Olen ollut viime aikoina jotenkin aistit auki, sanoin ystävälleni. Tuntuu kuin jokin olisi avannut sisimmässäni muistojen arkun. Vähän kuin astuisin sille märälle nurmikolle ja siinä hetkessä  muistot lapsuudesta nousevat elävämmin mieleen. Myös tunteet niihin liittyen. Se on toisaalta hassu tunne. Vähän kuin menneisyys oli eri tavalla ihan tässä, lähellä. Toisaalta olen myös viimeisen kuukauden sallinut tunteeni ja väsymykseni. Päästänyt irti tunteiden vastustamisesta. Kun elämää katsoo pirtein mielin voi löytää aina syytä hymyyn. On vain asennekysymys miten saa huononkin päivän hyväksi. Näin nykypäivänä opetetaan. Ajattelutapa onkin kyllä osittain tärkeä. Mutta siitä ei saisi tulla vaatimus. Positiivisuudesta tulee silloin suorite. Vaikka mieltä ei voi määritellä. Tunteita kun ei voi valita. Mutta mitä paremmin tunteitaan tutkii ja sallii, niitä oppii säätelemään ja ne oppii hyväksymään. Tasapainoinen ihminen näkee myös vaikka ympärillä olisi pimeää. Hän voi rauhoittua surunsa tai ahdistuksensa äärelle. On todella tärkeää tuntea tunteita. Vain sitä kautta voi saada etäisyyttä omiin tunteisiin. Koska yksikään tunne ei lopulta jää pysyväksi olotilaksi. 

Pari viikkoa sitten laskin päiviä lomaan. Tunsin olevani niin väsynyt. Kun loma vihdoin alkoi, en tuntenut oikein mitään. Vaikka hoin ääneen, että ihanaa mun loma alkaa juuri nyt. En silti tuntenut sitä tunneta siitä suuresta ilosta, enemmänkin ihmetystä taas siitä olosta, miksi tunnen näin? Ajattelin hyväksyä tunteeni ja istua taas kuin niiden äärelle. Nyt olen nukkunut pitkiä yöunia, tavannut ystäviä ja ollut. Tuntuu, että se läsnäolo itseeni alkaa taas löytymään.

Onneksi on ystäviä. ❤️ Koska elämään mahtuu myös kriisejä. Jos itse ei jaksa kannatella valoa toivosta, on kuljettava heidän lähellä jotka jaksavat tehdä sen omasta puolesta. Sellaisena valon kantajana olen itse saanut toimia ystävälleni viime viikkojen aikana.