Sain entiseltä työkaveriltani viime viikolla kaveripyynnön. Olemme viimeksi nähneet melkein 25 vuotta sitten. Työpaikassa mikä itselleni on ollut ehkä se merkityksellisin. Sieltä jäi mieleen lämpimiä kohtaamisia ja hetkiä ja niitä sellaisia ”mentoreita” mitkä ovat viitoittaneet omaa toimintaa työssäni näiden vuosien aikana. Se oli vielä sitä ”kultaista” aikaa milloin moni asia työssäni oli eri tavalla. 
 

Siinä selatessani työkaverini  vanhoja kuvia, silmiini osui heidän hääkuva. Kuva jonka hän aikoinaan toi kahvihuoneen pöydälle heidän häiden jälkeen. Katsellessani sitä kuvaa silloin, muistan miettineeni: ”Ovatpa he kaunis pari! Olisipa joskus oma elämäntilanteeni vastaavanlainen! Olisipa joskus puoliso, joka olisi komea ja mukava, tai edes vastaavanlaisessa työssä kuin hänen puoliso silloin oli! Olisinpa itse yhtä kaunis!”
 

Meillä oli työkaverini kanssa ikäeroa vain vuosi. Oma elämäntilanteeni silloin oli kaaoksessa. Hänen suuntansa tuntui hyvinkin selkeältä. Oma elämäni oli kuin jumissa ja en meinannut löytää suuntaa mihin kulkea. En osannut erota, vaikka olisi pitänyt ja oli vaikea myös jäädä. Pidin sisälläni synkkää salaisuutta ja työpaikalla pystyssä kulisseja. Peitin kehossani olevat mustelmani meikeillä. En uskaltanut lähteä opiskelemaan, koska pelkäsin, että siipeni eivät kanna. Enkä uskaltanut erota, koska pelkäsin, että erotessani poikaystäväni  voisi tehdä jotakin. Hän kun oli väkivaltainen ja mustasukkainen. Parisuhteessani oli vahvaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa ja toisen mitätöintiä! Syy kaikkeen oli aina minussa! Tuon parisuhteen aikana sain tuntea kun petetään ja myös ne toisen kuristavat kädet kaulalla. Muistan vieläkin sen pakokauhun mitä välillä tunsin. Sekä ne lyönnit, jonka voimasta lensin kerran lattialle ja mursin häntäluuni ja lyönnit minkä voimasta aloin uskomaan siihen, että tähtiä voi nähdä myös lyonnin voimasta. 
Muistan miten vaikea oli jäädä ja miten vaikea oli irrottautua suhteesta ja miten vaikea oli rakentaa luottamus elämään ja ennenkaikkea itseensä. Uskoa siihen, että olen kaiken sen hyvän arvoinen. Koska niiden vuosien aikana olin alkanut uskomaan tarinaa; sinusta ei ilman minua ole elämään! Sinä et pärjää ilman minua! Ja sinusta ei koskaan mitään tule!! Ja kukaan ei sua halua! 

Mutta mä lähdin ja päätin uskoa…

Kuulin tänä kesänä eräällä keikalla kappaleen, mikä sanat olivat kuin omasta sen hetkisestä elämästä. Nykyisin tuon laulun sanat voimaannuttavat ja herättävät kiitollisuutta siitä, että selvisin..

”Viallinen, eli vääränlainen, mä luulin, että sä oot. Halusin, itse määrää kaiken ja päättää vielä mä oon. Hitaasti mä rakensin titaanista sun muotoisen kilven, vaikka se söi sun hapenkin. Sen alle piiloon sut pakotin! 

Nyt vasta kun on liian myöhäistä, mä vihdoin tajusin, et lopulta en saanut mitä tarviin. Vaan sain sen mitä halusin. Unohdin sut vasta kun lakkasit lyömästä, sua kuunnella aloitin…

…Rakas oon niin pahoillani sulle, kuinka paljon sua satutin!”

Sen parisuhteen jälkeen, mä päätin selvitä! Lähdin, vaikka hän rukoili, että en lähtisi. Vein mukanani kaiken ja näiden vaikeiden vuosien jälkeen rakensin oman elämän ja oman tarinan. Mä rakensin vahvan perustan omalle elämälle ja löysin turvan itsestäni. Mä päätin parsia kasaan vahvasta kankaasta siivet mitkä kantavat myrskynkin keskellä ja minkä avulla opin lentämään korkealle ja aina vain korkeammalle. Rakensin myös pohjan mihin on turvallista laskeutua ja maadoittaa itsensä aina uudelleen. Mä etsin ja löysin puolison, joka arvostaa ja kunnioittaa ja on valmis kestämään mun tyrskyt hänen vahvaa kalliota vasten ja menin hänen kanssaan naimisiin ja lopulta näin jälkikäteen tuntuu jopa huvittavalta,  että ammatti on sama kuin hääkuvassa olevalla entisen työkaverini puolisolla.

Ja mä jouduin kohtamaan ne samat haavat ja saman turvattomuuden uudestaan nykyisessä suhteessa. Ja näköjään myös sen saman kivun selässäni, mitä koin silloin vuosia sitten kun lensin lattialle, toisen käden voimasta. Nyt olen kuitenkin käynyt ne samat tunteet ja käsitellyt menneisyyteni ja olen osannut eriyttää niistä itseni tähän hetkeen. On ollut vaikea sietää kipua samassa kohdassa kuin silloin vuosia sitten. Olen silti mennyt läpi tunteiden ja hyväksynyt ne osaksi elämää. Nyt rinnallani on ihminen joka on tullut halaamaan ja lohduttanut ja sanonut; että tästäkin selvitään voittajina! Ja olen sun tukena!

Ja nyt mä osaan korjata niitä haavoja myös siellä kehotasolla. Teen sen mitä pystyn ja olen käsitellyt ja sallinut nämäkin tunteet ja hyväksynyt sen mitä en voi muuttaa. Olen hampaat irvessä kivusta huolimatta liikkunut. Venytellyt ja kävellyt ja huomannut, että se auttaa toipumisen suhteen. Ainakin vähän. 

Tiedätkö sen tunteen, kun nyt tämän ikäisenä katsot vanhaa valokuvaa itsestäsi silloin parikymppisenä, upeassa vartalossa ja muistat miten tyytymätön olit itseesi silloin? Silloin kun ihailin tuota työkaverini hääkuvaa ja olin lopulta ihan samanlainen. Kaunis, mutta hiukan hukassa! Sitä pohtii nyt, kunpa voisi saada sen ajan takaisin. Niin olisin taatusti tyytyväinen itseeni! Ja seisoisin itseni puolella vahvemmin. Joten miksipä en voisi olla nyt tyytyväinen, koska nyt otettuja valokuvia katson tämän ikäisenä ja mietin: olinpa elämäni kunnossa ja kaunis tuolloin(kin)! Ja ehkä nämä kuvat  muistuttaa myös siitä

omasta kasvusta!

Ja siitä mistä olen selvinnyt! 

❤️