Sanoin viimeksi parisuhdeterapiassa, että olen saanut täällä oivaltaa paljon, vaikka olen kokenut myös niitä aallon huippuja ja pohjakosketuksia, mitä on ollut ajoittain vaikea sietää. 

 

Tänään olen tietoinen siitä: että itsensä johtaminen on sitä, että johtaa lopulta omaa hermostoa ja se suurin ongelma onkin siinä, että omassa parisuhteessa se turvallisuustutka ei ole järin luotettava. Nyt osaan näissä tilanteissa kuitenkin jo laittaa herkemmin sen oman kielen kitalakeen ja rentouttaa sitä omaa leukaa ja vain hengittää tunteen yli. Vaikka vieläkin oma hermostoni on aika usein varuillaan, enkä osaa sanoittaa omia tarpeitani. Vaikka tiedän, että hermosto kyllä rauhoittuu, kun vahvistan itsessäni sisäistä turvaa ja osaan kertoa, mitä tänään sinulta tarvitsen.

 

Olemme vasta aikuisena opetelleet sanoittamaan toiveitamme ja tarpeitamme toisillemme niin, että toinen ymmärtää ne. Aikaisemmin olemme viestineet tavoilla, jotka eivät ole olleet edes toisen ”aaltopituudella” ja niiden johdosta olemme tehneet vääriä tulkintoja. Aika usein tämä on näkynyt niin, että toisen sanominen on herättänyt ajatuksen ja se on laukaissut kehossa tunteen, mistä olen tehnyt  tulkinnan ja ajautunut tunteiden vietäväksi. Nyt tunnistan paremmin sen sisäisen puheen merkityksen tässä kaikessa. Usein näiden voimakkaiden tunteiden takana onkin se jokin tarve, mikä jää täyttymättä. Samoin kun lapsella, joka vasta harjoittelee omien tunteiden sanoittamisesta ja omien tarpeiden huomaamista. Avioliitossani meistä kumpikaan ei ole osannut sanoittaa sitä, mitä tarvitsemme.

 

Vagushermo toimii viestin välittäjänä aivojen ja tunteiden välillä. Vagushermon avulla tunteet näkyvät katseissa ja äänen painossa. Myös silloin, kun emme sitä itse huomaa. Siksi vagushermon aktivointi on tärkeää. Kun vauhti kiihtyy, vagushermot painavat jarrua. Mielenhallinnassa, tunneälyssä ja stressinsiedossa onkin pitkälti kyse tahdosta riippumattoman hermoston kahden eri puoliskon välisestä tasapainoilusta. Kuten myös omassa elämässä. Mun keho ei näiden vuosien aikana ole ollut aina rauhassa tai turvassa ja siksi myös mieli on ollut levoton. Koska se hermostoni minussa ei ole tasapainossa.

 

”Kun käärmettä uhataan, se jähmettyy ensin paikoilleen; toisin sanoen vagushermot rauhoittavat aluksi käärmeen ja estävät sitä hyökkäämästä turhaan.”

 

Mutta jos uhka ei poistu, vaguksen jarruttava tekijä voi kadota – ja silloin käärme puree.

 

”Ihminen puolestaan voi jarrun pettäessä esimerkiksi menettää malttinsa ja alkaa räyhätä.”

 

Sitä voi pohtia onko itsensä kohtaamiselle lopulta olemassa sitä turvallista tilaa. Koska ylivireystila on nykyisin aika monen normaali tila. Se on tila, mikä ohjailee toimintaa. Niin se on ollut myös itselläni. Vaikka nykyisin, tunnistan sen itsessäni.

Stressin aiheuttamat oireet ovat lopulta todella yleisiä, mutta moni ei edes tiedä niiden ilmentävän stressiä. Oireita hoidetaan usein särkylääkkeillä, unilääkkeillä tai niitä pidetään vaivoina, joihin ei pystytä vaikuttamaan. Jos stressin oireita on ollut kauan, se alkaa tuntua normaalilta olotilalta, johon ihminen turtuu  ja sopeutuu. Hän voi luulla esimerkiksi, että jokapäiväinen väsymys vain kuuluu erityisherkkyyteen tai hänen persoonansa on jostain syystä muuttunut ärtyisäksi tai muisti on heikentynyt iän myötä. Hän saattaa myös ajatella, että on nyt vain luonnostaan herkkävatsainen, migreenipotilas tai uniongelmainen. Asia voi olla niinkin, mutta stressiä vähentämällä ja palautumista tehostamalla oireet helpottuisivat.

