Mulla on viimeisten kuukausien aikana ollut varmaan sama olo kuin nopeasti ja nollasta sataan kiihtyvällä ferrarilla, jota itse kuskina on ollut joinain päivinä työläs hallita. Olisin näinä hetkinä toivonut olevani se kaikista turvallisin talvirenkain hiljalleen köröttelevä, hyvin tiellään pysyvä ja jarruiltaan ja kaasultaan tasaisesti toimiva nissani.

🏎️🏎️🏎️

Koska nämä nopeasti kiihtyvät ferrarit joutuvat tekemään tuplasti työtä tunnesäätelynsä eteen. Niin myös Ferrari-säätelyjärjestelmällä varustettu lapsi joka kokee pettymykset, kiukustumiset ja pelot suurempina kuin helpommin rauhoittuva toverinsa. Hän tarvitsee aikuisen turvaa ja tunteiden sanoittamista. Samoin kuin nyt se oma sisäinen lapseni näissä tilanteissa.

Harjoittelen sitä, että pysähtyisin hetkeksi voimakkaan tunteen tullessa huomaisin ne kehon reaktiot, omat ajatukset sekä toimintayllykkeet ja antaisin itselleni aikaa päättää, miten oman tunteen kanssa on viisasta toimia. Tunnetta on silloin helpompi säädellä, kun pystyy mahdollisimman tarkasti tunnistamaan sen herättämiä reaktioita kehossa ja mielessä.

Jos on ollut niitä kivoja päiviä milloin tuntuu, että kaikki on hyvin. On ollut myös niitä pahan olon päiviä, joiden voima on uskomattoman vahva ja niistä nouseminen on vaatinut omien tunteiden ääreen pysähtymistä. Kuitenkin olen eteenpäin päässyt siinä, että olen alkanut kyseenalaistamaan sitä mitä mieli sanoo ja se on aina alku sille, että pääsen itse oman elämäni hallitsijaksi.

Jo sen pohtiminen ja oivaltaminen, että minussa on tällaisia ajatuksia ja tunteita ja sitten on vielä erikseen se oikea minä jonka pitäisi päästä ääneen ja tulla kuuluvaksi ja näkyväksi oikealla tavalla. Ajatukset ja tunteet ovat työkaluja mutta ne eivät saisi olla isäntiä. Sen tiedän. Samoin kuin tuli on huono isäntä mutta hyvä renki, niin ovat myöskin tunteet ja ajatukset.

Olen viime aikoina huomannut aika usein olevani vihainen, jos multa  pyydetään jotain ja silti toimin (joudun toimimaan) pyyntöjen mukaan. Saman reaktion huomasin myös silloin, kun aikoinaan aloitin terapian ja omat rajat suhteessa minuun hahmottuivat. Suostun kyllä auttamaan mutta huomaan tiuskivani, kiroilen mielessäni ja poden sen jälkeen huonoa omatuntoa tästä. Vaikka ehkä pitäisi pystyä sanomaan, että juuri nyt on huono hetki. Sopiiko, että palaan asiaan myöhemmin? 

Oikeastaan voisin sanoa, että kun isä kuoli. Hän vei mukanaan lähtiessään multa ”eräänälaisen turvan” ja näytti  ennen lähtöään miten elämän raadollisuus voi tehdä ihmisen viimeisistä vuosista eräänlaista tuskien taistelua. Silloin välillä mietin, että hitto mähån pelkään aivan kauhukseni ja mun on vaan pakko selvitä ja koin, että on pakko kantaa myös äitiä, joka ei olisi jaksanut. Samalla oli osattava rajata myös hänen jaksamistaan ja olla hänen tukenaan. Hoitaa siskon kanssa kaikki asiat mitä kuolemaan liittyi, muutto talousasioiden hoito ja uuden elämän alku. 

