhmä” oppimaan. Nyt olen kuin siellä samoissa tunteissa ja siellä epämukavuusalueella ja tuntuu, että olen viimeisen pari kuukautta opetellut ja lyönyt kuin päätä seinään aina uudestaan ja uudestaan. Se on lisännyt omaa stressiä ja kuluttanut voimia. Olen purrut hammasta ja joskus kyyneleet nielemällä päättänyt, että läpi tästä mennään. Olen ollut valmis kokeilemaan mitä tahansa pelkäämättä lainkaan sitä, että epäonnistun ehkä useita kertoja ennen kuin lopulta onnistun. Olen kiroillut ja purkanut pettymysten tunteita ja koonnut itseni aina tehtävän äärelle uudelleen.
 

Epäonnistumisten sietäminen onkin ehkä se parhain tunnetaito, vai pitäisikö sanoa sosiaalinen taito, jota voi harjoitella. Epäonnistumisesta iloitsemisen opetteluun olen innostanut itseäni sillä, että ilman epäonnistumisille altistumista en voi tuntea onnistumisen iloakaan. Sopiva määrä jännitystä tai epävarmuutta auttaa usein pääsemään hyvään lopputulokseen. Olen samalla yrittänyt  muistaa sen myötätunnon itseäni kohtaan. Jokainen epäonnistuu joskus. Maahan ei kuitenkaan kannata jäädä makaamaan tai lakata yrittämästä. Omalla kohdallani epäonnistuminen lisääkin osaltaan taistelutahtoa. Sisuunnun ja päätän, että perkele! Tästä selvitään! Ei tarvitse olla paras, riittää kun tekee parhaansa ja se riittää! 

 

On hyvä kuitenkin muistaa, että jatkuva epämukavuusalueella oleminen kuluttaa energiaa ja voi johtaa psyykkiseen pahoinvointiin ja loppuun palamiseen. Epämukavuusalueella kannattaa piipahtaa mutta sinne ei saa jäädä asumaan!

 

❤️