 

Yhden elämäni parhaista päätöksistä tein jo vuosia sitten: silloin päätin, että suhtaudun itseeni lempeämmin ja järjestän elämäni kaikin puolin niin tasapainoiseksi kuin pystyn, enkä suostu enää ottamaan elämääni liiallista stressiä. Sen myötä herkkyyden lahjat, kuten nauttimisen kyky, tunteiden rikkaus ja vahva intuitio ovat saaneet mahdollisuuden vahvistua ja avautua entistä syvemmin. Kyky hyväksyä realiteetit ja surun, vihan ja pettymyksen tunteet auttaa selviytymään myös vaikeista kokemuksista entistä toimintakykyisempänä.

 

 

❤️

”Tunteiden ilmaantuminen murtaa kuplan, jonka vangiksi syvästi uupunut on joutunut. Vihan tunne on usein elpymisen ensimmäinen merkki.”

❤️

Olen taas kuluneen viikon aikana seurannut työssäni olevia ihmisiä ja sitä mitä he omalla käytöksellään viestittävät ympärillä oleville. Samalla olen pohtinut sitä käytöksen takana olevaa tarvetta ja sitä miten helposti teemme tulkintoja. Tulkinnat taas yleensä herättävät tunteita.

 

Jäin sen kautta pohtimaan itseäni ja sitä, millainen minä olisin tänään jos en olisi koskaan palanut loppuun?! 

 

Itselleni uupumus tuli vuosia sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta. En nähnyt tai tiedostanut väsymistäni eivätkä sitä varmaan huomanneet muutkaan, ennen kuin yhtenä aamuna en jaksanut nousta enää sängystä ylös. Väsymys oli niin sanoinkuvaamattoman totaalista, että kaikki ympärillä tuntui menettävän merkityksensä. 

 

Omalla kohdalla ahdistus oli tunteista se haastavin ja se tuntui olevan silloin se päällimmäisin ja voimakkain tunne. Tänään tiedän, että ahdistus syntyy tunteista, jotka ovat jääneet tunnistamatta tai kokonaan käsittelemättä. Tukahdutetut tunteet eivät kuitenkaan olleet kadonneet itsestäni, vaan menettivät psyykkisen sisältönsä ja tuntuivat epämääräisenä todella vaikeana ja pahana olona.

 

Loppuunpalamiseni muutti minua. Myönnän, että se oli asia minkä kautta kohtasin syvimmät pelkoni. Luulin silloin, että en tule pääsemään koskaan enää kiinni merkitykselliseen elämään, työhön ja unelmiin. Lopulta kävi toisin, muutuin mutta parempaan suuntaan. Se tapahtuma puhkaisi kuin kuplan, joka vangiksi olin lopulta joutunut.  Terapia auttoi pääsemään perille siitä, mitä ahdistuksen alla oli. Ajatusten selvittely auttoi omaa itsetuntemusta ja sen kautta löysin kadonneita tunteita, joiden kautta olen pystynyt löytämään uusia tavoitteita ja unelmia, sekä syvempää merkitystä elämälleni. 

 

Entinen minä olisi jäänyt jumiin työhön mikä ei sanan varsinaisessa merkityksessä edusta turvaa. Entinen minä olisi hylännyt riidan kohdalla toisen ja loukkaantunut herkästi ja paennut paikalta. Entinen minä ei olisi uskaltanut tavoitella opinnoissaan unelmia. Vaan olisi toiminut omista peloista käsin ja uskonut sitä tarinaa mikä oli lapsuudessa muodostettu: En osaa ja en kykene. Entinen minä ei olisi osannut ohjata puolisoa kriisin kohdalla hoidon piiriin, vaan olisi lähtenyt ja rakentanut oman elämän.

