Aina joskus mä pohdin, mitä me juteltaisiin jos nähtäisiin nyt. Melkein viiden vuoden päästä siitä kun viimeksi nähtiin. 

Juoksisin sua puolitiehen vastaan. Koska tunnistaisin sut jo kaukaa ja hyppäsin kaulaasi. Halaisin! Niin pitkään ja lujaa, että hetken voisi tuntua siltä kuin hengitys lakkaisi.
Itkisin. Onnenkyyneleitä! Ehkä kokisin sitä samaa iloa, jännistystä ja kiitollisuutta, mitä lapsena. Silloin kun tulimme sinua vastaan bussiasemalle mummilassa. Jännittyneenä odotin, että hyppäät ulos bussista ja tulet halaamaan. Asiaa oli niin paljon, että sitä ei osannut oikein sanoiksi pukea. Olimmehan aina melkein nelisen viikkoa erossa, ennen lomasi  alkua.  Sillon se aika tuntui pitkältä.

Melkein vuodelta.

Ja me juteltaisiin…voi miten paljon olisikin asiaa. Ja mä tiedän, että sä pakahtuisit ylpeydestä ja itkisit kiitollisuudesta. Kun mä kertoisin sulle, miten asiat sitten lopulta meni. Miten me selvittiin ja saatiin asiat hoidettua. Miten me siskon kanssa kahlattiin läpi surun ja jatkettiin opintoja. Miten me kaksi ”teinivuosien huithapelia opiskeltiin yliopistossa” ja päästiin ihan perille asti. Ehkä sä kertoisit; ”että tytöt mä tiedän tämän ja olen nähnyt sen!” Ja mä kertoisin, että sun vahvuus ja henkisyys on kulkenut meidän matkassa ja miten mä olen saanut voimaa sinusta, vaikka et ole täällä enää. Miten sun sanoista, rukouksista ja sinnikkyydestä oli apua meille silloin, niin valtavan surun keskellä. Ja myös nyt kun koko maailma on muuttunut! 

Kertoisin myös miten outoa oli tyhjentää jotain sinulle pyhää ja kuuluvaa, työhuonettasi. Miten tavallaan siinä hetkessä, se lohdutti. Kun sain samalla siinä käydä läpi koko elämääsi ja ehkä myös ajatuksiasi. Ja silloin mä mietin, että miksi mä juuri kuljin keppien varassa  ja kaaduin. Kun tuntui olevan raskasta muutenkin. Ja yhtenä päivänä nyt oivalsin, että sairaslomalla mun oli  mahdollisuus olla äidin apuna ja hoitaa teidän  asioita.  Ja miten lopulta asiat vain meni, asia kerrallaan. Juuri niin miten sulla oli tapana sanoa. Ja miten me nyt kaiken jälkeen voidaan muistella kaikkea tätä valtavan kiitollisuuden kautta.

Niin miten sä opetit! 

Ja mä tiedän sä itkisit ja kokisit kiitollisuutta, niin miten silloinkin, kun sairaanhoitaja sanoi sulle viimeisen viikon aikana ne kauniit sanat; sulla on niin ihana ja kaunis perhe! Ja mä tiedän, mäkin itkisin- enkä haluaisi päästää sua lähtemään ja miten vielä tänäänkin sanoisin sulle, että meilläkin oli niin valtavan kaunis ja rakas isä! 

Ja tänäänkin ripustaudun näihin meidän yhteisiin muistoihin ja koen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että just sä olit meidän iskä! 

Ja miten näiden vuosien aikana  suru on muuttanut muotoaan. Mutta onneksi tulet mieleen aina jostakin. Niin tänäänkin, ihan vain siivotessa kun käteni osui johonkin mikä muistutti sinusta. Koska unohtaa en halua ja sun muistoa haluan vaalia elämäni loppuun  asti!
Koska olithan  sä mun isä! 

❤️