” Miten sulla voi olla noin huono tuuri?! Harmittaako?! Tuumasi ystäväni kun reissu mikä oli suunnittelu peruutettiin toistamiseen ja jälleen sain kirjaimellisesti ”näpeilleni” ja jouduin käymään lääkärissä.


❤️

 

Sanoin ystävälleni, että elämään mahtuu harmituksia, mutta haluan olla vain itseni puolella ihan jokaisena päivänä. Tänäänkin. Ei lopulta auta vaikka sättisin itseäni ja huutaisin maailmalle, kun nyt kävi näin. Mä haluan ajatella, että elämässä tapahtuu asioita mitkä nyt vaan tapahtuu ja on kuin mulle opiksi ja olen oppinut, että lopulta kaikella on alkunsa ja loppunsa, ja asiat jotka olivat läsnä vielä eilen saattavat hävitä jo huomenna. Oman elämäni kautta olen päätynyt luottamaan, että silloin kun elämä työntää puristuksiin ja kuljettaa väsymyksen äärirajoille, siellä takana on jokin suuri tarkoitus. Ja kyllä, aika monesti mieleeni on tullut lause; tapahtunut oli epäreilua minua kohtaan, enkä olisi sitä ansainnut. Pettymykset satuttavat kuitenkin kohdallani vähemmän, kun  pystyn säilyttämään omanarvontuntoni. 

❤️

Elämä vie meitä joskus äärirajoille. On vienyt omassa elämässäni monesti. Joskus olen löytänyt itseni nurkasta, josta ei ole tuntunut olevan ulospääsyä. Vaikka kuinka olen yrittänyt tehdä itse kaikkeni ja pyytänyt ja rukoillut sitä sydämeni pohjasta, vastassa on tuntunut silti olevan vain pelkkä tyhjyys. Sillä hetkellä! Mutta entä jos ilman tällaisia kokemuksia emme suostuisi kohtaamaan jotain tärkeää? Entäpä jos se onkin sitä, että elämä opettaa meitä hyväksymään ja antautumaan elämälle. Kun ihminen on ajettu tarpeeksi loppuun ja hän on väsynyt tai epätoivoinen, suurinta rakkautta itseänsä kohtaan on lopettaa taistelu ja väkisin yrittäminen. 
 

Elämä on ajanut meidät suorittamaan ja suorittavassa elämässä olemme oppineet, että sinnikkyys on se mikä palkitaan. Mitään ei saa, jos ei yritä vielä kovemmin. Ja jos yrität ja epäonnistut, nouset vielä kerran ylös ja yrität vielä kertaalleen uudelleen. Omalla kohdallani ennen jopa loputtomasti. Ihan oman itseni kustannuksellakin. Loppuunpalamisen jälkeen  sinnikkyydestä voi tulla itsensä tuhoavaa taistelua, ilman että sitä edes itse huomaa. Henkiset ja fyysiset voimat loppuvat kuin seinään, mutta periksi ei siltikään anneta.

❤️

Jo pelkästään pysähtymällä itsensä äärelle ja tiedostamalla omat tunteensa ja kipupisteensä, on mahdollisuus auttaa itseään ja kehoaan rentoutumaan. Se on tilan tekemistä itselleen ja omille tarpeilleen.

Kuluneiden vuosien aikana olen kasvanut vielä enemmän kohti itsemyötätuntoa. Näen ympärilläni enemmän hyviä asioita kuin huonoja. Vaikka elämässäni olisi voinut jäädä jumiin niihin huonoihin fiiliksiin. 

Itsemyötätuntohan tarkoittaa lopulta sitä, että suhtautuu yhtä ymmärtäväisesti ja lämminhenkisesti itseään kohtaan kuin läheisiään kohtaan. Tämä nyt on elämässäni vain asia mihin en voi vaikuttaa, voinko silti yrittää hyväksyä? Vaikka nyt tuntuukin kipeältä. Koska lopulta mikään ei ole niin raskasta kuin yrittää pysyä väkisin kasassa. Kun ymmärrämme, että  negatiivisemmatkaan tunteet eivät oikeastaan olekaan uhka, pystymme lopulta hyväksymään ne ja olemaan niiden kanssa. Ne parantuvat ja kehittyvät, muuttavat muotoaan ja lopulta muuttuvat vahvuuksiksi. Kaikkein tärkeintä on myötätunto itseä  ja noita tunteita kohtaan.

Antautuminen elämälle ei mielestäni ole välinpitämättömyyttä, vaan uskoa. Kaikki ei ole minun käsissäni – ja hyvä näin! 
❤️