 

Nykyinen minä on taitava puhumaan ja avaamaan tunteita. Osaan hienosti analysoida, selittää ja jopa järkeistää asioita. Terapiassa ihmettelen silti vielä tänäänkin, miten vaikeat tunteet seuraavat, vaikka olen yrittänyt puhua ja käsitellä päässäni asiat puhki. Silti pitää aina uudelleen ja uudelleen ymmärtää: että, tunteista kyllä pitää ja kannattaa puhua, mutta ensisijaisesti tunteet pitää aina myös tuntea. 

 

Pääsiäisloma meni käytännössä tunteiden aalloilla. Aluksi kuin suojelin itseäni tuntemisen kivulta. Kivun suojelu vie energiaa kun taas kivun kohtaamisen kautta vapautuu energiaa . Mieli välttää kipua. Aina kuitenkin kun pysähdyn, ensin ahdistun. Ahdistuksen kautta taas ymmärrän, että jokin tunne minussa on nyt jumissa. Ahdistavan tunteen tullessa ajaudun aina ensin pohtimaan mistä tunne johtuu ja mitä sille pitäisi tehdä. Silloin myös hetkellisesti putoan kuin surun ja uhriuden kuoppaan. Yleensä päädyn purkamaan tunnetta (sillä väärällä tavalla), kiukuttelen, yritän saada kuin tunnetta ulos minusta, sitten alan analysoida itseäni ja yritän jollakin tapaa välttää tunteelle läsnäolemista - siis sitä tapaa, joka kuluttaisi tunteen loppuun ja toisi sen jopa siedettävälle tasolle. Olen monta kertaa näiden vuosien aikana pysähtynyt sen asian äärelle, että tunteet eivät ole siellä pään sisässä vaan ne sananmukaisesti pitää tuntea. Uudestaan ja uudestaan. Kehossa. Niin kuin kipukin. Koska tunteet kertovat aina tarpeista, ne ovat kuin komppasseja jotka ohjaavat kohti omia tarpeita.

 

Näiden vuosien aikana olen opetellut toimimaan sillä oikealla tavalla. Kun joku ikävä tunne nostaa päätään, olen pysähdyn. En analysoimaan, mistä tunne johtuu ja mitä sille pitäisi tehdä, vaan missä kohtaa kehossani tunne tuntuu, miltä se tuntuu ja sitten vain siedän sitä. Olen saanut huomata, että vaikka tietyt asiat nostavat vaikeita tunteita, tunteet itsessään eivät ole vaarallisia. Niiden läpi voi aina kuitenkin hengittää, ja jos ei yksin uskalla, niin yhdessä jonkun kanssa ja siksi aika usein jaan ajatuksia ystävälle. Ja vaikka olen aikuinen, harjoittelen vielä tänäänkin tunnistamaan omia tunteita ja niiden alla olevia tarpeita ja opettelen sanoittamaan ja pyytämään sitä mitä tarvitsen. 

 

Kun olen surullinen -tarvitsen silloin lohdutusta. Otatko lähelle? Pidätkö kiinni?

Kun olen yksinäinen- kaipaan yhteyttä. 

Kun on konflikteja- tarvitsen ymmärrystä. 

Kun olen vihainen- tarvitsen rajoja. Nyt ei ole keinoja selvitä yksin. 

 

Työpaikalla (niiden voimakkaalta tuntuvien) tunteiden kohdalla pystyn jo tunteen noustessa pohtimaan ja ajattelemaan; Mitä voin tästä oppia? Se lause kääntää jo hermostoni turvan tilaan ja silloin oma tulkinta muuttuu, eikä käänny huonommuuden tunteesta nousevaksi tunteeksi.

Koska jos ajattelen vaikeiden tunteiden kohdalla omasta huonommuudesta käsin: enkä mä taaskaan osaa tai olenpa mä huono. Se aktivoi samantien häpeän ja ne ”liskoaivot” tekevät kaappauksen  ja saavat aikaan tahtotilan puolustaa itseään. Silloin tunteen taakse jäävä tarve jää itse tilanteessa kohtaamatta ja alkaa herkemmin konflikti. 

