Onhan tässä ollut taas kaikenlaista ja välillä

on jopa tuntunut, että vähän liikaa. Mutta kyllä mä kaikesta aina selviän! Vastasin ja nostin vesilasin huulilleni. Ja lisäsin, että sitähän tämä on oikeastaan jo ollut melkein jo neljä vuotta. On hyviä jaksoja milloin on aikaa palautua ja nurkan takana odottaa jo toinen kriisi ja taas tuntuu, että sattuu ja tapahtuu. Sellaista tämä oma elämä vain on. Olen kuitenkin oppinut, että krisinkään kohdalla ei koko ajan ole mustaa, vaan on hetkiä jolloin taas aurinko tulee esiin. Mottoni usein onkin; tee se mihin voit vaikuttaa ja yritä hyväksyä se, mihin et voi! Jokaisen vastoinkäymisen ja vaikean asian kohdalla mä usein mietin, mitä tämä tapahtuma haluaa mulle opettaa. Silloin mun on helpompi elää asian kanssa.

Pakko myöntää, että sellaiset pienet asiat ei mun elämässä jaksa enää hetkauttaa, kun elämässä on joutunut kohtamaan ne suurimmat pelot.

Uskon, että myös elämäni tuo aika ajoin eteeni tiennäyttäjiä. Joko kutsun heitä itse, tai vaan elämä tuo heidät tielleni. Ja heidän tehtävä on opettaa minua, taas hitusen lähemmäksi itseäni. Siksi haluan olla kiitollinen myös heistä. 

"Emme tapaa ketään sattumalta. Tarvitsemme toisiamme, vaikka emme aina osaa käyttää kokemuksen tuomaa mahdollisuutta henkisen kasvun hyväksi " .

- E. Cayse

Ikkunoiden takaa huomaan kantautuvan autojen äänen, sitten tulee hiljaista….

Olen vuosien tauon jälkeen palannut terapiaan. Terapia on vain erilaista, se on yhdessä tapahtuvaa. Parisuhdeterapiaa. Elämässämme on tapahtunut asioita, joiden käsittelyyn tarvitsemme apua. Haluan samalla myös mieleeni kirkkautta ja sisimmässä oleviin kysymyksiini vastauksia, rohkeutta ylipäätään kysyä edes oikealla tavalla. Samalla haluan löytää aviomieheeni yhteyden. 

Itse ajattelen jotenkin niin, että hyvä terapeutti tunnistaa milloin jokin ovi on aukeamassa, sisään astuminen on sitten se varsinainen työ, joka on terapiassakin uskallettava tehdä ihan itse. Meidän kummankin. Ikinä ei voi olla ihan varma mikä ovi tämän jälkeen aukeaa ja minne kaikkialle se johtaa, mutta avaaminen on lopulta se tärkein kohta.

Ja sen jälkeen: valot syttyvät eikä niitä voi enää sammuttaa, on vain aika ennen ja jälkeen. Mahtavaa ja kiinnostavaa, ja hetkittäin jopa ihan helvetin raskasta. Olemme kompuroineet, kaatuneet, nostaneet vuoroin toisiamme pystyyn. Kaiken keskellä olen saanut nähdä myös niitä pieniä edistysaskeleita. 

Heräsin yhtä aamuna siihen, että mieheni istui sänkyni vierellä ja totesi; 

” Annathan Anteeksi! Mä vasta opettelen! ” 

❤️

Oman aviomieheni muuttuminen etäiseksi tai jopa vieraaksi on yksi suurimpia pelkojani. Yhteinen elämä ei ole parkkipaikka, vaan matka ja siinä matkassa on osoitettava rakkaus ja hyvä tahto meidän kummankin yhteistä elämää kohtaan.⁣

⁣

❤️