Istuttiin eilen mieheni kanssa kreikkalaisessa ravintolassa syömässä. Mieheni huomasi katon laidassa olevan pääskysen pesän. Poikaset kyyhöttivät pienessä pesässä. Seurasin niitä koko ravintolassa olo ajan katseellani ja mielessäni pohdin, että en ehkä taas kestä jos emo ei lennä nyt paikalle ja en näe, että se tuo poikasille ruokaa. Mielessäni jopa rukoilin, että anna sen emon nyt lentää paikalle! 

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enempi tunnen vastaavia tunteita ja joskus koen eläimiin kohdistuvan kivun ihan henkisenä kipuna oman ihoni alla. Olen  tästä syystä joutunut hetkittäin ihan sulkemaan itseni ulkopuolelle uutisista mitkä koskevat eläimien satuttamista. Koska joka kerta se saa itsessäni aikaan voimakkaan tunnereaktion.

Välillä ihan nauran itselleni, kuten tällä lomareissulla. Kun ihmettelin ja vähän jopa ärsyynnyin loman ekana päivänä kimalaisesta, mikä joka päivä on innokkaana käynyt hakemassa meidän terassin nojatuolista pallon pumpulia. Tuo pumpulipallo jaloissaan se on lentänyt omaan pesäänsä. Kolmantena päivänä tuo ahkera pieni työläinen oli tipahtanut valkoisen pumpulipallonsa kanssa meidän pihalla olevaan poreammeeseen. Mistä lopulta sitten nostin sen ylös altaan reunalle kuivumaan. Siitä se iloisesti lähti lentoon ja jatkaa taas sitä nojatuolimme tyhjentämistä.

Puolisoni totesi, että ei aina oikein ymmärrä minua; ensin hermostut kyseiseen pörriäiseen ja lopulta elvytät sen henkiin ja ihailet sen edesottamuksia ja kauneutta ja annat sen jatkaa työnsä parissa. Ja miten edes näet niin pienet asiat, mitä toinen ei edes täällä ollessaan huomaa. 

Niin. En aina ymmärrä minäkään. Näen asiat siinä läsnäolemisen ja sydänyhteyden tilassa selkeämmin. Jotenkin näen silloin myös sen pienen hyönteisen elämän elämisen arvoisena. Näen sen niissä olevan kauneuden. Enkä vain sitä harmia mitä ne ehkä tuovat tullessaan. Tuollakin ehkä jonkun mielestä turhalla hyönteisellä, on se oma tarkoituksensa. Toimia vaikka pesänrakentajana omalle sukupolvelleen tai vaikka luonnon kiertokulun mukaisesti ruokana niille katon rajassa oleville pienille linnunpoikasille. 

Olenkin tullut siihen tulokseen, että sen jälkeen kun löysin sen sydänyhteyden itseeni, sitä katselee elämää eri tavalla. Ihmisyydessä yhteys sydäntietoisuuteen on elämistä omasta sydämestään käsin sen koko elämänkirjon sallien. Palaten ja pysähtyen tuntemaan, mitä tunnen omassa sydämessäni tässä elämäntilanteessa, tässä ja nyt. Kyetä olemaan itselleen rehellinen siitä ja silti pysyä avoimena elämälle ja tuntea sydämessään. Yhteys sydämeen sallii tuntea kaikki tunteet. Kun antaa tilaa vaikeille tunteille ja niiden elämiselle, nousee ilot ja kiitollisuuskin voimakkaampina. Eikä sen ilon tarvitse silloin olla edes valtaisaa, riemuisaa iloa. Se voi olla sitä iloa vaikka tästä pienen mehiläisen aherruksesta. 

Koska aika usein silloin, kun omaan elämään kuuluu ne isot pettymyksen tunteet ja suru, ei mulla välttämättä ole voimia olla ylitsevuotavan iloinen ja energinen. Mutta sallin silloin senkin. Eikä se silti tarkoita sitä, että sydämeni olisi kiinni näissä tunteissa ja elämäni ei olisi merkityksellistä. Koen silloin rakkautta elämää kohtaan omalla tavalla ja kaikesta huolimatta yritän nähdä kiitollisuutta myös niissä hetkissä.

Enkä mä silloin tarvitse sitä terapeuttia. Vaan tarvitsen pysähtymistä oman itseni ja tunteiden kanssa. Tarvitsen silloin sitä tunteiden kohtaamista ja niiden asioiden tekemistä, joista nautin siksi, että ne tuntuvat minusta tärkeiltä tai ihanilta, eikä siksi, että joku ulkopuolinen sanoo, että tämä on sulle tavoittelemisen arvoinen asia. Mulla on lopulta myös lupa elämässäni tehdä virheitä, jopa vääriä valintoja ja käydä välillä uimassa syvissä epätoivon vesissä. Koska vain näin voin kokea omat tähän elämään kuuluvat oppiläksyni ja kuoria niitä kuin ”sipulin kerroksia” sydänyhteyden tieltä. 

Silloin tarvitsen ympärilleni. niitä ihmisiä, jotka tukevat sitä omaa matkaa oikealla tavalla! 

❤️