 

Voi oikeastaan sanoa, että tunnetyöskentely on melkoista salapoliisi työtä! Vaikka tunteiden elinikä on lopulta varsin lyhyt. Mutta silloin kun ajattelen hyvää, minussa oleva vagushermo aktivoituu ja ankkuroidun turvaan ja vain siinä tilassa voin tulla näkyväksi. 

❤️

 

Oletko koskaan ajatellut, onko uupumus ja väsymys sama asia? Ja onko uupumus lopulta sallittavampaa kuin väsymys? Ja annatko itsellesi luvan olla väsynyt, jotta uupumus ei pääse syntymään?

 

Mulla on jo vuosia  ollut tapana pitää lomia, missä annan luvan itselleni olla väsynyt. Se ei aina ole helppoa, koska aika usein me alamme tekemään to do listaa jopa lomalla. Seuraamme somessa ihmisten ihania lomapäivityksiä, mitkä ikäänkuin kehoittavat tekemään asioita lomalla. Kuka sitä nyt lomalla nukkuisi?! 

 

Mutta mulla on lomia milloin kuuntelen itseäni ja nukun. Niin nytkin. Aika usein silloin huomaan väsymykseni ja omat tunteeni. Väsymys on kehon tunne, energian puutetta, joka voi kieliä monesta eri tekijästä kuten huonosta unesta, huonosta ruokailusta, kehon liiallisesta rasittamisesta niin henkisesti kuin fyysisesti, tai se voi olla merkittävä ravintoaineen puutos, esimerkiksi raudanpuute. Ainakin omalla kohdalla elämä on ollut todella hektistä jo vuosia ja se ei anna siihen mahdollisuutta ja kaikkia stressitekijöitä ei vain voi poistaa, mutta näiden lomien kautta missä päästän kaikesta hetkeksi irti, pystyn niitä vähentämään ja hallitsemaan edes jollakin tavalla. Ja aika usein ylenpalttiselle väsymykselle on selkeä selitys, kuten lyhyiksi jääneet yöunet, sairastaminen, kiire, stressi tai muutoin kuormittava elämäntilanne. Silloin on selvää, että keho ja mieli kaipaavat hengähdystauon

 

Tähän toki opetti omalla kohdalla myös uupumus. Minkä kävin läpi reilu kymmenen vuotta sitten. Olen aina ollut suorittajaluonne ja silloin en osannut kuunnella itseäni. Ennen romahdusta edelsi sairastelukierre. Olin jatkuvasti flunssissa ja poskiontelotulehduksissa. Polvia särki ja selkä oikutteli. Yritin väsymystä saada pois suorittamalla. Aloitin juoksemisen. Juoksin pitkiä 5-10 km lenkkejä, mitkä todellisuudessa vain kiihdyttivät kortisolituotantoa. Tilannettani vaikeutti myös hometalo missä työskentelin. Lopuksi ei enää edes ajatus luistanut, pää painoi ja olo oli kuin sumussa. Jokaisen raajan liikkuttaminen oli haastavaa ja liikkeet olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Tuntui, että vuorokausdessa olevat tunnit eivät riittäneet väsymyksen korjaamiseen. Sitten alkoi ahdistus, masennus ja paniikin oireet. Mitkä olivat lopulta osa sen hetkistä tunnesekamelskaa.

 

Jos kehoa ei kuuntele, anna sille aikaa ja lupaa olla väsynyt tai uupunut, tilanne lopulta johtaa kehon romahtamiseen. Nykyisin osaan jo kuunnella kehon merkkejä siitä, milloin väsymys on liikkumassa kohti uupumusta. Silloin päästän irti. Itselle sairastumiset ovat kuitenkin paha paikka, koska kehoni ei tahdo aina niistä toipua. Jos tilanne menee vielä siihen, että kehoa joudutaan ”rasittamaan” kemiallisilla lääkkeillä, kuten antibiooteilla ja kortisonivalmisteilla, ei stressinhallintakeinot enää riitä. Nykyisin kuljen kuitenkin kehoni kanssa käsi kädessä. Vaikka ajatukseni saattavat triggeröidä tämän herkästi vaaran tunteeksi. Tunnistan silti stressitekijöitä nykyisin paremmin:  huono sisäilma, liiallinen liikunta, omat mun täytyy ajatukset, katkennut tunneyhteys, huono yöuni (vaihdevuodet), kriisit, lääkitykset, huonot ihmissuhteet jne. 

