Tuli tässä aurinkotuolissa mieleeni ensimmäinen lomaviikkoni, mikä alkoi niin ihanasti ystävieni kanssa kilistellen. Siitä muutaman päivän päästä jo kiukuttelin miehelleni että ei tästä meidän suhteesta tule kyllä yhtään mitään!! En vain kestä sinua, enkä kestä tällä hetkellä varmaankaan oikein ketään. Olen niin väsynyt! Haluan olla yksin! 

 

Jälleen se ensimmäinen lomaviikko tuntui tänäkin vuonna taas tunnetasolla ja nosti esiin kaiken väsymyksen. Hetken tuntui siltä, että en taida palautua ollenkaan tällä lomalla ja samaan aikaan lueskelin lehdestä, että moni pari eroaa kesäloman kynnyksellä. 

 

Meissä ihan kaikissa asustaa se paljon puhuttu sisäinen lapsi ja se vastuullinen aikuinen. Näistä kahdesta olen täällä blogissa aikaisemminkin kirjoittanut. Parisuhteissa on siis aina olemassa ja läsnä nämä kaksi lasta ja kaksi aikuista. Niin ja sitten se koko menneisyyden kirjo, ne ihanat anopit ja appiukot ja muut ”luurangot” menneisyydestä tietenkin, jotka hekin osaavat kaikenlaista soppaa keitellä. Tällä tarkoitan menneisyyttä ja niitä malleja ja haavoja, joita kannamme tietoisina tai tiedostamattomina mukanamme koko elämämme ajalta. 

Joskus kun olemme väsyneinä ja stressaantuneina näiden reaktioidemme vietävissä, pelot ja pakokauhu ovat silloin vahvasti ohjaksissa, voi jo arvata, että sisäinen lapsi sinussa on silloin aktivoitunut. Parisuhteessa tuo pikkulapsi saa silloin kaikenlaista kummallista aikaan; kiukuttelua, mökötystä, huutamista, kostonhimoa, jättämistä ja pettämistä, lähelle tulemista ja kauemmaksi menemistä. Se sisäinenlapsi aiheuttaa sitä kaaosta ja myrskytuulia niin, ettei aikuinen meissä usein itsekään tajua, mistä kaikki alkoi ja mitä oikeastaan tässä juuri nyt tapahtui.

 

Oma palautumiseni ja yhteys sisäiseen lapseen lähti käyntiin vasta siitä kuuluisasta yksin olosta. Siitä, että huomasin yhteyden katkenneen ja aloin etsimään ensin itse yhteyttä itseeni. Pyysin aikaa vain itselleni ja omille tunteilleni. Sain omaa tilaa ja pystyin itkemään pois väsymystäni. Sain aikaa ystävien kanssa, sain nauraa sydämen kyllyydestä, sain itkeä kuluneesta keväästä ja sain syviä keskusteluja siitä miltä tämä kaikki on tuntunut ja mitä ajatuksia tämä kaikki on herättänyt. Vasta sitten alkoi palautuminen löytyi se yhteys itseeni jonka kautta sain luotua yhteyden mieheeni. 

 

Olemme saaneet nauttia nyt etelän auringosta viikon. Syöneet hyvin ja levänneet. Mieheni sanoi eilen, että ei ole edes tajunnut olevansa niin väsynyt ja rauhallinen hotelli on tuntunut jotenkin tämän kaiken keskellä ihan lottovoitolta. Emme ole tehneet tälläkään lomalla oikein mitään. Kävelleet valmiisiin ruokapöytiin ja syöneet joka aamu aamupalan terassilla auringon lämmössä ja sirkkojen sirittäessä taustalla. Niin ja olemme menneet aikaisin nukkumaan. Antaneet sille levolle aikaa. Yhden unelmani täällä toteutin kuitenkin erääseen retkikohteeseen liittyen. Olen lojunut auringossa ja lukenut altaalla maatessani kaksi kirjaa ja viettänyt paljon aikaa uima-altaassa, sekä valokuvannut näitä ihania maisemia ja ollut kiitollinen siitä, että kaikki on nyt tässä hetkessä hyvin. 

 

Lomalla tahtotilani on olla tekemättä mitään sen suurempaa. En halua suorittaa lomaani, vaan elää hetkessä. Se oma sisäinen levottomuuteni näkyy usein sellaisena pakonomaisena tarpeena puuhastella kuin jatkuvasti jotakin. Kun taas sisäinen rauhantunteeni lisääntyy, pystyn nauttimaan myös tästä tekemättömyydestä ja jopa sallimaan itselleni tarvitsemani levon ja tuntemaan siitä pelkkää puhdasta olemisen iloa ja kiitollisuutta. 

 

Tunteet kuitenkin ovat minussa edelleen ja kyyneleet nousivat eilen taas silmiini, kun luin isäni kirjoittamaa viestiä, mikä päättyi sanoihin ”ihana saada viestiä teiltä rakkailta”. Otin miestäni kiinni kädestä ja sanoin, että nyt tuntuu siltä että selviän ja kaikki on kaikesta huolimatta hyvin ja jaksan rakastaa taas sinua!