Joulu on mulle tärkeä ja rakas juhla. Vaikka siihen nykyään nitoutuu ilon lisäksi myös kaipausta ja surua. 

 

Tänä jouluna meidän piti taas kokoontua siskon perheen luona, mutta tädin pieni sairastui yllättäen, niin emme uskaltaneet äitiä sinne viedä. Joten, tänä jouluna vietimme joulua kahdessa eri osoitteessa. 

 

Tänä jouluna suru löysi myös paikkansa. Uskon siihen vaikuttaneen terapiaistunnon mikä osui juuri jouluviikolle. Siskon lapsen sairastuminen samaan aikaan ja surkuhupaisa lipasto minkä rakentaminen epäonnistui ja raskas syksy ja sairastettu korona, mikä on vetänyt voimavarani äärimmilleen. Sekä oman isän kokoinen ikävä. 

 

 

Terapiassa alkuviikosta käsittelin tunteita mitä tämä vuosi on nostanut esiin. Yhden tunteen herätessä, se herättää herkästi myös monta muuta tunnetta. Yritän nykyisin kuitenkin olla säikähtämättä voimakkaita tunne ryöppyjä, annan niiden usein vain tulla ja saan aina huomata ettei tunteet ole vaarallisia. Tunne ei vahingoita ketään. Tämä vuosi on kuitenkin ollut raskas ja en ole aina pystynyt antamaan tilaa tunteille oikealla tavalla. Kiireen keskellä en ole aina tunnistanut surua. 

 

Olen pyrkinyt siihen, että en sysää mitään tunteita pois, sillä olen huomannut ettei pelkkä tunne saa aikaan mitään peruuttamatonta ja tunteet kyllä hallitsee kun huomaa ettei ne ole lähellekään niin vaikeita ja kipeitä kuin saattaa kuvitella kun niitä välttelee. Se että antaa tunteen tulla ja hyväksyy sen sekä selviytyy siitä, saa omalla kohdallani aikaan parhaimman lopputuloksen. Koska olen saanut huomata, että tunne tulee ja tunne menee ja se menee ohi kun aika on. 

 

Tänä jouluna en osannut ehkä kuvitella miten paljon tämä vuosi on saanut aikaan surua ja väsymystä. Ja terapiassa missä sain tunnin istua turvallisen ihmisen kanssa ja tulin nähdyksi, pystyin raottamaan oman tunnemaailmani ovea. Se nosti esiin tunnekokemuksen.
Sanoin miehelleni, että tämä hylly minkä tilasimme tönäisi minut hetkeksi lapsuuden tunnemaailmaan. Hetkeen missä seisoin lamaantuneena oman äitini  ja enoni välissä, kun enoni sätti äitiäni siitä, miten hän ei osaa yhtään mitään ja miten kelvoton ihminen hän on. Minä yritin olla riidan välissä ja puolustin äitiäni. Siinä hetkessä kun autoit kokoamaan väsyneenä hyllyä ja sätit minua, miten jouluaattona voin lähteä tällaiseen ja miksi ostat näin paskan hyllyn mikä on valmiiksi rikki. Tämä kaikki sai aikaan sen pudotuksen. Siinä hetkessä kun olen väsynyt, en kaipaa lisää sättimistä. Enkä moittimista. Vaan ymmärrystä. Koska enhän minä ole sitä tahallaan tilannut. Mistä olisin voinut tietää,  että hylly toimitetaan eri puolille Suomea ja monen sadan osana ja se saapuu postiin juuri ennen jouluaattoa ja vihdoin kun se on 3 tunnin kokoamisen jälkeen valmis. Saammekin todeta, että se on rikki. Miksi minä haluaisin tilata hyllyn mikä on rikki?!
Ja tästä päästään seuraavaan kysymykseen, mikä saa sinut toimimaan niin? Olisiko se, että et ehkä osannut sanoa siinä hetkessä, että juuri nyt en tätä hyllyä lähde kokoamaan. Juuri nyt ei ole sen aika! Vaan väsyneenä suostuit ja oman kehosi, äänen painosi ja omien tunteiden kautta toit esiin, että vika oli minussa. Ja totta sekin. Niin oli. Sen suhteen, että tarjosin kokoamiseen juuri sitä hetkeä ja jos asiaa ei sano ääneen, mistä voisin ymmärtää, että se hetki ei ollut nyt. 

 

Isän haudalla käyminen jouluaattona herätti myös kaipauksen ja ison ikävän. Isä oli jouluihminen. Jokainen joululaulu sai silmiini kyyneleet ja ehkä se vihoviimeinen kun sisko soitti, että lapsi on sairastunut. Kun veimme lahjat me kaikki itkimme äidin ja siskon kanssa. Se tunne, kun yksi on joukosta poissa ja se tunne, että tätä joulua emme istu saman pöydän ääressä ja ne lapsen sanat ja kyyneleet: mä en olisi halunnut sairastua ja minä pilasin kaiken. 

 

” Ei rakas, sinä et pilannut ! Sairaudet eivät katso aikaa eikä paikkaa, vaan sairaudet auttavat meitä pysähtymään ja lepäämään ja opettavat meille, että elämässä ei kaikki mene aina niin miten haluaisimme. Tärkeintä on se miten me asennoidumme. Saat olla surullinen, minäkin olen.” 

 

.. jouluaatto on lopulta vain se yksi päivä vuodessa ja muita päiviä on 366. Miten paljon sen yhden päivän varaan laskemme ennakko-odotuksia ja petymme, jos kaikki ei mene niin miten haluaisimme. 

 

Tämä kaikki sain aikaan sen, että kyyneleet olivat herkillä tänä jouluna. Ikävä ja kaipaus ja suru oli läsnä. Mukaan mahtui silti myös kiitollisuutta ja naurua ja todella nopeasti aikaan saatu joulupöytä. Sain myös oppia, että tunteiden käsittelyyn on monta tapaa. Kun sanotaan ettei ole vääriä tunteita, ei ole myöskään vääriä tapoja käsitellä tunteita. Tärkeintä on sama kuin lasten kanssa, että niitä käsitelläään tavalla, jolla saadaan emotionaalinen kokemus vietyä loppuun. Lempi lausahdukseni usein onkin: mitä elämä haluaa tällä minulle kertoa?! Niin myös tällä kertaa, kun herättyäni menin sanomaan miehelleni:

 

” Et sinä ole vastuussa lapsuuden kokemuksistani. Etkä voi tietää herkkiä ja rosoisia kohtiani. Toivon vain niinä hetkinä kun olen heikko, että et lisäisi sanoillasi tunnekuormaani. Siinä hetkessä riittäisi vain yksi lause; 

 

” Näen miten sua harmittaa ! Lopulta tämä on vain hylly! Saat olla harmissasi. Ja tästäkin selvitään. Ja näen, että olet surullinen. Helpottaisiko, että halaan sua?!”

 

.. ja minä taas oppisin sanomaan, että koitin tehdä parhaani. Tällä kertaa siinä epäonnistuin….

 

….. tästäkin selvitään!!!

 

...Lopetan tämän kirjoituksen Mikko Kuustosen pelkään pimeää laulun sanoihin; 

" Mennään tän talven yli, katsotaan kuinka käy. Annetaan olla, ellei valoa näy"...

❤️