 

Voidaksesi paremmin tässä ajassa, elääksesi arkea, joka tuntuu hyvältä, pysähdythän jokainen aamu kysymään itseltäsi: Miten minä voin tänään? Millainen energiatasoni on tänään? Onko akkuni täynnä, vai puoliksi täynnä. Ja mihin minä kykenen tänään, tällä energiatasolla?

 

Olisi todella tärkeää oppia pysähtymään ja antaa mahdollisia itselle tuntemiseen ja antaa mahdollisuus sallia myös se, kuinka tässä hetkessä tuntuu väsyttävän niin valtavan paljon ja kuinka tärkeä olisi sallia väsymys. Kuinka tärkeä olisi antaa itselleen lupa levätä, lupa hidastaa, lupa tuntea kaikkea sitä mitä tässä hetkessä sisältä kumpuaa.

 

Lopulta tämän sallimisen kautta tulee lisää tilaa, lisää energiaa ja lisää voimaa. Kun hyväksyy sen, että väsyttää, etten jaksa, eikä vaadi itseltä niin paljoa. Kun ei vaadi itseä toimimaan tietyllä tavalla oma energia kasvaa, sitä luo itselle lisää tilaa. Tilaa olla ja elää itsensä näköistä elämää! 

Tähän pääsiäislomalle on mahtunut koko tunteiden kirjo. Juttelin eilen miehelleni ja sanoin hänelle, että jos joku lääkäri tai terapetti olisi kertonut sen mitä tiedän tänään, se olisi nopeuttanut aikoinaan toipumista loppuunpalamisesta. Olisin jo silloin ymmärtänyt sen, mikä merkitys ihmisen omalla hermostolla on siinä toipumisessa. 

Silti kaikesta huolimatta tulee päiviä, jolloin vain ihmettelen kun elämästä tuntuu katoavan värit, ilot, surut ja intohimot. Vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, olo on vain outo ja tunteet lymyävät piilossa. Parin viikon aikana on ollut sellaisia päiviä ja kun vihdoin tavoitin surun ahistuksen alta, tunteet nousivat pintaan ja kehon kireys suli pois ja epämääräinen ahdistuksen tunne katosi. Tunteet ovat kuin rantapallo. Mitä syvemmälle veteen pallon yrittää painaa, sitä korkeammalle se pomppaa. Samoin jos yritämme kovasti hallita ajatuksiamme, ikävät ajatukset voivat nousta yllättäen pinnalle. Tunteet eivät kysele, saavatko ne nousta mieleen. Kaikenlaiset pienetkin, eri aistien kautta nousevat vihjeet pomppaavat muistuttamaan vanhasta kokemuksesta ja herättävät epämiellyttäviä tuntemuksia.

 

Tänään tiedän, että itselläni on ollut eräänlainen kiintymyssuhdevaurio. Henkinen ja inhimillinen kasvu on tästä syystä edellyttänyt sen, että kohtaan tunteet itsessäni ja etsin rakentavia keinoja purkaa tunteita. Muussa tapauksessa niiden lataus on ja pysyy minussa, kehossani ja alitajunnassani. Kun itselläni on traumatausta, vihan kohtaaminen on ollut haastava ja tärkeä vaihe menneisyydestä irrottautumisessa! Tässä on auttanut huomattavasti se, kun olen opetellut ensin kohtaamaan sisäisen lapseni (sen hermostoni minussa) ja sanoittamaan tarpeitani, sekä tuomaan itselleni hyväksyntää ja turvaa (rauhoittaen hermostoni minussa). Kannammekin traumojamme hermostossamme. Se mitä hermostossa ja ajattelussa tapahtuu, on yhteydessä toisiinsa. Ihmisen erottaakin eläimestä se, että pystymme luomaan stressin pelkän ajattelun avulla. Mutta kun tietoisesti alamme harjoittelemaan parasympaattisen hermoston aktivoimista, alkaa sisäinen turva vahvistua. Tämän ymmärryksen kautta olen oppinut kohtaamaan myös ihmisyyteen kuuluvat ”varjot” turvallisesti itsessäni. Lopulta meissä kaikissa on kaikki puolet ja kyky tuntea kaikkia tunteita. Se kuitenkin edellyttää itsensä ääreen pysähtymistä. Itselleen on tärkeä sallia kaikki esiin nousevat tunteet ja samaan aikaan ottaa vastuu myös omasta toiminnasta eli siitä kuinka tunteita ilmaisee.

