Tein eilen löytöjä. Löysin netistä maton mitä olen etsinytkin ja vieläpä aika halvalla. Harmikseni huomasin, että matot olivat nettiliikkeestä loppuneet. Netti kuitenkin näytti, että mattoja oli saatavana kaupasta. No, ajattelin että soitan kauppaan ja varaan matot ja käyn tänään hakemassa ne pois. Ilma kaupoille menoon oli mitä surkein. Ja siinä samalla meinasimme ajaa toisen auton perään. Onneksi jarrutusmatkaa oli välissämme. Niin vältimme kolarin. Vihdoin kaupoille päästyämme ja mattoja maksaessamme myyjä veloitti samaa hintaa kuin ne normaalisti olisivat maksaneet. Sanoin, että anteeksi hinta on netissä puolet halvempi. Myyjä ihmetteli että missä netissä kun hän ei löydä koko sivua? Aloin itsekkin etsimään tuota tuotetta netistä ja en meinannut löytää enää koko mattoa. Huomasin että poskeni alkoivat punoittamaan. Ensimmäinen ajatus oli että ei tämä nyt voi olla tottakaan. Että minähän soitin teille ja kävimme keskustelun  ja eilen se vielä oli myymälän sivuilla. Vihdoin löysimme, mutta kun matot olivat viimiset ei enää kyseisen kaupan nimeä sivustolla ollut. Myyjä mietti että voinko hän antaa mattoja siihen hintaan. Kun hän ei sivustolta nyt näe tarjoushintaa. Aluksi mietin, että annan olla. Heittäydyin ajatuksissani ihan marttyyriksi. Sanoin, että en oikeasti enää ymmärrä miten mulla aina voi olla tällainen tuuri. Ihan sama mistä on kyse niin tuntuu että saan vääntää asian kanssa. Hengitin ja muistin terapeuttini sanat. Kun stressi saa otteen, keho ottaa nopeasti käskyn vastaan. Verenpaine nousee ja silloin on tärkeä hengittää. Nyt muistin sen. Hengitin ja keskityin asiaan. Sanoin rauhallisella äänellä, että emme ole valmiita maksamaan niin kallista hintaa. Toki jos saamme ne hintaan mistä netissä oli puhe niin otamme matot. Myyjä mietti asiaa ja soitti puhelun esimiehelleen ja kaupat syntyivät. Siihen alennettuun hintaan. 

Loppuunpalmisen kautta minussa nousi voimallisesti esiin myös epäoikeudenmukaisuudesta nousevat tunteet. Koin vahvasti, että työnantajani menetteli väärin työhöni liittyvissä asioissa. Minulle valehdeltiin ja totuutta varjeltiin kuin suurta salaisuutta. Koin jälleen näkymättömyyttä. Näkemyksiäni vähäteltiin ja niille ei annettu arvoa. Tämä sama näkymättömyys nousi esiin myös tänään. Näen itseni silloin niin pienenä. Pikkutyttönä ketä yrittää sanoa, että en toiminut väärin. Tein juuri niin miten pitikin. Uskotko?  Samaan aikaan on helppo heittäytyä marttyyriksi. Miksi aina minä?! Vielä autossakin kiukuttelin asiasta miehelleni. Tosin kerroin mikä minua asiassa harmittaa. Sen jälkeen koen syyllisyyttä. Mieheni otti minua kädestä kiinni ja tuntui että hän ymmärsi. Siinä kohtaa tunsin, että tulin nähdyksi ja koko kehoni rauhoittui. Näkymättömyydestä ja sen tunteesta pääsee eroon tulemalla nähdyksi. Tunnen että nyt tunteita nousee esiin enemmän. Koska käsittelen niitä nyt. Olen herkkä kuulemaan tunteitani. Välillä ihmettelen omaa reaktiotani. Näen paljon unia missä menneisyys ja nykyhetki sekoittuvat keskenään. Näen paljon myös unia missä pelkoni nousevat eri tavalla esiin. 

Tiedän että kaikkeen tähän omassa prosessoinissani liittyy myös syyllisyys. En tiedä olenko osannut sitä käsitellä kunnolla koko terapian aikana. Tunnistan itsessäni niin samoja piirteitä. Mun on vaikea olla itseäni kohtaan armollinen. Pikkuhiljaa hyvä tulee. Kun muistaisi tuon lauseen itse. Eikä vaatisi itseltä niin paljon. 

"Liialliseen syyllisyyteen liittyvä anteeksipyyntö voi päinvastoin vahvistaa huonommuuden ja arvottomuuden tunteita. Liiallisesta syyllisyydestä irti pääsemiseksi täytyy työstää omia arvottomuuden, huonouden ja häpeän tunteitaan. Siinä auttaa, kun tunnistaa ja tunnustaa omat tunteensa, on myötätuntoinen ja armelias itselleen.

On tärkeää opetella luopumaan ylivastuullisuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta. On myös hyvä pysähtyä miettimään, onko itse oikeasti syyllinen tapahtuneeseen – riippuiko kaikki todella itsestä.

Jos syyllistyminen on voimakasta, siitä voi olla vaikeaa päästä irti. Tällöin apua voi saada läheisiltä, vertaistukiryhmistä ja terapiasta."