❤️

Oli pakko olla myös se auktoriteetti, välillä jopa ”vittumainen” ihminen joka vie asiat eteenpäin. Isän kuoleman jälkeen koin, että mulla ei ollut enää sitä tietynlaista turvaa tuovaa ihmisistä, joka sanoo; että hei, sä selviät!! Aistin äidin turvattomuuden ja yritin vahvistaa häntä. Omassa parisuhteessani en ole aina osannut sanoittaa tarpeitani ja tunteitani. Vaan  se pelko on noussut esiin toisen kontroloinnin kautta. Se sisäinen lapsi on kuitenkin ollut peloissaan ja ahdistunut ja se aikuinen minussa, ei ole aina tunnistanut niitä omia tunteita ja tarpeita. Se turva kuitenkin on alkanut hiljalleen kasvamaan minussa itsessäni, mutta ei ilman kipua. Koska meitä on kaksi. Toinen joka on prosessoinut omaa elämää melkein kymmenen vuotta ja toinen, joka on vasta ihan alussa. Tämän kautta olen alkanut  ymmärtämään myös sen oman elämän rajallisuuden ja ne omat voimavarat ja tarpeet siellä takana. Näissä hetkissä se oma sisäinen pieni lapsi on alkanut  reagoimaan voimakkaasti, kun oli pakko alkaa kasvamaan aikuiseksi tunnetasolla. Irrottamaan sitä eräänlaista ”napanuoraa” omiin vanhempiin ja alkaa selviämään itsenäisesti. Enkä tällä tarkoita, että olisin ollut vanhempieni suojissa koko elämän. Vaan sitä eräänlaista luopumista ja sitä hetkeä, kun heitä ei ole enää. Ensin se rooli kääntyy kuin lapsesta vanhemman rooliin omalle vanhemmalle ja lopuksi kuin siitä itsessä olevan vanhemman roolista omalle itselle. 

Olen kuitenkin näiden vuosien aikana oppinut olemaan se vanhempi omalle sisäiselle lapselleni (sille tuntevalle osalle minusta)  ja koen tärkeänä olla myös yhteydessä siihen ihan koko ajan. Siksihän oikeastaan haluan kokea koko tunteiden kirjon. Kun kuulen, että en jaksa, alan tekemään asioiden eteen jotakin ja puutun asiaan. Otan tunteet vastaan ja tunnen ne. Se teenkö sen aina oikein, niin en. Silti tunnen ne tunteet. En ole kuitenkaan enää se pieni turvaton lapsi joka ottaa heti tunteen noustessa luurin käteen ja soittaa aikaa terapeutille tai ystävälle ja yrittää kuin saada heidät  kantamaan omaa tunnekuormaani. Vaan annan tunteiden nousta, ihmettelen, käsittelen, analysoin ja toimin. Sitten tämän jälkeen voin sanoittaa ystävilleni tunteitani ja kertoa, että tämä ei ole ollut helppo tie ja olen tuntenut monenlaisia tunteita. 

Opinnot ovat myös haastaneet ihan liikaa. En ole niiden aikana voinut kysellä aina mitä minulle oikeasti  kuuluu? On ollut pakko tehdä, sivuuttaa väsymys ja rutistaa itsestään aina vähän enemmän ja enemmän ja todeta, että alan olemaan ihan loppu tähän sirkukseen. Tai oikeastaan, olenhan mä itseäni kuunnellut koko tämän matkan ja antanut tipahtaa itseni sinne väsymykseen. Niinkuin nytkin.  Tämän päälle  olen käynyt terapiassa. Minkä kaiutta olen alkanut pohtimaan niitä omia voimavaroja ja miettinyt missä ne rajat oikeastaan menevät? Koska pitäisi olla sitä kantokykyä jaksaa kantaa itseään ja omaa parisuhdetta ja samalla oman äidin ja anopin murheita ja huolia, mutta missä menee se raja oman elämän, parisuhteen ja toisten tunteiden välillä. 

❤️

Omaa perhettäni en kuitenkaan koskaan hylkää. Enkä ole se itsekäs ihminen, joka puhuu vain omista tarpeistaan ja huolistaan huomaamatta kysyä; mitä sulle kuuluu?! Haluan kuitenkin herätellä jokaista ottamaan vastuun kuin omasta elämästään ja auttaa näkemään ne tarpeet siellä tekojen takana. Perheeni vierellä aion seisoa  ja olen heidän tukena elämäni loppuun asti. Sitä voin kyllä aina pohtia, että miten…

❤️