Voi kylläpä olen ollutkin viime viikonlopun väsynyt. Todella väsynyt. Oikeastaan olisin voinut nukkua koko viikonlopun. Perua noin vain kaikki menoni ja jäädä nukkumaan. Päätin silti pitää osan menoistani ja mennä vain aiemmin unille. Pakotin myös itseni salille reippailemaan. Tein kevyemmän treenin kuin normaalisti. Tuntuu, että viikot menevät jo aika hyvin jo. Töissä mielikin on pirteämpi ja jaksan paremmin. Viikonlopun alkaessa nousee esiin se väsymys ja tunteet ja tipahdan hetkeksi niihin. Samoin tämä pimeys on tuntunut tänä syksynä paljon väsyttävämmältä, 

Viime viikolla huomasin, että tunnen jonkinmoista syyllisyyttä. Tiedän, että syyllisyyden tehtävä on kertoa, että en toimi tai ole toiminut arvojeni mukaan ja viesti on, että en ole tehnyt jotakin oikein. Olen päättänyt tehdä mieleni kanssa yhteistyötä. Antaa tilaa  sille. Olen päättänyt kiinnittää huomiota sisimmässäni nousevan tunteeseen. Hyväksyä sen olemassaolon. Olla tuomitsematta ja erittelemättä asiaa sen kummemmin. Pysyen kuitenkin läsnä nykyhetkessä. Tietynlaisena tunteiden tarkkailijana.

Olen huomannut näiden kolmen viikon aikana, että tärkeimpiä ovat olleet ihmiset joiden edessä olen voinut olla aidosti läsnä. Tuntuu, että se saa itseni paremmin voimaantumaan. Tunteet ovat lopulta vain mielen kuohua. Tuska taas joka syntyy tunteiden kautta on jonkin asian piilotajuista vastustamista ja tunteiden voima taas liitoksissa siihen, miten kovasti vastustan omia tunteitani. Mitä enemmän pystyn kunniottamaan nykyhetkeä, sen enempi vapaudun mielen luomasta tuskasta ja surusta. 

Olin tänään terapiassa ensimmäistä kertaa seitsemään kuukauteen. Avasin omia tunteitani ja kerroin miten syvällekin olen tunteiden osalta antanut itseni tipauttaa. Jopa niin, että välillä on tuntunut, että itken koko elämäni mittaista surua ja jos surun voisi tuntea kipuna niin olen senkin tuntenut. Terapeuttini mukaan näin se meneekin. Jos elämässä ei ole antanut tilaa surulle, sitä ei osaa silloin kohdata ja kun tietoisuus lisääntyy, myös tunteet lisääntyvät. 

Koirani edusti turvallisuutta ja rakkautta ja antoi merkityksen elämälläni silloin kun sitä ei ollut. Olen omaa surutyötäni tehnyt jo paljon ennen kuin eron hetki koitti. Mielikuvien kautta saatellut hänet viimeiselle matkalle ja miettinyt mikä on koirani paras. Tiedossani oli myös se miten haluan yhteisen matkamme päättyvän. Sen olin luvannut koiralleni ja sen lupauksen pidin.

Terapeuttini mukaan suruni on ollut niin suuri, että se näkyy muutoksena minussa. Olen hoitanut itseäni ja kohdannut suruni juuri niin miten suru olisi hyvä kohdata. Siihen suruun on nitoutunut koko elämäni mittainen suru. Se suru on luonut myös yhteyden minun ja koirani välille. Hän jatkaa elämäänsä minussa ja edustaa tuota turvallisuutta edelleen. Hän on se joka oli tukenani surun keskellä. Kun surussa tipauttaa itsensä syvälle ja uskaltaa kohdata pahimman pelkonsa, ei seuraava pelko mene yhtä syvälle ja kehon hallinta säilyy. 

On luonollista, että haluamme kaiken olevan onnellista ja positiivista, mutta ihmisyys on paljon muutakin. Se on sisimpään tukahdutettua vihaa ja surua. Se on masennusta ja alakuloa. Väsymystä ja haluttomuutta. Tärkeintä on silloinkin kohdata itsensä. Ottaa se sisäinen lapsi lähelle, syliin ja kertoa, että sinä selviät! 

❤️

DED75695-614D-4D58-A932-AFE0B11BF01B.jpg