Sain ystävältäni hyvän mielen kortit ja sieltä summamutikassa päätin nostaa kortin. Kortissa oli teksti : IRTI PÄÄSTÄMINEN
” Päästä irti siitä, mikä ei palvele.”
Näin loman loppumetreillä voisin sanoa, että oikeastaan tuo lause on tänä kesänä resonoinut minussa eniten. Olen päästänyt irti totaalisesti suorittamisesta, työstä ja opinnoista. Parisuhteessa olemme olleet kuin uuden elämän alussa, kun mieheni lopetti alkoholin käytön. Ensimmäinen loma, milloin olemme kilisteleet laseja ilman alkoholia ja etsineet uusia tapoja rentoutua. Olen paljon myös pohtinut myös ihmissuhteitani, mitkä niistä palvelevat ja mihin en jaksa enää panostaa.
Tunteiden suhteen lomani on ollut erilainen kuin menneinä vuosina. Koska parisuhteessani ei ole ollut niin paljon sellaista mikä olisi nostanut esiin erilaisia vaikeita tunteita. Tunteet ovat vähän kuin rantapallo. Mitä syvemmälle veteen pallon yrittää painaa, sitä korkeammalle se pomppaa. Samoin jos yritämme kovasti hallita ajatuksiamme, ikävät ajatukset voivat nousta yllättäen pinnalle. Siksi hyväksymisellä on suuri voima.
En ole tällä lomallani kaivannut mitään ihmeellistä. Olemista ja rentoutumista. Pysähtymistä. Sitä mä kaipaan lomallani. Mun kesäloman to do on vaihtaa maisemaa ja matka etelään ja ”emme tee mitään loma.” Tasapainoinen ja rauhallinen elämä ja oleilu. Silloin mä päästän irti kaikeasta ja palaudun parhaiten. On kiva haaveilla, kuunnella äänikirjoja ja unelmoida asioista, jotka voivat joskus toteutua. Jos odottaa elämältä liikoja, ei voi koskaan olla tyytyväinen. Silloin joutuu pettymään jatkuvasti!
Irti päästämisessä vaikeinta on luopuminen rakkaista tärkeistä ihmisistä. Kävin eilen hautausmaalla viemässä enkelin isäni haudalle. Yht’äkkiä pitkästä aikaa tunsin surua. Surua siitä, että olen kuin elämäni taitekohdassa. Kohdassa missä alkaa ymmärtämään elämän rajallisuuden. Niin oman kuin vanhempienkin elämän suhteen. Nieleskelin kyyneleitä. Tuli hetkeksi taas se sisäisen lapsen hätääntyminen ja turvattomuuden tunne; miten selviän sitten kun vanhempiani ei enää ole?! Niin herkästi kun vielä tänäänkin suojaan suruani vihalla. Se on kuin defenssi mikä nousee pintaan. Vihan kanssa työskentely on kuitenkin näyttänyt, että vihan tunteessa onkin pohjimmiltaan usein kyse pelosta ja sisäisen lapsen turvallisuuden rakentamisesta terveiden rajojen pariin. Tarvitsemme sisäistä turvaa kasvaaksemme aikuiseksi, ottaaksemme vastuun myös lapsiosasta itsessämme. Koska viha nousee lähes vaistomaisesti eteen silloin kun meitä alkaa pelottamaan.
Nykyisin haluankin muuttaa tuota kaavaa ja oppia vihan tuomaa syvempää viestiä ja olen alkanutkin kysymään tunnistaessani vihan tai ärtymyksen itsessäni:
”Mikä minua pelottaa? Mitä tai mikä on se, mitä juuri nyt kaipaan?”
.. ja usein silloin saan vastauksen. Ehkä juuri silloin kaipaan sitä, että joku ottaisi kädestäni kiinni ja sanoisi, että sinä selviät.
Omassa parisuhteessa etsinkin toisesta turvaa. Turvaa tuntemiselle, rakkaudelle ja haavoittuvuudelle ja kaipaan kuin kumppanin luovan ulkoisen turvan itselleni. Näinhän se kuitenkaan mene. Ja jos puolisolla itsellään ei ole tervettä suhdetta omaan sisäiseen lapseen ja rajoihinsa, hän ei voi silloin myöskään turvata toista.
Oikeastaan voisi sanoa, että myös irtipäästämisessäkin on lopulta kyse tästä. Pystynkö antamaan sisäiselle lapselleni riittävästi turvaa ja sallinko kaikki ne tunteet mitä minussa nousee esiin ja osaanko sanoittaa tarpeitani ja päästää niistä irti.
Tätä kirjoittaessa huomasin terassilla pökertyneen kimalaisen. Annoin sille vähän vettä, se virkistyi ja lähti lentoon. Pieni sai vielä voimaa jatkaa lentelyä avun saamisen kautta. Tämän kun muistaisi itsekin. Kun osaa pyytää ja uskaltaa olla heikko, silloin myös usein saa kannattelua.
❤️
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.