Näin unta viime viikolla, että olin töissä. Yhtäkkiä mikään ei mennyt niin miten olisi pitänyt. Tapahtui tilanteita mitä en pystynyt kontrolloimaan itseni kautta. Lopulta olin hetken kuin kaaoksen sisällä. Hengitin. Aloin unessa etsimään ympäriltäni asioita mitkä ovat hyvin ja mitkä tukevat ajatusta, että selviän. Keskityin tunteen sietämiseen. Juttelin rauhallisesti unessa itselleni, vahvistaen kuin sitä sisäistä aikuista minussa. Aamulla herätessäni mietin, että tämä oli kuin ote tämän hetkisestä elämästäni. Vaikkakin se ei liity millään tapaa työhöni.

 

Työssäni koen tällä hetkellä olevani kuin ”turvassa”, turvassa siltä ”kaaokselta” ja tunteelta mitä olen viime aikoina tuntenut kotioloissa ja yksityiselämässäni. Kotona joudun kuin sukeltamaan sinne tyhjyyteen, minne lopulta kukaan ei halua mennä. Tyhjyys tarkoittaa omalla kohdallani sitä syvintä pelkoa ja sen kohtaamista, jota itse kutsun kuoleman peloksi. Tyhjyys on sitä kun tuntuu, että ympärillä ei ole mitään mihin voisi tarttua. Jäljellä on lopulta vain hyväksyminen. Millainen olen sitten kun hyväksyn ja päästän irti, putoanko ja selviänkö? 

 

Aivan jokainen meistä tulee elämässään kohtaamaan kriisejä. Kriisi tarkoittaa vaikeaa elämäntilannetta, jolloin katoaa kuin tietynlainen ote elämästä. Kriisi vaatii paljon fyysistä jaksamista ja henkisiä voimavaroja. Jos tuska sisimmässä kasvaa liian suureksi jää tunteet kriisissä kohtaamatta. Silloin sureminen ei edisty ja lohduttavat ja parantavat surun tunteet eivät pääse esille. Surulla on siis tehtävä. 

 

Viime aikoina olen kaikesta huolimatta ollut kuin kosketuksissa siihen syvimpään rakkauteen. Olemme perheenä olleet toistemme tukena ja saaneet myös itse valtavasti rohkaisua ja tukea muilta. Olen löytänyt tämän kaiken keskellä myös sitä rohkeutta itsestäni kohdata tunteita ja pelkoja ja sen kautta avannut kuin yhteyden läsnäolon tilaan. Puolisoni on ollut tukenani ja ymmärtänyt, antanut tarvittaessa tilaa ja olen saanut nojata häneen. Olen uskaltanut pyytää apua ja olla heikko ja tarvitseva . Olen myös ollut läheisilleni se lohduttava ja toivoa antava ja rohkaiseva. 

 

Tänään istuin sairaalavuoteen äärellä ja kävimme läpi Isäni kanssa mennyttä elämää ja siunauksia ja kiitollisuuden aiheita mitä elämässämme olemme perheenä saaneet ja kokeneet. Totesimme yhdessä, että ihan kaikella on lopulta tarkoitus ja olemme osa jotakin suurempaa suunnitelmaa. Eikä nytkään keskitytä siihen mikä on nyt huonosti, vaan nähdään se mikä on tänäänkin tässä hetkessä hyvin. Kiitetään ja nähdään se hyvä myös vierellä olevissa ihmisissä. Isäni katsoi minua silmiin kyyneleet silmissä ja sanoi, että olet paljon puhunut tunteista ja tiedätkö, olet oikeassa. Hän on ollut häpeään sidottu ja nyt kun elämä alkaa olemaan lopussa, hän on saanut vapautua häpeästä. Ja sen kautta saanut avata itsensä myös suuremmalle rakkaudelle. Mikä näkyy kaikkien ihmisten kautta. Ei elämä ole lopulta suorittamista, vaan elämä hyvin kun on itse siinä läsnäolon tilassa. Se riittää. 

 

Haluan itse kertoa tarinaa, joka tuntuu vähän kevyemmältä kuin tarinaa joka vie energiaa ja voimiani. On ollut raskasta, mutta näihin päiviin on mahtunut paljon myös hetkiä ja kohtaamisia joista saan olla kiitollinen. ❤️Kuten tämä päivä tänään! 

 

Rakastan sinua Isä!