Marraskuun pimeys tuo mukanaan sellaisen tietynlaisen haikeuden. Luonto kuolee, linnut lentävät etelään ja ympäristö muuttuu harmaaksi sekä pimeäksi. Kehon rytmikin muuttuu hitaammaksi ja haluaisin vain istuskella villasukissa takkatulen äärellä tai kynttilän valossa sohvan nurkassa. Haluaisin vain nukkua ja käpertyä viltin alle.

Minulle tämä on jollain tavalla myös luopumisen vuodenaika. Aika mikä käynnistyy pyhäinpäivästä. Pyhäinpäivä onkin asia mikä jotenkin oudolla tavalla lohduttaa, vaikka samaan aikaan nostaa esiin myös ikävän tunteita. Itselleni on silloin tärkeää käydä haudalla ja pimeään aikaan. Koska valo poistaa pimeyttä ja hetken hautausmaa näyttää siltä, kuin tähtitaivas olisi tipahtanut maahan. 

Marraskuu nostaa esiin myös ikävää ja surua. Suru ja ikävä ovat lopulta tunteita, mutta nekään eivät kestä ikuisesti. Samoin kun marraskuukaan. Surusta voi toki sairastua ja siihen voi myös jäädä kiinni, mutta siitä on hyvä päästää myös irti. Jollekin se aika on lyhyempi ja toiselle pidempi. Kukaan toinen ei voi sanoa miten pitää surra, sillä jokaisella on lupa tuntea kaikki omat tunteensa. Omalla kohdallani jokaisella tunteella on ollut elämässäni paikkansa ja aikansa ja mikään niistä ei työnnä pois toista. Vaikka tänään olisin surullinen, mahtuu päivään myös ilon hetkiä. 

Muistan kyllä isäni kohdalla, sen synkimmän surun hetkellä, että en oikein jaksanut uskoa, että kaikki helpottaa joskus, vaikka järjellä ajateltuna kyllä tiesin että menetykset kuuluvat elämään. Se tunne oli silti niin voimakas. Mielessä oli vain miljoona kysymystä, joihin kukaan ei voinut vastata ja vasta nyt olen jollakin tavalla hyväksynyt sen, että kaikki meni niin miten piti mennä.

Tähän vuodenaikaan liittyy myös se, että reilu 12 vuotta sitten poltin itseni loppuun juurikin tähän aikaan. Enää ne tunteet eivät elä minussa. Mutta eilen kun nostin kirkasvalolampun lattialle, muistin sen hetken niin selvästi. Miten isäni osti tuon lampun silloin minulle, kun en jaksanut nähdä uupumuksen vuoksi itse valoa. Ja miten pieni koirani jota ei enää ole, käpertyi aina lampun äärelle ja nukahti sen lämpöön. Ja miten vielä tänäänkin yli  12 vuoden jälkeen tuo lamppu jaksaa loistaa valoa ja sitä samaa lämpöä kuin silloin ja miten elävästi mieleeni palautui tuo hetki. Silloin tuntui, että elämässä ei ole merkitystä ja isäni ja koirani antoivat merkityksen senhetkiselle elämälleni. Kun isäni kuoli, tuntui kun merkitys olisi hetkellisesti kadonnut ja nyt kun pimeys vie voimia, tuo lamppu toi esiin ne muistot isästäni ja koirastani. Samalla nousi esiin myös ikävä, kaipaus ja kiitollisuus. Sekä lohtu, että he ovat siellä verhon toisella puolella. Eivät poissa vaan olemassa. 

Aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja silloin pitää antaa elämän kannatella. Kaikilla on oikeus tuntea olevansa joskus heikko, eikä se vie meiltä arvokkuutta eikä ihmisyyttä. On lupa itkeä ja olla. Kaikilla meillä on omat herkät kohtamme , mutta onneksi rakkaus ei koskaan katoa.

Eivät ikävä, kaipaus ja suru ole koskaan täysin poissa. Siellä
ne ovat jossakin olemassa.
Ne keikuttavat vähän, mutta pinnalla pysyminen ei vaadi valtavaa ponnistelua. Sitten ilman ennakkovaroitusta iskee se viiltävän kaipauksen hyökyaalto, joka hukuttaa hetkeksi alleen. Sitä vastaan en pysty taistelemaan. On vain antauduttava surun voimalle. Juuri nyt kaipaus ja ikävä tuntuu syvällä.
Mutta samalla tunnen suurta iloa ja onnea niin monista asioista elämässäni. Kaiken surun keskellä olen kuitenkin onnellinen.

.. onnellinen myös siitä, että nämä kaksi olivat ja ovat edelleen osa elämääni siellä jossakin…
… ja usko, on avain kotiin taivaaseen! 

❤️