 

Mutta kuinka olla aikuinen Ihmissuhteissa?⁣

⁣

Aikuisuuden päämääränä voidaan sanoa olevan itsen näkeminen eli  kypsyminen omaan kykyyn olla lähellä ja etäällä toista kadottamatta itseä.⁣ Tätä olen harjoitellut omassa parisuhteessa näiden vuosien ajan ja harjoittelen edelleen. 

⁣

Erillistyminen on kehitysvaihe joka alkaa  varsin pienenä jo, noin 2- vuoden iässä , kun lapsi alkaa sanoa Ei ja tämä on minun.⁣ Tämä kehitys jatkuu koko elämän ajan lapsen kehittyessä ja kehittäessä omia tarpeen, tahdon, halujen ja tunteiden ilmaisua.⁣ Hän irtautuu hiljalleen omista vanhemmistaan voidakseen muodostaa terveen minäkuvan ja vastuulliset aikuiset antavat  sen tapahtua asteittain ja luonnollisella tavalla. ⁣

⁣

Tämä eriytymisen ja kasvuprosessin päämääränä  on kasvaa aikuiseksi  omaksi  subjektiksi ja se on sisäinen kasvutapahtuma.⁣ Murray Bowenin mukaan aikuinen voi  todeta olevansa sitä pidemmällä irtautumisprosessissa: 

⁣

Mitä vähemmän hän reagoi tunteella perusperheensä dynamiikkaan⁣.

⁣Tai mitä objektiivisemmin hän kykenee havainnoimaan perheensä dynamiikkaa. Tai mitä tietoisempi hän on niistä myyteistä , kuvista, vääristymistä , syötteistä ja komiodraamoista joille hän on ollut lapsuudessa sokea⁣

⁣

Psykologinen irtautuminen on oikeastaan siis sisäinen tapahtuma , eikä sillä ole tekemistä maantieteellisen välimatkan ottamista lapsuuden perheestä. Erillistynyt aikuinen ilmaisee avoimesti omat mielipiteensä tarvitsematta tunnepitoisesti puollustella omia kannanottojaan tai hyökätä toisen näkemyksiä vastaan. Bowenin näkemyksen mukaan vaikeudet puolison, lasten, appivanhempien, esihenkilöiden ja ystävien kanssa toistavat ongelmia suhteessa toiseen tai molempiin vanhempiin. Suhteiden katkaiseminen Bowenin mukaan ei suinkaan ole osoitus ihmisen itsenäisyydestä , vaan päinvastoin se kertoo juuri tästä keskeneräisestä eriytymättömyydestä ja erillistymisprosessin vaikeudesta ja sen seurauksista ihmissuhteiden näyttämöillä. 

⁣

Olipa niin tai näin, psyykkinen kehityksemme on tulos siitä elämämme ihmissuhteiden jatkumosta.⁣ Jos pystymme jossain määrin kohtaamaan aikuisuudessa sellaista pyyteetöntä  rakkautta joka palauttaa ennalleen tai korjaa psyykkisiä rakenteita jotka vaurioituivat lapsuudessa alamme saada käsityksen siitä todellisesta minästämme, mikä puolestaan mahdollistaa vastavuoroisen rakkauden osoittamisen toisille. 

 

Isäni kuoleman jälkeen etsin merkitystä elämälle ja niin tärkeästä ihmissuhteesta irti päästämisessä oli hetkellinen tyhjyys, ennen kuin tilalle tuli jotain uutta. Silloin tuntui kun olisin ollut samaan aikaan kahdessa paikassa, vielä osittain kiinni vanhassa ja samalla luopumisesta seuraavassa tyhjässä tilassa, mitä täytin opinnoilla. Nyt ne opinnot ovat ohi ja eräänlaisen tyhjyyden sietäminen on hyvin vaativaa. Eräänlainen jatkuvuus rikkoutui ja sen myötä myös se turvallisuuden tunne. 

