Kuuntelin tänään kun työkaverini heitti toiselle työkaverilleni, että sä se oot terapian tarpeessa ja isosti! Äänen sävy oli ivallinen. Osittain heitto oli melko varmasti vitsillä mutta osittain tosissaan. Näin heti tuon työkaverini heiton taakse. Sen miten hän ajattelee ihmisistä ketkä ovat käyneet läpi terapian. Tai kuvittelee ehkä ajattelevansa. Hän itse purkaa pahaa oloansa toisiin. Ei oikeastaan ole olemassa muita yhtä hyviä työntekijöitä kuin hän itse. Hän olettaa, että ihmiset lukevat hänen ajatuksia ja jos näin ei tapahdu, hän usein  puukottaa toista selkään. Puhuu pahaa selän takana ja kertoo esimiehelle, että toinen ei osaa tehdä töitä. Hän luo säännöt mitä toiset noudattavat. Hän toimii omista tunnelukoista käsin. Hän on Kyyninen, katkera, vihainen ja väsynyt. Hän on oman elämänsä uhri. Hän janoaa toisten ihailua ja sitä, että vain hänet nostetaan jalustalle. Hän rakentuu sillä, että voi polkea toista alaspäin nostamalla itseä samalla ylöspäin. Hän haukkuu toisia ja puhuu jokaisesta jotakin pahaa toisen selän takana.

Mun on tänään vaikea ymmärtää, että toiselle kyynisyys on elämäntapa. Itselleni se kun on merkki siitä, että en voi itse hyvin ja jotakin on pielessä jos tunnen kyynisyyttä.

Työkaverini ihmettelee suureen ääneen rauhallisuuttani, vahvuuttani, herkkyyttäni ja tapaani tuoda asioita esiin. Hän on kerran jopa kysynyt, miten sä pystyt olemaan niin ammattillinen vaikka ympärilläsi kuohuu?! Koska hän näkee meissä jotakin samaa. Mä näen myös, sen avoimuuden ja samanlaisen huumorintajun. Niin ja tietynlaisen vahvuuden. Mutta on jotakin mikä meidät erottaa. Työpaikallani ei kukaan tiedä mitä olen käynyt läpi, eikä sitä, että mä paloin loppuun. Eikä myöskään sitä, että olen käynyt läpi kolmen vuoden kestävän terapian. Toisin sanoen, ottanut vastuun itsestäni ja omasta elämästäni. Mennyt läpi omien kipukohtieni ja kasvanut. Löytänyt itseni ja kohdannut heikkouteni. Pahin mitä itse voisin kuvitella itselleni olisi se, että olisin samassa tilanteessa kuin tämä työkaverini. 

Enää en osaa pelätä ihmisiä, ketkä näin käyttäytyvät. Osaan nykyisin itse rajata omaa jaksamistani heidän edessä. Enkä salli, että minä olen matto johon toinen voi pyyhkiä jalkansa. Näen työkaverissani myös hyvää. Sen, että hän on puhelias, huumorintajuinen ja rohkea. Mutta se katkeruus ja käsittelemättä jäänyt suru  paistaa läpi ja purkautuu esiin väärällä tavalla. Tavalla jota hän ei edes itse näe. Voi jos näkisikin, silloin hän osaisi samaistua myös toisten tunteisiin ja kohdella heitä rakkaudella.

Terapian läpi käyneet ovat äärettömän rohkeita. Heillä on uskallusta ottaa vastuu omasta  elämästä. Kyllä, itse  voin suositella terapiaa aivan jokaiselle, joka tarvitsee keinoja omaan jaksamiseen. Mutta, teen sen aidosti rakkaudella. Terapeutille hakeutuvan ihmisen ei tarvitse olla ihminen, jonka tarvitsee olla hullu. Riittää, että omassa elämässä on vaikeaa, eikä ole keinoja käsitellä omaa jaksamistaan. 

"Terapeutti toimii tukipilarina ja peilinä. Terapia on prosessi. Terapeutti auttaa, kyseenalaistaa.

Terapia antaa myös elämänikäiset työkalut oman ajattelun hallintaan ja jaksamiseen. "