Selasin näin vuoden lopun kunniaksi hääkansiotamme kahdeksan vuoden takaa. Minä niin kauniina, mieheni niin komeana. Rakastuneina ja jännittyneinä. Alttarilla. 

 

Lupaamassa toisillemme; "kunnes kuolema meidät erottaa".

 

Tuo päivä on tuntunut tämän vuoden aikaan kaukaiselta. Mielessäni on parisuhteeseeni liittyen risteillyt viimeisten kuukausien ja viimeisen vuoden ajan monenlaiset tunteet: suru, viha, hämmennys, rakkaus, pettymys, toiveikkuus ja kiintymys. Aika näyttää, mihin ratkaisuun päädymme – toivottavasti oikeaan. 

 

Kun vanhenemme, elämä tuo eteen hetkiä mitkä vievät voimavaramme äärimmilleen. Surut on surtava ja ilot on iloittava silloin kun siihen on aihetta. Itse ajattelen, että suhde vaikeimpiin tunteisiimme on hieman samanlainen kuin vanhempien suhde hankaliin lapsiin. Mitä enemmän lapset yrittää vaimentaa, sitä enemmän he alkavat oireilla. Yleensä asettuminen lasten ääreen rauhoittaa heidät parhaiten. Myös hankalat tunteet pitää kohdata. 

 

Mutta entäpä, jos toisella ei ole keinoja kohdata vaikeita tunteita?  Silloin ihminen alkaa tukahduttamaan vaikeita tunteita ja tunteiden tukahduttaminen on huono strategia tunteiden käsittelyyn. Näin usein käy parisuhteessa. 

 

Ahdistus on ollut omalla kohdalla usein valtava tunnekimppu, jonka alla on piilotellut  ne todelliset tunteet, esimerkiksi pelko, viha ja suru. Kun ahdistus on vallannut kehoni, ole yrittänyt tunnistaa, mistä kaikista tunteista oma ahdistukseni koostuu. Usein kun sen äärelle olen pysähtynyt, olen sen ymmärtänyt. 

 

Näiden kuukausien aikana se on koostunut vihasta. Vihassani on valtavasti voimaa. Se auttaa pitämään puoliani, se auttaa suojelemaan jotakin itselleni tärkeätä, viha auttaa saamaan oman ääneni kuuluville ja se työntää tekemään muutoksia omaksi parhaakseni ja vie tekemään asiat loppuun. Viha myös usein kertoo, kun elämässäni ei kaikki ole hyvin. Vihani on tunne mikä tuntuu kehossani ja päässäni. Se näkyy äänen painossani. Se saa minut huutamaan ja puolustautumaan. Se saa minut tipahtamaan lapsuuden tunnemaailmaan ja vaillejäämisten kokemuksiin. Viha nostaa verenpainetta ja siksi koen, että siitä on osattava päästää myös irti.

 

Sekaan on mahtunut myös surua. Olen kokenut menetyksiä ja joutunut luopumaan minulle tärkeistä ihmisistä. Siksi avioliittomme kriisi on herättänyt  myös surua ja nostanut esiin myös luopumisen tunteita, ikävää ja kaipuuta ja myös pelkoa. Se sisäinen pieni lapsi minussa on kaivannut eniten sitä turvaa mitä oma isäni sai läsnäolollaan aikaan. Kun hän oli tässä, tiesin mitä kohti pitäisi kulkea. Nyt en tiedä. Olen ollut vähän kuin hukassa, kuin pieni lapsi tunteiden seassa ja silloin se turvattomuus on noussut esiin. 

 

Olen tällä matkalla oppinut ymmärtämään häpeää. Sitä miten sen toimii kahden ihmisen välissä ja miten tuhoisaa se voi olla, jos toinen ei sitä tunnusta. Olen löytänyt parisuhteestani häpeä nappuloita, nappuloita mitä voin yrittää olla painamatta ja millä voimme parisuhteessa joko vapautua häpeästä, tai lisätä toisen häpeää. Tahtotilani ei ole päästä häpeästä eroon kokonaan, vaan oppia ymmärtämään missä kohtaa häpeä vaikuttaa omaan tapaani toimia. 

 

Kaiken keskellä olen kokenut myös kiitollisuutta. Olen kiitollinen siitä, että jokin pieni asia on jo muuttunut. On löydetty ja myönnetty ongelma mitä voidaan työstää. On opittu pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi. On opittu muuttamaan tapaamme toimia. Vaikka ne askeleet ovat olleet pieniä, ne ovat kuitenkin askeleita kohti muutosta. 

 

Mielessäni on ollut paljon myös kysymyksiä.

Mitä jos epäonnistumme ? Mitä jos elämä ohjaakin meidät erilleen? Entä jos niin onkin tarkoitettu? Pitäisikö ymmärtää lähteä? Vai pitäiskö minun jäädä ja osata luottaa? Samaan aikaan myös tiedän, että jokin minussa tietää, että avioliittoni on solmussa. Niin solmussa, että en tiedä pystytäänkö sitä avaamaan toivomallani tavalla. Usein kuitenkin unohdan, että en ole näitä solmuja avaamassa yksin. Meillä on rinnalla auttavia käsiä. Minulla on usko. 

 

Ehkä tulevan vuoden suurin tavoitteeni on olla, kotona omassa kehossa. Paluu sinne aivan tehdasasetuksiin. Siihen tilaan missä kaikki toimii ja mitään ei puutu. Sellainen on keho, jossa hätätila on sammunut.

Kun omassa kehossa uskaltaa olla ja tuntea. Kun omaa kehoa haluaa katsoa.

Kun pystyy tuntemaan kaiken vanhan ja myös odottaa tulevaa. Tälläisessä kehossa hermosto kertoo turvasta, rauhasta, rakkaudesta  ja vakaudesta.

 

❤️