 

Sisäinen turva syntyy hermostossa. Koska koemme tunteet kehossamme, voimme luoda myös turvan tunteen kehomme kautta. Siksi hermostoa säätelemällä ja rauhoittamalla voimme vahvistaa myös sisäisen turvan kokemusta. Kun parasympaattinen lepää ja sulattele  -hermosto aktivoituu, tunnemme sen turvan tunteena. Hengitys syvenee, lihasjännitykset vapautuvat ja tulee rentoutunut olo. Myöskään aivojen ei silloin tarvitse olla hälytystilassa, mieli rauhoittuu ja koemme helpommin luottamusta. Kun olo on rauhallinen ja rentoutunut, tulee meissä tilaa olemisen kokemukselle. Siirrymme selviytymisen tilasta olemisen tilaan.

 

Sanoisinkin, että pelko syntyy mielessä ja rauha kehossa. Luomme siis pelkoa ympäristöstä tekemillämme tulkinnoilla ja luomme rauhaa kun rauhoitamme hermostomme avulla kehomme. Koska keho on mieltä vahvempi, kehon rauhoittuessa myös mieli rauhoittuu.

 

❤️

”Kun minulla on sisäinen rauha, minulla on kaikki vaikkei minulla olisi mitään. Kun minulta puuttuu sisäinen rauha, minulla ei ole mitään vaikka minulla olisi kaikki.” -Tommy Hellsten

❤️

 

 

”Vanha viisas puu oli kerran vain pieni ja rohkea taimi. Todellinen selviytyjä. Niinkuin sinäkin.” 

 

Siivosin viime viikonloppuna terassia ja istahdin keinuun. Mikä ihana lämpö, mikä ihana kevät. Mietin, että miten hyvä olo mulla onkaan. Olen hyväntuulinen ja tunnen iloa, onnellisuutta ja mielihyvää. Tunnen olevani levollinen.
Mietin miten monesta asiasta ollenkaan selvinnyt näiden vuosien aikana ja edelleen ne omat juureni on vahvasti maassa. Välillä elämääni on mahtunut niitä samoja tunteita kuin sillä pienellä taimella ja olen silti rohkeasti lähtenyt kulkemaan kohti omia unelmia. Välillä on tuntunut siltä kuin huminaa olisi ollut ympärillä liikaa. Silloin olen paennut omiin juuriini ja keskittynyt itseeni, että pysyisin pystyssä sen kaiken keskellä.

 

Viime vuonna tähän aikaan olin todella väsynyt, olin kuin jatkuvasti ”varuillani”. Sellaiset hermoston epämääräiset oireet olivat jo osa melkein jokaista päivää ja näkyivät  mm väsymyksenä, ärtyneisyytenä ja outoina tuntemuksina. Sain silloin läheiseltä ystävältäni ja äidiltäni ja parisuhdeterapeutilta myötätuntoa ja tukea. Sain purkaa haastavia tunteita ja antaa niille tilaa. He kuuntelivat ja olivat läsnä ja sain hermostoni rauhoittumaan, missä pystyin palautumaan ja viemään opintoni päätökseen ja tukemaan myös puolisoani omassa kriisissä. Nyt, kaiken jälkeen oli alkuun vaikea pysähtyä. Teki mieli haalia heti ympärilleen jo uusia opintoja. Vaikka tiesin kyllä, että juuri nyt ei ole aika jatkaa matkaa. Mutta halusin antaa asioille mahdollisuuden ja selvittää asiat itselleni niin, että jos joskus haluan jatkaa matkaa niin tiedän miten asioissa etenen ja mihin suuntaan lähden kulkemaan.

