Olen ollut viime viikkoina väsynyt. Osittain varmasti sairastetun Koronan vuoksi. Osittain myös siksi, että on vaan paljon ollut sellaisia kuormittavia tekijöitä ja asioita mitkä on syöneet omia voimavaroja. Se sellainen oman elämän to do lista on ollut pitkä, muista kuin niistä itseä palauttavista asioista. 

Ja kun ne asiat eivät suju sillä omalla odottamalla tavalla. Silloin yleensä tapahtuu mielessä ja pään sisällä muutos. Ajatukset muuttuvat ihan huomaamatta mahdollisuuksista mahdottomuuksiksi. Pettymysten, agression ja kiukun vallassa oma ajattelu kapeutuu. Näen silloin siinä hetkessä enää vain oman minuuteni, itseni ja omaan elämääni sopivia asioita. Kaikki muu ympärillä jää huomiotta. Kaikki ne mahdollisuudet katoavat ja se ratkaisukeskeinen ajattelu. Tässä kohtaa yleensä nykyisin ymmärrän jo pysähtyä. Alan etsimään itsestäni hyväksyntää. Alan  muuttamaan tapaani ajatella ja puhua itselleni. Muutan sanavalintoja pääni sisällä erilaisiksi. Onko minun pakko?! Vai olenko ehkä sittenkin saanut saanut mahdollisuuden?! Enkö todella pysty?! Vai olisiko tämä tilaisuus?! En uskalla?! Vai saisinko voimaa kulkea läpi pelon?! Tämä on PAKKO tehdä?! Vai olisko se niin, että saan mahdollisuuden tehdä?! Tämä elämä on jatkuvaa taistelua?! Vai kuuluisiko itse elämään vain ne ylä ja alamäet?! 

Sillä miten itselleni puhun on valtava voima. Se positiivinen puhe antaa ja se negatiivinen puhe ottaa. Ja yleensä kun herään seuraavan aamuun. On edessä taas uusi päivä ja uusi aamu ja uudet mahdollisuudet. 
 

❤️