Olen viimeisen vuoden ajan joutunut pohtimaan kysymystä, olenko alkoholistin puoliso?! Kriisi minkä jouduimme parisuhteessamme kohtaamaan mieheni tapaturman kautta, antoi minulle vastauksen kysymykseeni. Kyllä. Puolisoni on alkoholisti. 

 

Kun tapasimme reilu 10 vuotta sitten, alkoholi oli lähinnä satunnaista viihdekäyttöä. Viikonloppuina käytiin yhdessä baarissa ja seuraavana aamuna podettiin krapulaa. Mieheni sai töitä toiselta paikkakunnalta ja siellä ollessa viinasta tuli kuin osa hänen arkea. Eihän se haitannut, kun juominen pysyy vain kohtuukäytön rajoissa. Pikkuhiljaa alkoholi vakiintui kuin osaksi normaalia elämää. Tänä vuonna tapahtui kuitenkin jotakin. Työn kuormitus lisääntyi, tuli korona ja alkoi olemaan ongelmia jaksamisen kanssa. Pullot alkoivat muuttumaan väkevimmiksi ja krapulaa alettiin hoitamaan krapulahuikilla. 

 

 

Tapaturma oli kuin jäävuoren huippu ja sen johdosta vaikeat tunteet nousivat pintaan ja elämä alkoi muuttumaan selviämiseksi niiden kanssa. Alkoholi auttoi selviämään, se turrutti tunteet hetkeksi ja hiljalleen kuin huomaamatta alkoholi alkoi muuttumaan ongelmaksi. Mukaan tuli häpeä! Pulloja piiloteltiin ja alettiin uskoa kuin huomaamatta valheen sävyttämän todellisuuteen. 

 

Rakastan miestäni selvänä, mutta olen oikeasti alkanut inhota häntä humalassa. Hän ei ole kännissä pahapäinen, mutta ei enää oma itsensäkkään. Juodessaan hän muuttuu ensin sosiaaliseksi ja se jälkeen hän nukahtaa sohvalle. Juominen on muuttunut humalanhakuiseksi ja lupaukset petetään. 

 

Tulin eilen kotiin ja puolisoni makasi tuttuun tapaansa sohvalla, jälleen päihtyneenä. Jokin sisälläni sanoi, että nyt tämä loppuu ja näin ei voi enää jatkua. Päätin soittaa alkoholistien nimettömien puhelimeen. Onneksi soitin! Sain jutella entisen alkoholistin kanssa joka oli raitistunut. Sain kuulla hänen kokemuksista. Syy ei ole minussa! Eikä se "nalkutus" paljoa auta, vaikka se on kyllä monesti paikallaan. Ymmärsin, että pitää saada jotenkin olosuhde sellaiseksi että se koskettaisi alkoholistin viinan kastelemaa sisintä. Koska alkoholistissakin asuu ihminen joka tuntee ja ymmärtää tiettyjä asioita. Oman puolisoni kohdalla nyt tiedän,  että hänellä on oikeasti todella paha olla juomisongelman kanssa ja eilen hän ensimmäistä kertaa myönsi, että kyseessä on ongelma. 

 

Tästä eteenpäin en halua kuulla suuria suunnitelmia, enkä mahtipontisia lupauksia. Vaan haluan nähdä askeleen kohti muutosta. Kohtaamalla rohkeasti elämän sellaisena kuin se eteen tulee. Jos ei yksin, toisten tuella. Vaikeudet voitetaan järjellä, ei viinalla. Surut on surtava, ilman viinaa.  Iloita voi, ilman viinaa. Elämää ja hyvää sellaista on olemassa ilman päihteitä. Tästä eteenpäin meillä ei ole kulisseja. On kaksi erillistä ihmistä, jotka toisten tukemana yrittävät päästä vapaaksi toisen sairaudesta. Nimeltä alkoholismi. 

 

Meillä on nyt ongelma! Ongelmaan on kutienkin aina olemassa ratkaisu. Jos ei ole ongelmaa, ei ole silloin myöskään ratkaisua. Tukena olen luvannut olla, mikäli juomattomuuden saa aloitettua. Aloittaminen on vaikein vaihe raitistumisessa. Eilen sain kuitenkin hyvät tienviitat mitä kohti kulkea. Muutos lähtee kuitenkin ihmisestä itsestä. Puolisoni on haluttava muuttua ja jos hän ei muutu. Ei minulle jää montaa vaihtoehtoa. Jää vain yksi ja se on lähteä! 
 

❤️