 

Yksi rakkaimmista ja tärkeimmistä kirjoista itselleni on ollut kirja : ihmisyyden rajalla. Logoterapian perustaja on Viktor Frankl joka kirjoitti kyseisen kirjan ja joka teljettiin toisen maailmansodan aikana keskitysleirille, jossa hän joutui todistamaan ihmisen pimeintä ilmentymää. Se innoitti tekemään matkaan myös Puolaan vuosi sitten. Sittemmin julkaistuissa kirjoissaan Frankl on todennut, että yksi tärkein selviytymiskeino Auschwitzissa oli kyky löytää toivoa toivottomuudesta. 

Frankl kuvaa samassa asiayhteydessä ärsykkeen ja reaktion väliin jäävää tyhjää tilaa, josta käsin voimme tehdä valinnan. Tuo tila toimii lihaksen tavoin. Sitä voi venyttää ja kehittää, mutta ensin siellä on suostuttava viettämään aikaa ja se ei ole aina helppoa. 

 

Kerroin viimeksi parisuhdeterapiassa, että olen yrittänyt opetella siihen, että ainakin puolet päivän tunteista olisi ilon ja mielihyvän tunteita. Olen ajatellut vähän kuin tuon kirjan kirjoittajan tavoin, että asiat eivät tapahdu minulle, vaan minua varten. Olen yrittänyt pohtia mitä tästä voisin oppia ja mitä tällä ehkä halutaan kertoa. Koska en voi useinkaan päättää asioita, joita eteeni tulee. Sen sijaan, voin päättää millaisena ne otan vastaan. Siunauksena, kirouksena vai jonain muuna. Olen näiden vuosien aikana käsitellyt, itkenyt, hävennyt ja hyväksynyt. Olen yrittänyt kirjoittaa tunteitani ulos itsestäni. Havainnoinut miten ne näkyvät ja elävät minussa vielä tänä päivänäkin. Ja silti, jokainen kerta kun tunnen, sen kautta koen vapautuvani tunteiden kuormasta.

 

 

Olen opetellut katsomaan itseäni kuin ulkoapäin: koska vaikeiden tunteiden keskellä (ainakin omassa päässäni) asiat saavat välillä lähes poikkeuksetta kohtuuttomat mittasuhteet. Siksi tärkeintä on lopulta vain tämä hetki. Yritän kiinnittää huomioni nyt olemassa olevaan hetkeen: koska ne haastavat  tunteet matkaavat usein menneeseen tai tulevaan. Päästän irti, kuljen kohti ja huomaan, ettei mitään pahaa tapahtunut. Epämiellyttäviin tunteisiin liittyy usein lamaantuminen. Myös omalla kohdallani. Siksi on ollut tärkeää uskaltaa kulkea tunnetta kohti. Kun toistuvasti olen kulkenut tunnetta kohti sitä, mikä pelottaa tai tuntuu epämiellyttävältä, sen teho on heikentynyt ja on paljastunut todelliset mittasuhteet, jotka ovat lähes poikkeuksetta tuntemaamme tunnetta pienemmät.

 

Tärkein asia kuitenkin viimeisten vuosien aikana on ollut se, että olen opetellut pitämään huolta hermostoni hyvinvoinnista ja siitä, että voin arjessani hyvin. Olen tietoinen omasta kehostani, siitä miten herkästi voi ottaa tunnetartunnan toisesta ja miten herkästi hermostoni lähtee kierroksille. Näitä tapahtuu herkästi varsinkin omassa parisuhteessani. Siksi olen opetellut tunnistamaan näitä hetkiä ja siinä kohtaa kiinnitän huomiota itseeni ja kehon reaktioihin ja kehoni vireystiloihin ja yritän hengittää nenähengityksellä ja rauhoittaa kehoani: Hengitys onkin mieleni ja kehoni vakaa ankkuri! Siksi teen töitä sen kanssa, että kuuntelen itseäni. 

 

Lapsuutta ja menneisyyden kokemuksia on mahdotonta muuttaa. Mutta se mistä koen kiitollisuutta  on se, että nykyisyyttä ja loppuelämää voin muuttaa aina. Minulla on ollut mahdollisuus vapautua, katkaista siteet menneisyyden haamujen kanssa ja ryhtyä kulkemaan itseni näköistä elämää. Terapia on auttanut muovaamaan aivojani oikeaan suuntaan ja sen ansiosta kuulen tänään paremmin oman ääneni. 
 

❤️