Kävin muutama päivä sitten terapiassa. Tämän jälkeen ymmärsin taas monta asiaa…

 

Ehkä eniten käsittelin turvattomuutta. Syitä siihen ja seuraamuksia ja mistä se juontaa. Aika pian taas huomasin pohtivani, että olemme mieheni kanssa kumpikin lähtöisin perheestä, missä meidän molemmat vanhemmat ovat olleet osittain turvattomia. Isäni löysi elämänsä aikansa turvan uskostaan. Minkä kautta hän selvisi elämän vaikeuksista. Äiti taas rakensi turvan meihin ja isään.

 

Kun turvan tunteen suhteen syntyy ristiriitoja tarpeiden välille ollaankin yhtäkkiä kiperässä paikassa. Jos kumppanit eivät onnistu luomaan henkistä turvaa toisilleen suhde ei voi oikeastaan tältä osin kehittyä. Läheisessä ihmissuhteessa lähdemme sika usein liian herkästi syyttelemään toista. Sen sijaan olemme nyt opetelleet puhumaan tarpeistamme ja opetelleet kertomaan omien tarpeiden ja toiveiden kautta. Välillä se tapahtuu tekstiviestien kautta, välillä sanoittamalla omia tarpeita.

 

” Minä toivoisin, että tässä suhteessa keskustelisimme tunteista avoimemmin” ..on lopulta paljon parempi keskustelun aloitus kuin ”Miksi sinä et ikinä kerro, miltä sinusta tuntuu”. 

 

Turvaa olemme omassa parisuhteessa päätyneet hakemaan myös pariterapian kautta. Koska jos turvan luomisessa lopulta epäonnistutaan parisuhteen sisällä nousee siinä usein seinä vastaan, eikä välttämättä edes ymmärretä miksi. Kierteen katkaisemisen kannalta keskeistä olisi saada mieli alitajuntaa myöden rauhoittumaan ja luottamaan turvaan ja levolliseen olotilaan. Tämä ei ole aina ihan yksinkertaista, mutta oikealainen tieto ja ymmärrys ovat tärkeitä ensiaskeleita toipumisessa. Mikään aivoihin syntynyt malli tai tapa ei luovu ihan helposti olemassa olostaan, ja niin on myös turvattomuuden tunteen kohdalla. Aivojen primitiivisille osille tulee alkaa opettaa monin eri tavoin, että olemme turvassa. Ne ovat tottuneet ylireagoimaan, ja meidän tehtävämme on tietoisesti auttaa niitä sisäistämään, että levollisuus ja rauha eivät ole uhka, vaan hyvinvointimme kannalta keskeinen ja maailman tärkein kulmakivi.

 

Olen näiden vuosien aikana myös itse opetellut antamaan turvaa itselleni. Tunnen tunteita, sanoitan niitä. Puran turhautumistani ja väsymystäni. Tärkeimpänä omana supervoimana voisin sanoa, että kun elämässä on liikaa asioita, olen opetellut päästämään irti ja uskaltanut pysähtyä. Pysähtymisen kautta pääsen yleensä kiinni tunteisiin mitä minussa sillä hetkellä on olemassa. Pysähtyminen herättää aika usein epävarmuutta ja pelkoa ja siksi niin  moni yrittää päästä siitä eroon suorittamalla pois tunteita. Tämä on kuitenkin asia mihin ihan jokaisen kannattaisi kiinnittää huomiota.Koska jos parisuhde, työ tai jopa omat harrastukset saa kehossa aikaan taistele- ja pakene reaktion pitkäksi aikaa, on ymmärrettävää, että lopulta uuvumme. 

 

Hiljalleen alamme myös vältellä niitä paikkoja missä tunnemme kuormittuvamme. Syytämme siitä puolisoa, opintoja, työtä, parisuhdetta jne ja lopulta väsymme omaan olotilaamme.

 

Tärkeintä on elää hetkessä. Tässä missä juuri nyt kaikki tapahtuu ja on. Se ei silti estä minua unelmoista tai pohtimasta omaa elämääni. Sen suuntaa. Kyllä minä unelmoin ja mietin suuntaviivoja. Teen unelmakarttoja ja luotan, että kun tarpeeksi kuuntelen sydäntäni, saan vastauksen mihin suuntaan jatkan matkaani…

 

… ja tällä hetkellä on pakko todeta, että kädessäni on kompassi ja vierelläni hyvät kartanlukijat.
 

Heistä olen kiitollinen!