Olen huomannut omassa elämässäni, että hellittäminen ei välttämättä ole aina helppoa. Tyhjyyden tilaan laskeutuminen tuntuu työläältä. Moni vastustaa sitä viimeiseen asti – myös minä ennen.

Irtipäästäminen vaatii rohkeutta, luottamusta ja kärsivällisyyttä. Ja jos on yhtään on hermosto ylikierroksilla, silloin se on vielä vaikeampaa ja silloin sitä haluaa yleensä kaikkein vähiten. Tyhjyys tai tekemättömyys tekevät alkuun olon levottomaksi. Tyhjyyden  tunne on hastavaa kohdata. Sellainen tyhjyys, joka tuntuu sydämessa ja siellä jossain vatsassa mustana aukkona, joka nielaisee kuin valon mennessään.

Näin keski-ikäisenä muistan hetkiä nuoruudestani. Jolloin pyrin välttelemään tunnetta erilaisin jopa itselleni tuhoisin keinoin, kuitenkaan koskaan pääsemättä sitä karkuun. Täytin sitä tunnetta ravintoloissa istumalla. Kun tunne nousi, otin puhelun ystävälle: hei mennäänkö tanssimaan ja istumaan iltaa. Vieläkään, tämän ikäisenä, monet kerrat sisimpääni itsekseni sekä ammattilaisen kanssa käsitelleenä ja sen menneisyyden kanssa sovun tehneenä, se tietynlainen merkityksettömyyden tunne ei ole se mieluisin tunne kohdattavaksi. Ei silloin kun se nousee tyhjästä, tai silloin kun se liittyy läheisen menetykseen. 

Vuosia sitten sydänsurujen keskellä koko kehoni jäykistyi puolustautumaan: hengitykseni salpautui ja taistelin sitä vastaan: ei, et ole tervetullut. Vuosien saatossa ymmärsin, että en enää halunnut asettua vastustamaan tai täyttämään tilaa muulla, sllä tiesin, että tunne ei katoaisi ennen kuin se saisi huomioni ja tulisi kohdatuksi. Niinpä minä istuin sen äärelle- annoin sille tilaa, hyväksyen ja kuunnellen.

Tyhjyyden kohtaamisen kautta olen löytänyt oikeastaan itseni. Löysin sen kivun alta turvaa itsestäni, sillä vaikka joskus siltä tuntuisi, elämässä mikään ei ole turhaa. Emme me ole lopulta täällä yksin, emmekä koskaan ole merkityksettömiä. Omalla kohdallani saan turvaa myös uskostani. Yksi myötätuntoisimmista teoista itseä kohtaan onkin mielestäni tulla nähdyksi sellaisena haavoittuvaisena, ainutlaatuisena olentona kuin mikä on. 

Kävin puolisoni kanssa eilen keskustelun. Sanoin hänelle: että huolehdithan siitä, että pidät isäsi puolta kun hän ei enää siihen pysty. Puolisoni sanoi siihen: hän kyllä luottaa, että he siellä sairaalassa tietävät mitä tekevät. 

Sanoin hänelle: että mistä voit sen lopulta tietää, jos et ole katsomassa. Siihen puolisoni vastasi: että, ehkä sä vaan pelkäät kuolemaa. Hän ei pelkää! 

Tästä tuli keskustelu. Mihin lopulta vastasin, että kertooko se lopulta pelostani. Jos kerron sinulle siitä, että tiedän mitä saattohoidossa pitäisi tapahtua. Tai tiedän mistä ammattilaiset ymmärtävät elintoimintojen heikkenevän ja tiedän myös sen resurssipulan sairaaloiden osastoilla, että aina sitä ei ennätetä tehdä ajoissa. Olen myös nähnyt sen, miten kivulias voi siirtymä täältä toiselle puolelle voi olla. Onko se pelkoa, jos sanon: että pyydä isällesi se viimeinen lempeämpi siirtymä täältä pois. Onko se pelkoa, vai kertooko se ehkä siitä, että uskallan katsoa näitä realiteetteja mitä nyt on silmästä silmään ja todeta, että lähtölaskenta on alkanut ja se vääjämätön on nyt edessä. Tapahtuuko se tunnin päästä, tänään, tai huomenna. Mutta se tulee tapahtumaan…

Lopulta hän otti puhelimen käteen ja soitti äidilleen ja kertoi miten toimia ja yöllä kahdelta saimme puhelun. Puolisoni isä oli kuollut- rauhallisesti nukkuen.


On tervettä auttaa ja olla tukena, mutta on myös tervettä sanoa ne sanat, mitkä siinä hetkessä ansaitsevat tulla sanotuksi. Ne omat tunteet unohtaen . Auttaminen elämässä pitää olla vastavuoroista, myös silloin kun toinen ei siihen enää itse pysty. Unelmat antavat elämälle suunnan, mutta elämässä ei tarvitse yrittää kynsin hampain vältellä kokemasta epämukavaa tunnetta, eikä täyttää kaikkien odotuksia ja pelätä toisten tunteita. 

Eikä elämä ole sitä, että yksi senhetkinen tunne määrittelee koko elämän. Tai sen, mitä ja missä sinun pitäisi olla voidaksesi olla onnellinen. Voit olla onnellinen jo nyt, vaikka kokisit surua tai vaikka olisitkin vasta matkalla kohti unelmiasi. Tai voit jäädä kiinni murehtimiseen ja lakata elämästä. Elämään kun mahtuu koko tunteiden kirjo…

Tätä päivää on reunustanut surun ja haikeuden tunne. Olemme muistelleet puolisoni isää ja niitä yhteisiä muistoja ne kauniit muistot kantavat jonain päivänä. Olemme myös pohtineet miten kaikki kävi lopulta niin nopeasti. Samaan aikaan tätä kirjoittaessa istumme aurinkotuolissa ja nautimme, lämmöstä ja valosta. 

Siinä ne ovat kulkeneet rinnakkain suru ja ilo- tälläkin lomalla…

….ja tänä jouluna joulupöydässämme on yksi tyhjä paikka.

Lempeää taivasmatkaa appiukko, kiitos kun sain tutustua sinuun ja kiitos kun olit meidän koirille, se paras mahdollinen pappa!