Siitä on kohta yli 11 vuotta. Hetkestä jolloin elämäni romahti ja paloin loppuun.

 

Sitä ennen tapahtui asioita mitkä veivät voimia. Opiskelin alaa, mikä tuntui saavan aikaan enemmän ahdistusta kuin positiivisia tunteita. Vaihdoin kolme kertaa työpaikkaa peräkkäin ennen opintojen aloitusta. Ensin siksi, että työparina oli narsistinen ihminen, joka sai sanoillaan ja teoillaan sydämeni rytmin sekaisin. Sen jälkeen siksi, että työpaikan sisäilmasta löytyi ongelmia ja terveys romahti. Hengitys ei kulkenut ja sairastuin astmaan. Kolmannen kerran siksi, että taas sisäilmassa oli ongelmia. Tähän kolmanteen kertaan liittyi myös ajatuksia, että joudun luopumaan turvallisesta ja kivasta työpaikasta ja toimimaan työssäni vastoin omaa arvomaailmaa. Tämän lisäksi minulla oli myös uusi parisuhde. Entinen parisuhde hajosi juuri silloin, kun terveys oireili sisäilman vuoksi ja oli tehtävä siirtoja työpaikan suhteen. Samaan aikaan pyörivät opinnot ja ajoin ajokortin mihin sisältyi erilaisia tunteita ja pelkoja. Tein työharjoittelua, missä jouduin kohtamaan omia pelkojani ja kuolemaa silmästä silmään. Tunteet oli pakko työntää sisimpään ja piti selvitä. Näin ajattelin. Kehoni kuitenkin yritti pysäyttää monta kertaa. Polvi oireili, selkä kipuili. Iho kukki ja sairastin jatkuvia infektioita. Päätin kuitenkin sivuuttaa kehoni viestit ja halusin selvitä. Palaa täysillä sille mitä tein.
 

Kun vihdoin löysin miehen jonka kanssa uskaltauduin muuttamaan yhteiseen kotiin, omat voimani vain katosivat. Muistan sen totaalisen uupumisen tunteen vieläkin. Pää tuntui painavan tuhat kiloa. Silmät ei nähneet kunnolla ja ajatus pätki. Muistan kun halasin miestäni ja itkin, en tiedä mitä minussa tapahtuu. Liekki mikä sisälläni roihusi vielä hetki sitten alkoi hiipumaan. Ahdistus nosti päätään ja unet katosivat. Päivät tuntuivat harmailta ja olo tuntui siltä kun olisi ollut vuoristoradan kyydissä. Vihdoin kun vierelläni oli ihminen joka jaksoi kantaa minua, en kyennyt enää kannattelemaan itseäni. Ei ollut enää voimaa keskittyä siihen hyvään mitä ympärillä oli, oli pysähdyttävä ja luovutettava. Alettava ymmärtämään mitä itsessä tapahtuu. Liekki oli palanut loppuun! 

 

Joka kerta kun luen lehdestä otsikon, että nuori ihminen on päätynyt itsemurhaan masennuksen johdosta, palaa mieleni näihin hetkiin kun paloin loppuun. Kaikki ne ajatukset ja tunteet mitä silloin kävin läpi nousee pintaan. 

 

Uskotko jos kerron, että ne ihmiset jotka päätyvät itsemurhaan ovat heitä joiden olotila on niin paha, että sitä olotilaa ei meinaa kestää. Uskotko jos kerron sinulle, että masennus ja ahdistus tuntuu siltä. Se imee kuin värit elämästä ja käynnistää päässä negatiivisten ajatusten kehän. Vaikka ihminen haluaisi toimia toisin, ei hän pysty! Hän tarvitsee siihen muiden apua, hän tarvitsee siihen läheisten tukea ja ymmärrystä! Hän ei kaipaa selkään taputtelijoita, jotka kehoittavat selviämään. Vaan hän kaipaa läheisten yhteydenottoja ja tukea ja läsnäoloa. Se pieni kysymys; mitä sulle kuuluu, voi olla näissä tilanteissa suuri. Et voi ehkä ymmärtää mitä hän käy tunnetasolla läpi, mutta voit olla läsnä ilman sanoja ja pitää kädestä ja olla tukena ottamaan sen ensimmäisen askeleen ja hakemaan apua. 

 

Olen paljon miettinyt näiden vuosien aikana millainen olisi oma tarina jos ei olisi ollut perhettä mikä tukee, näkee ja ymmärtää. Jos ei olisi ollut ystäviä ja läheisiä jotka ovat käyneet saman läpi ja soittavat ja tarjoutuvat kuuntelemaan. Jos ei olisi ollut työpaikkaa ja esimiestä joka ymmärtää. Jos ei olisi ollut lääkäriä joka sanoi juuri siinä oikealla hetkellä; vaikka nyt tuntuu tältä! Sinä selviät. Tai niitä psykoterapeutteja tai sielunhoitoterapeutteja tai ylipäätänsä terapiamahdolisuutta. Jos ei olisi ollut omaa uskoa siihen yliluonnolliseen joka kantaa tai aviomiestä joka ymmärtää. Jos ei olisi ollut mitään näistä….

…. koska vain näiden avulla minä selvisin! 

 

Olen oikeastaan jopa vihainen ja surullinen siitä, että suomen mielenterveydenhoitoon pääsy on potilaalle nykyisin vaikeaa. Koska voin oman sydämen syvällä rintaäänellä kertoa, että nämä potilaat eivät selviä ilman apua ja tukea. Aivan jokaisella pitäisi olla Suomessa mahdollisuus päästä hoitoon ja terapiaan silloin kun mieli mieli menee rikki ja aivan jokaisella pitäisi olla paikka mihin mennä tai ottaa yhteyttä, kun tulee se tunne, että enää jaksa! Koska voin luvata, että se on vain tunne ja tunteilla on tapana mennä ohi, kun vierellä on ihminen joka jaksaa kantaa silloin kun omat voimat on lopussa . 

 

Tätä kaikkea kirjoittaessa koen myös valtavaa kiitollisuutta. Olen kiitollinen heille, ketkä olivat vierelläni sillon, kun elämästäni katosivat värit ja liekki paloi loppuun. Omille vanhemmilleni jotka tulivat luokseni ja tarjosivat tukea. Ystävilleni jotka kuuntelivat ja siskolleni joka kantoi rukouksin. Tänään se liekki on syttynyt uudelleen, mutta se palaa eri tavalla. Itseä kuunnellen, itseä rakastaen ja omia voimiavaroja kunnioittaen. Yhteydessä omaan sisimpään ja sisäiseen lapseen. Siihen osaan minusta, miksi minusta on tullut minä! 

❤️

Pidetään huolta toisistamme ja muistetaan kysyä aina välillä se pienen pieni tärkeä kysymys; mitä sinulle kuuluu tänään?!