Ystäväni heitti mulle kysymyksen entä jos paloitkin loppuun ihan vain siksi että teillä oli ongelmia työpaikalla sisäilman vuoksi? Näin itsekkin aluksi ajattelin. Olin jopa äärettömän vihainen siitä, että työpaikka ajoi minut tilaan mistä ei ollut ulospääsyä.

Pikkuhiljaa koko homma alkoi hahmottumaan mutta ihan eri tavalla. Kyllä, työpaikan huono sisäilma oli se viimeinen jäävuoren huippu mitä ei enää kehoni kestänyt. Se pohja tälle kaikelle oli kuitenkin siellä lapsuudessa.

Lapsuus jättää meihin kaikkiin tietynlaisia arpia jotka näkyvät aikuisiällä. Jos lapsi esimerkiksi joutuu elämässään kokemaan paljon pettymyksiä. Tunteiden säätely aikuisiällä on silloin todella hankalaa. Pienistäkin asioista muodostuu ylitsepääsemätön suuria. Tulee ongelmia luottaa ihmisiin. Nousee esiin tunteita jotka liittyvät turvattomuuteen ja riittämättömyyteen. Turvattomasta lapsuudesta muodostuu tarve kontrolloida omaa elämää. Elämästä muodostuu kuin pikkuhiljaa suorite. Alamme ylisuorittamaan elämää ja ihminen vetää itsensä huomaamatta äärirajoille. Näin kävi myös itselleni. Ja silloin tuli eteen se hetki, jolloin ne lapsuuden arvet nousivat pintaan uudestaan. Elämä ei tuottanut enää iloa, koska siitä oli muodostunut suorite missä piti pyrkiä parempaan ja aina vaan parempaan. 

Terapia auttaa huomaamaan asioita. Se auttaa näkemään, miksi toimin niin kuin äsken kirjoitin. Se laittoi pohtimaan millainen olen ihmisenä ja miksi jopa rakastun tietynlaisiin miehiin. Terapia on kuin työkalupakki, joka antaa työkalut itseni ymmärtämiseen. Tänään pystyn pysähtymään. Ja osaan jopa tiedostaa mistä ahdistus tietyssä tilanteessa juontaa. Näen myös paremmin, missä kohtaa minussa vaikuttaa se pieni ihminen joka on omassa elämässään jäänyt jostakin asiasta paitsi. Enkä vedä häntä enää niin herkästi tähän hetkeen mukaan. Terapia avasi myös silmäni sen suhteen millainen suorittaja ennen olin. Olin armoton itseäni kohtaan. Tosin sanoen unohdin rakastaa itseäni. Siihen liittyi se tunne mitä kutsun riittämättömyydeksi. En riittänyt sellaisena kuin olin. Tänään riitän! En ole työnarkomaani enää. Elän tänään itseäni ja omaa elämää varten. Ihmissuhteet, perhe, ystävät ja niistä rakentuva onni on elämäni tärkeimpiä asioita. Silti minun ei tarvitse miellyttää enää ketään. Tai elää ulkopuolelta tulevien vaatimusten pohjalta.

Terapiasta saa apua myös omaan käytökseen. Enää suuremmat pettymykset eivät romahduta täysin. Tulee ahaa elämys, että monet reaktiostani johtuvat siitä että asiat muistuttavat jotakin mitä ehkä lapsuudessani olen jäänyt paitsi. Riidoissa riitelevätkin useimmiten ne elämässä syntyneet tunnelukot. Moni ehkä saattaa tässä kohtaa ajatella, että menneisyyden vatvominen on niin turhaa ja että meillä on suurempiakin murheita. Tosi asiassa vain sitä kautta voi ymmärtää omaa elämäänsä ja tajuta miksi minä olen minä. Ja kyllä, ei se aina helppoakaan ole. On suurta rohkeutta palata takaisin niihin hetkiin kun on kokenut tuskaa, surua tai suurta pelkoa. Ja kaikki se herättää välillä ärsytystä ja vihaisuutta ja joskus myös sitä surua uudestaan. Lopulta se on kuitenkin äärettömän vapauttavaa! Koska keho kyllä muistaa, vaikka mieli on ehkä unohtanut .