Tiedättehän ne sellaiset uskoon tulleet tai oman elämänsä  löytäneet tyypit, joista on suorastaan ihan välttämätöntä suositella omaa elämänmuutostaan myös kaikille muille?

Olen itse juuri sellainen tyyppi. Koko vuoden olen tolkuttanut läheisilleni, kuinka kannattaa toimia ja miten pitää elää ja nostaa se kissa pöydälle työpaikalla. Ja näissä asioissa välillä ääneni kohoaa ihan liikaa kun otan asian esiin. Samaan aikaan huomaan, että on välillä vaikeaa hyväksyä itse sitä tosiasiaa, että jos teen täysipainoista työtä ja opiskelen työni ohessa, EN voi ja EN pysty harrastamaan liikuntaa samalla tavalla kuin ilman opintoja. EN voi asettaa rimaa itselleni liian ylös. Huomaan, että tämä tekee jollakin tavalla jopa kipeää hyväksyä.  Ei ole helppo myöntää, että näin se on tehtävä, jos kuuntelen kehoani. Ei ole myöskään helppo myöntää, ettei en ole nuori enää. Lähestymme jo ikämme puolesta sitä elämän vastarantaa. Emme ole enää nuoria ja sekin on asia mikä pitää hyväksyä. Tietoisuus elämän rajallisuudesta tuo esiin myös parhaimmillaan kiitollisuutta siitä, että on elossa. Se on lisännyt myös rohkeutta elää itsensä näköistä, aidosti merkityksellistä elämää. 

❤️

Elämä on aika usein sellaista tasapainoilua. Ja siksi mä tarvitsen aika usein ihan arjenkin keskellä sellaisia hetkiä, että muistutan itseäni mikä elämässäni kuitenkin kaikesta huolimatta on ihan riittävän hyvää. 

 

Hyvä olo hukkuu helposti siihen, että annamme jonkun menneen asian tai tulevan tapahtuman häiritä oloamme: ajatuksille, jotka vievät pois tästä hetkestä, joille emme kuitenkaan yleensä voi mitään. Näinä hetkinä yritän päästää irti kaikista murheajatuksista ja suuntaan huomioni tähän hetkeen. Läsnäolon harjoitteleminen on lopulta aika helppo taito oppia äänitteiden ja erilaisten harjoitusten avulla. Olemme sen osanneet jo lapsena ja sen voi oppia takaisin.

 

Jos olisin seurannut omaa elämääni sivusta viimeisen kuukauden ajan. Olisin sinne laittanut näitä hetkiä paljon enemmän. Toisaalta, tuntuu ettei edes siihen ole ollut voimavaroja ja aikaa. Siksi olenkin päätynyt pohtimaan mikä voisi olla pienin mahdollinen asia, jonka kokeilisi tehdä pienemmillä voimavaroilla? Ja yritän seurata, seurasiko siitä mitään? Jos ei seuraa mitään huonoa ja oma jaksaminen parantuu, mitä voisi seuraavaksi kokeilla? Kehon kuunteleminen ei kuitenkaan tarkoita, että lopettaisi liikkumisen. Tarkoitus on löytää rentouden ja itsekurin välinen tasapaino.
Elämä ei lopulta ole liikuntaa varten, vaan liikunta on elämää varten. Tämä on sitä myötätuntoista ajattelua itseäni kohtaan ja sitä oman kehoni kuuntelua. 

 

❤️