Hei isä! 

 

Kuolemastasi on tänään kulunut kohta jo melkein kolme vuotta. Vieläkin on hetkiä, jolloin tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Niin selkeästi muistan kaiken. Mietin tänään taas kun kävin äidin kanssa hautausmaalla, että ennen kuolemaasi en kokenut merkityksellisenä käydä pyhäinpäivänä edes hautausmaalla. Jostain syystä nyt, siitä on tullut tärkeä ja merkityksellinen hetki ihan joka vuosi. Se tunne kun menen haudallesi pimeään aikaan ja koko hautausmaa on valaistu kynttilöillä, pitää sisällään jotain niin pyhää ja kaunista. Siksi menin sinne tänäänkin ja vein haudallesi kynttilän. 

 

Olin tänään äidin luona kylässä ja juttelimme sinusta. Hetkistä ennen kuolemaasi ja siitä, mitä tunteita se meissä herätti. Kuukausi sitten olisin niin halunnut soittaa sinulle. Kaipasin ääntäsi ja halaustasi. Melkein sen ikävän keskellä taas kuulin jo sanasi; ole turvallisella mielellä ja rauha sydämessäsi. Usein se pohjaton ikävä  tuleekin juuri niinä hetkinä, kun sisimpäni valtaa kaaos ja en meinaa löytää ulospääsyä tunteiden sekamelskasta. Tai silloin kun kadotan yhteyden turvallisuuden tunteeseen. Vaikka usein juuri niinä hetkinä, tunnen sinun läsnäolosi jollakin oudolla tavalla eniten. Siellä jossakin sydämessäni ja muistoissani, jos vain muistan siinä hetkessä istua alas ja hengittää. 

 

Näiden vuosien aikana olen välillä miettinyt onko elämästämme kadonnut sinun rukousten tuoma suoja. Niin paljon tässä on tapahtunut ja sinun jos kenen tiedän meidän puolesta rukoilleen silloin kun täällä vielä olit. Toisaalta myös tiedän, että elämä jatkaa kulkuaan ja vuodet tuovat eteen pohjakosketuksia ja aallonhuippuja. Olen pystynyt näkemään kaikkien vastoinkäymistenkin takana silti myös tarkoituksen. Jos en juuri siinä hetkessä, niin myöhemmin.

 

Alkuviikko olikin jollakin tavalla tunteiden vuoristorataa. Mieli oli melankolinen. Tuli myös kuin eräänlainen triggeri menneestä. Psykologisessa mielessä triggeri on helposti selitettävissä. Kokemuksena se taas on sitä, että sisäisessä maailmassa yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen ja sit huomaan pulssin karanneen jo huimiin lukemiin. Sitten kolmas asia johtaa neljänteen ja neljäs viidenteen ja ahdistus on jo niin kova ettei henki meinaa kulkea. Samalla järki sanoo että tässä ei ole mitään järkeä ja että nyt olotila menee ihan väärille tai ainakin liioitellulle urille. Ja samalla huomaa että olo on jo karannut yli normaaleista mittasuhteista. Sydän hakkaa ja tulee sellainen jännä tunne. Enkä oikein alkuun osannut sanoa, että edes miksi. On ollut vaan niin kova ikävä. Mikä nousi pintaan äidin ja siskon kolarista. Nousi esiin pelko, että jos kaikki läheiseni otetaan pois. Korona jätti myös kehooni uupumuksen tunteita ja ”outoja tuntemuksia”  ja ne liitettynä ikävään ja tulevaan isänpäivään niin muuta siihen ei tarvittu. Siksi tällä viikolla on ollut hetkittäin vaikea olla. Ehkä olisi ollut parempi jopa pitää pieni loma tähän väliin. Ehkä ensi syksynä pidänkin.

 

Nyt isä haudallasi palaa monta kynttilää. Sytytin sinne tänään yhden lisää. Lupaathan tulla aina välillä uniini ja kerrot, että sinulla on kaikki hyvin. 

 

…olet rakas !