…Sanotaan, että katkeruus ei kaunista, enkä voi muuttaa menneisyyden tapahtumia, mutta voin silti päästää niistä irti…

Myönnän, olen katkera ja pettynyt ! 

Ehkä nyt on vain aika antaa anteeksi tapahtumista mitä menneisyydessä olen kohdannut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hyväksyisin nämä tapahtumat. Mutta haluan antaa anteeksi ihan siksi, että minä en halua olla enää se, kuka lähtee tunteen voimasta muuttamaan toimintaa. Koska se olisi lopulta vain tunteen pois siirtämistä! Tämän saa tehdä nyt joku muu, joku joka kokee siitä hyötyvänsä. 

Olin kolme vuotta sitten todella onnellinen, että juuri minut valittiin koulutukseen missä moni muu jäi rannalle. Aika pian koulutuksen jälkeen huomasin, että koulutus mitä kävin ei ollut loppuun mietitty. Teimme valtavan suuria kurssikokonaisuuksia. Monesti tuntui, että koko päiväopiskelijoiden runko oli siirretty meidän harteille. Samaan aikaan pohdin, että toisaalta tällaista kai yliopisto opinnot ovat. Moni meistä kuitenkin uupui tällä matkalla, mutta jokainen meistä kävi sen loppuun. Suorittamalla jopa ne valinnaiset opinnot kaiken paineen keskellä. Jaoimme yhdessä opiskelijoina ajatuksia ja purimme tunteita, toisiamme tukien.

Mulle tällä matkalla oli tärkeintä tehdä oma tutkimustyöni aiheesta mikä mulle on tärkeä, vaikka tiesin sen vaativan multa paljon. Se piti sisällään monta eri osaa mitä halusin tutkia. Sain kuitenkin lopputyöni ja kaikki eri osa-alueet analysoitua ja aineistot kerättyä ja olin itseeni enemmän kuin tyytyväinen. 

Ihmettelin  kuitenkin seminaarin ensimmäisenä päivänä ohjaajani kommenttia: vitosia meillä ei sitten anneta, koska se vaatii kahden eri opettajan arvioinnin! Pohdin jo silloin mielessäni, että olipa jännä kommentti. Kun eihän hän meitä tunne ja tiedä myöskään mihin pystymme. Mutta totesin, että mennään silti tällä mitä on, kaikilla samat ohjeet ja säännöt…

Sain arvosanaksi 4. Mikä on todella hyvä. En ollut pettynyt numerooni.  Pettymys tuli matkaan enemmänkin nyt, kun kuulen kokemuksia meidän perässä tulevilta opiskelijoilta. Miten opintoja on kevennetty. Olen myös hämilläni. Koska annoin oman työni luettavaksi ja malliksi muutamalle ja nyt olen päässyt lukemaan heidän töitä. Näen samoja asioita heidän työssä, millä he ovat yltäneet 5 ja se omani riitti siihen 4, koska niitä 5 ei annettu. 

Puolisoni sanoi eilen; ” että miksi sä sit olet aina niin hyväsydäminen ja annat sun työsi luettavaksi ja kerrot kursseja ystävillesi etukäteen ja teet muiden matkasta helpomman kulkea?!Jos se nyt herättää katkeruutta?” Sanoin hänelle, että sellainen mä olen!! Ja sitä mä en halua muuttaa itsessäni. Koska kyse tässä mun katkeruudessa ei ole siitä. Vaan enemmänkin tästä, että mä en voi sietää eriarvoista kohtelua. En voi sietää epäjohdonmukaista toimintaa. Enkä kykene myöskään tässä, ajattelemaan minä ajatuksen mukaan. 

Ja koen, että mä en tehnyt tutkimustyötäni itse! Vaan tein sitä puolisoni ohjaamana. Hän oli mun tukena, ja hän oli se mun suurin kannustajani. Hän auttoi mua rakentamaan mun kanssa runkoa, sanoi omia ajatuksia ääneen ja ohjasi  ja avasi tutkimustyön käsitteitä. Ja siksi, en myöskään koe ajattelevani; että olinpa minä tässä nyt hyvä! Vaan koen, että se tehtiin yhdessä. Koin myös kiitollisuutta puolisosta, ketä tällä matkalla auttoi. Koin kiitollisuutta myös ystävistä, ketkä tällä matkalla kannusti. 

Koska ilman puolisoni tukea ja ohjausta,  olisi arvosana ollut vielä huonompi ja ilman läheisten ja ystävien kannustusta, tämä koko matka olis jopa jäänyt tekemättä! Tällaisia "lopputyön malleja arvosanalla", kun ei omalla kohdalla ollut saatavilla. Eikä ohjaajani tuki ollut aina riittävää.
Ja ilman puolisoni ohjausta tai kunnollista valmista mallia, en olisi päässyt omassa työssäni edes alkuun. Tai no ehkä olisin, mutta en tähän arvosanaan.

Mutta, tällaista elämä on…

..Elämä ei jaa niitä ”nallekarkkeja” tasan ja katkeruuteen en tässäkään hetkessä kiinni jää. Vaikka asiaa tässä olen pohtinut…

Toivoisin kuitenkin, että tällä esimerkillä koulut pyrkisivät yhdenvertaiseen ja tasavertaiseen kohteluun kaikkien lasten, nuorten ja ihan meidän aikuistenkin kohdalla. Tai jos aloitetaan uutta koulutusta, tehtäisiin se suunniteltu runko mikä kulkisi ihan jokaisen oppilaan mukana. Eikä sitä muuteltaisi oppilaiden palautteiden pohjalta jatkuvasti. Lopputöiden kohdalla myös opettajien ja ohjaajien pitäisi pitää samaa arviointitapaa kaikilla oppilailla.

Mulle itselleni lopulta on ihan toisarvoista onko todistuksessa 4 tai 5, mutta jollekin nuorelle ketä jatkaa opintoja on! En haluaisi, että oma lapseni tai joku nuori joutuisi kokemaan samoja tunteita ja ajatuksia läpi, mitä itse olen nyt käynyt. 

Vaikka näilläkin tunteilla on paikkansa ja aikansa. Oman katkeruuteni taustalla on myös paljon pettymyksiä ja käsittelemätöntä surua ja vihaa ja loukkaantumista. Se myös kumpuaa tun­teesta, että olen aiemminkin opinnoissani kohdannut vastaavanlaisia tapahtumia. Olen joutunut kuin pitämään omia puoliani. Hyvin vahvasti! Mutta nyt, nyt en sitä aio tehdä! En aio tehdä tästä palautetta, enkä aio nostaa asiaa esiin. Käsittelen vain tunteet mitä tähän liittyy! 

Lopulta mitkään arvosanat ei ole määritelleet mun elämää ennenkään tai muodostaneet tarinaa mihin uskoa. Ja tätä toivon myös monelle nuorelle. Olen selviytynyt vaikeistakin asioista ja tunteista ja päässyt siihen missä olen nyt ja olen kiitollinen heistä, kenen avulla siihen olen pääsyt.

"Ihmiselämään mahtuu paljon vaikeuksia ja haasteita, mutta ihminen voi myös selviytyä niistä. Katkeruus on lopulta usein hyvin itsekeskeinen ja yksinäinen tila. Sinne en haluaisi jäädä! Siksi koen, että on tärkeää keskustella myös vaikeista tunteista ja ja siten jakaa kokemusta ihan vain ihmi­senä olemisesta. ”

…Ei yksin, vaan yhdessä …

❤️