Kävin tällä viikolla pitkästä aikaa terapiassa. Hakeuduin sinne oikeastaan siksi, että huomasin pääsiäislomalla olevani ahdistanut ja väsynyt. Oli vaikeaa jäsentää omia ajatuksia ja sitä, mitä minussa oli menossa. Selvisin kuitenkin tunteiden kanssa, enkä enää lähde niiden vietäväksi. Haluan kuitenkin aina tietää, mitä minussa on menossa. Terapiaan en tunteitani kuitenkaan pakene.

 

Ajattelen, että terapeutti oli aikonaan hetken matkaa matkassa mukana jotta oma voima vahvistui. Nyt tarvitsen omaa terapeuttiani silloin kun elämä koettelee ja en saa jäsenneltyä omia ajatuksia pääni sisässä. Ja aika usein toteankin, että se onkin parasta kun menee oman terapeutin luokse joka kuuntelee isoilla korvilla. Siellä saan olla tarvitseva, heikko ja ei tietävä. 

 

Terapeuttini kysyi, että mitä sinulle kuuluu? 

 

Totesin, että en osaa oikein sanoa. Mietin pääsiäisenä, että olenko uupunut, kun olen niin ahdistunut. Olen todella monta vuotta ollut yhtä kuin työminä. Se on täyttänyt minun kalenterin, arjen ja vapaa-ajan. Jossain vaiheessa se on sekoittunut, että minä ja työ ja opinnot ei ollakaan sama asia. Tuntuu, että aikaa itselle on välillä jäännyt liian vähän. En ole pystynyt kuuntelemaan itseäni tarpeeksi. Vai olenko? En osaa sanoa. En meinaa myöskään jaksaa puolisoani silloin kun olen tässä tietyssä tunteessa. Kiukuttelen, pyydän omaa tilaa ja pohdin päässäni, miksi en kestä kosketusta ja yhteyttä toiseen. 

 

Terapeutti kuunteli hetken ja totesi; että ahdistushan ei ole tunne. Muistathan, että tunteet sinussa ovat sen alla. Mitä tunteita et ole antanut itsellesi lupaa tuntea? Ja masennushan taas tunteena on käsittelemätöntä vihaa ja surua. Silloin kun et kestä puolisossasi jotakin tunnetta, se kertoo aina sinusta. Vika ei ole hänen, vaan vika on siinä, että projisoit tunteet häneen. Olet katkaissut yhteyden tunteisiisi, sinuun itseesi…

 

Totesin, että aluksi pohdin, että se on varmasti suru. Koska se nousee aika usein esiin silloin kun pysähdyn. Hetken jo mietin, että en ole antanut surulleni tilaa. Sitten entinen työkaverini laittoi viestin ja kysyi; miten selvisin surustani?! Ja ymmärsin, että olen tehnyt kaiken ihan oikein. Suurin ongelmani onkin se, että pohdiskelen asioita liikaa kun tunnen väsymystä. Alan tarkkailemaan itseäni ja minussa herääviä tuntemuksia. Pohdin, analysoin ja viime viikolla putosin itse kaivamaani kuoppaan. Enkä tunnistanut sitä, että oma ahdistukseni aktivoitui omista ajatuksistani. Toisaalta näin jälkikäteen tunnistin, koska ymmärsin joka kerta jatkaa elämää. Enkä jäänyt tuntikausiksi niiden äärelle ja ymmärsin rajoittaa omia ajatuksiani. 

 

Ei suru katoa koskaan. Se kulkee mukana aina. Sen rinnalla olen oppinut kuitenkin elämään. Joku aikoinaan kuvaili, että suru on aluksi kuin musta pallo. Tuo pallo edustaa surevaa ihmistä ja hänen koko elämää. Kun suru on suuri, tuo pallo on aivan musta. Näiden vuosien aikana, ei tuo pallo ole pienentynyt. Vähitellen on kuitenkin syntynyt uusia kokemuksia ja uusia hetkiä mitkä tuottavat iloa. Niimpä se pallo on kasvanut. Suru on jäänyt tummentumaksi, mutta minä itse kasvanut sen ympärillä. Lopputulos on kuin paistettu kananmuna, jossa keltuainen on suru.

 

 

Ei tarvitse pyrkiä siihen, että surusta tarvitsee päästä eroon. Eikä se kuitenkaan tarkoita sitä, että jatkuvasti tuntuisi yhtä pahalta. Siksi olen hyväksynyt sen, että suru on osa minua ja aika usein suru nousee esiin kun pysähdyn. Olen ihmisenä sellainen, että en välttele tunteita. Pyrin olemaan yhteydessä itseeni ja omiin tunteisiini. Minä haluan tuntea. Kiipeän sinne korkealle ja annan itseni pudota kuin alas omiin tunteisiini. 

 

Olen myös ikäkriisissä. Opettelen hyväksymään sen, että enää en saavuta samoja tuloksia salilla. Ihoni rypistyy ja  kehoni muuttuu. Ymmärrän myös elämän rajallisuuden ja se nostaa esiin pelkoja ja turvattomuutta. 

 

Terapeuttini nostikin esiin tärkeän seikan; prosessi jatkuu läpi elämän. Joudumme elämän loppuun asti sen asian kanssa, että joudumme hyväksymään asioita mitä itseemme ja vaatimuksiin itseämme kohtaan kohdistuu. Kipuilemme ja kamppailemme. Jos emme saa parisuhteessa sanottua asioita mitä tarvitsemme, ne nousevat esiin tunteina ja tekoina. Suhteessa toiseen voi myös parantua ja  eheytyä. Suhteessa oleminen on näkyväksi tulemista ja nähdyksi tulemista. ⁣Suostumalla suhteeseen,  jokainen voi kokea myötätuntoa, rakkautta ja pyyteetöntä hyväksytyksi tulemista.⁣ Suostumalla autettavaksi ja suostumalla luomaan luottamus auttajaan on lähtökohta työskentelylle. ⁣

 

⁣Oma avuttomuus hävettää, pitäisi muka selvitä yksin. ⁣Ei tarvitse selvitä yksin,  kun suostuu autettavaksi ja antaa tilaa tarvitsevuudelle saa samalla myös toivosta kiinni. ⁣

⁣

❤️