Siitä on kohta melkein kymmenen vuotta kun paloin loppuun. Enää en ajattele itse päivää juurikaan, se on nykyisin päivä muiden joukossa. Sen muistan vieläkin, että stressi tuli silloin hiipien, en ymmärtänyt niitä stressin oireiksi. Enkä tiennyt, että niinkin nuorena voi palaa loppuun. Silloin en tunnistanut omia tarpeitani, enkä sitä miten vaativa olin itseäni kohtaan. Yritin venyä ja työntää ikävät tunteet sisimpääni ja pidin kynsin hampain kiinni tutusta ja turvallisesta. En halunnut hyväksyä kehossasi tapahtuvia muutoksia ja sitä, että oli aika levätä. Tänään kun ajattelen, elämässäni ei ollut myöskään keinoja miten olisin palauttanut itseäni, muuten kuin avaamalla viinipullon.

 

Näiden vuosien jälkeen olen edelleen vaativa itseäni kohtaan, mutta olen löytänyt lempeyttä ja viisautta kohdata itseni. Tiedän, että kun pitäisi painaa jarrua, painan herkästi kaasua. Ymmärrän kuitenkin, mistä riittämättömyyden tunteeni juontaa ja se on lopulta vain tunne muiden joukossa ja jos tilanne menee kohtuuttomaksi on aika tehdä muutoksia oman työn tai oman elämän suhteen.
Olen näiden vuosien aikana oppinut antamaan tilaa herkkyydelle ja työntänyt vahvuutta mitä minussa on kauemmaksi. Silloin löydän turvan itsestäni, enkä ulkopuolelta tulevista tekijöistä. Edelleen elmässäni tulee hetkiä jolloin kuormitun, mutta tunnistan nykyisin niitä hetkiä paremmin. Näissä hetkissä oma joustavuus vähenee ja tulen kulmikkaaksi. En jaksa ajatella asioita kauhean monesta näkökulmasta ja ärtyvyys lisääntyy. Silloin hankaluuksia tulee ihmissuhteissa kotona. Se johtuu vain siitä, ettei ole enää paukkuja niiden ylläpitämiseen ja hoitamiseen. Tämä on myös usein se käännekohta milloin alan tekemään konkreettisia tekoja oman jaksamiseni eteen. Otan etäisyyttä itse ongelmaan. Rajaan työtehtäviäni. Sanoitan omaa tunnetilaani, enkä lähde omien tunteiden vietäväksi vaan rauhoitan itseäni hengityksen kautta. Tarvittaessa jään lepäämään.

 

Viimeisten neljän vuoden aikana olen istahtanut aika monta kertaa sohvalle ja esittänyt itselleni kysymyksen, missä minun elämässä juuri nyt mennään?! Mitkä ovat asioita mitkä nyt kuormittavat? Mitkä palauttavat ja mistä saan voimaa?! Ja mitkä asiat elämässäni ovat kaikesta huolimatta hyvin?!

 

Ennen en kuunnellut kehoni viestejä. Tai jos kuuntelin, en piitannut niistä. Vaikka olin väsynyt, yritin kontrolloida elämää, omia tunnetilojani ja omaa jaksamistani. En sietänyt väsymisen olotilaa. Enkä pystynyt hyväksymään minussa olevia tunteita. En kyennyt katsomaan itseäni peiliin. Kuvittelin, että vain terapeutti voi antaa avaimet ikäviin tunteisiini ja ottaa ne pois. Oli vaikea kohdata oma väsymys ja todeta, että ne avaimet ovat lopulta minulla itselläni. Nykyisin katson peiliin ja kuuntelen, sallin väsymyksen ja annan tunteille ja kehoni tarpeille tilaa. Ajattelen, että kehoni on viisas ja jos osaan kuunnella sitä, saan kyllä vastauksen. Annan nykyisin itseni luvan siihen, että saan pudota väsymykseen. Sallin sen itselleni. Huolehdin siitä, että kalenterissani on merkattuna sitä VOK - aikaa ihan sen arjenkin keskellä.

 

Annoin luvan itselleni eilen levätä ja sain taas todeta, että olen todella väsynyt. Päästin irti kaikesta ja tein sitä mitä kehoni jaksoi tehdä, torkuin sohvalla jo ennen kahdeksaa ja menin aikaisin unille.

 

……tänään tunnen, että olen taas palautunut…ja vielä tänäänkin haluan muistaa sen ensimmäiseltä terapiakäynniltä vuosien takaa terapeuttini piirtämän ”jaksamisen ympyrän”  ja hänen sanat:

 

”Jos elämäsi ympyrään tulee jotakin lisää, mitä sinä silloin otat sieltä pois?! ” 

 

Kävin isänpäivän kunniaksi isäni haudalla. Laskin kynttilän ja samalla kiitin häntä siitä, että hän oli äitini kanssa suurin tuki silloin kun paloin loppuun. Isä loi minuun toivoa, kun en jaksanut nähdä valoa tunnelin päässä. Isällä oli suuri sydän hän teki mitä vain rakkaittensa eteen. Isässä oli herkkyyttä, lujuutta, huumoria ja vahva usko kaiken takana. Tämän olen yrittänyt kääntää myös omaksi vahvuudeksi..

 

… kiitos isä, että olit tukenani silloinkin kun sinua eniten tarvisin!

 

❤️